Vesitettyjen kuvien ja järjen maailma

Elämme aikakautta, joka uskoo järkeen ja sanaan. Mutta kuvalla ja alitajunnalla voi saada enemmän ja nopeampaa tulosta. Jännittyneenä odotan, kuka tilaisuuteen seuraavaksi tarttuu.

Nyt, kun eletään kuvan inflaation seurauksena poikkeuksellisen epävisuaalisia aikoja, on mielenkiintoista spekuloida, mitä mahtaa tapahtua, kun kuville keksitään jälleen hyötykäyttöä.

 

Taide taiteen vuoksi, sellaisena, joksi se kehittyi oikeastaan vasta Cézannen myötä, on ollut hyvin lyhytaikainen oikku ihmiskunnan historiassa - siinä sata vuotta.

 

Kuten joskus ennenkin olen todennut, taidehistorian merkkiteoksiksi jääneet kuvat on hämmästyttävän usein tehty tilaustöinä tarkoituksiin, jotka vastaavat nykyisin mainos- tai yrityskuvagrafiikkaa. Copy right -ongelmat rantautuivat kuvataiteeseen vasta sitten, kun samanaikaisesti sekä monistettu kuva astui markkinoille että taiteilijat alkoivat tehdä töitä omiin nimiinsä. Ensimmäinen suuren luokan kiista koski kaiketikin Dürerin Marienleben- puupiirrossarjaa, jonka Marcantoinio Raimondi hyvää hyvyyttään kopioi omasta mielestään paremmalle monistustekniikalle eli kuparikaiverrukseksi ja omaksi bisneksekseen. Dürer ei mielistynyt.

 

Jokseenkin aina Dürerin päiviin eli 1400- luvulle asti kaikenlainen kopioiminen oli ollut normaalia elämää. Kaikki kulttuuri oli ollut yleisessä käytössä hiljakseen leviävää perinnettä. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja varsinkin jutut kulkivat ympäri planeettaa kerrottuna uudelleen ja uudelleen pienin paikallisin höystein, ja sama oli koskenut esineistöä, joista hyvät ideat oli napsittu käyttöön sikäli kun ne jossain vain nähtiin.

 

Nyt kopioiminen on jälkeen korkean modernismin tullut taas hyväksyttäväksi toiminnaksi. Ns. sisällöntuottajilla on vaikeuksia hyväksyä asian tilaa, vaikka koko sana 'sisällöntuottajakin' lienee vasta kymmenkunta vuotta vanha.

 

Siitä pitäen, kun 'sisältöjä' alettiin asiakseen tuottamalla 'tuottaa', niillä on siis useinmiten ollut tilaaja. Ja sillä tilaajalla, kuten vaikkapa Medicien suvulla aikanaan, on yleensä ollut keinoja huolehtia siitä, että 'sisältö' on pysynyt heidän hallussaan. Siis tilaajan. Ei teoksen tekijän.

 

'Sisällöntuottajat' ovat mielestäni tarpeettomasti huolissaan. Mahdolliset tilaajat ymmärtävät kyllä vastakin hyvän propagandistin rahallisen arvon. Ainakaan minua itseäni ei hirveästi kiinnosta, kuka jonkun tekeleen 'oikeuksista' huolehtii kunhan minä saan rahani. Pääsääntöisesti jätän töistäni nimeni kokonaan pois, jos se suinkin on mahdollista. Aina ei ole. Yhteiskunta on valitettavan kiinnostunut siitä, ketkä kaikki ovat minkäkin viestin takana. Itse olisin valmis luovuttamaan aina kaikki oikeudet, vastuut ja velvollisuudet työn tilaajalle.

 

Kiinnostavin kysymys koko tässä muutoksessa onkin oikeastaan se, mikä on seuraava taho, joka visuaaliseen muotoon puettuja arvojaan haluaa lanseerata. Kun lisäksi otetaan huomion arvotyhjiö, jossa tämän visuaalisen tyhjiön lisäksi nyt satutaan elämään, luvassa voi jotain tosi tehokasta, jahka sinne asti päästään.

 

Netti toimii lähes pelkän tekstin varassa, eivätkä sanat ole kovin vaarallisia. Niiden sanoma on selvä ja pelkällä järjellä käsitettävissä. Siksipä niistä voi niin herkästi suuttuakin, jos niikseen tulee. Joka tapauksessa sanojen suhteen on helppo olla varuillaan. Kuvilla sen sijaan voidaan iskeä sellaisiin tajunnan tasoihin, joita viestin vastaanottaja ei pysty kontrolloimaan. Kuvilla saadaan ihminen verrattain vaivattomasti käyttäytymään tavalla, jolla hän ei edes halua. Mutta siihen tarvitaan jokin muu väline kuin internet. Verkko on surkea välinen kuvalliseen viestintään. Ja tietokoneet ylipäätäänkin. Esimerkiksi pelit ovat aivan säälittäviä tekeleitä visuaalisessa mielessä. Tilanne paranisi, jos niiden tekemiseen voitaisiin värvätä ihmisiä, jotka osaavat piirtää. (18.5.2010)