Viimeiset kässät?

Jokohan nyt näihin loppuivat langanpätkät?

Ja vihdoinkin viimeisteltynä: Tässä tyynyssä, jossa tavan mukaan ovat puolet erilaiset, oli takoituksena kutoa läpikotaisin samaa kuviota, mutta niin, että kuviosta erottuvat kuvioksi tai taustaksi eri osat eri tavoin olosuhteista riippuen. Tässä ensimmäisessä puolessa on olevinaan kesäyö...

 

ja tässä toisessa kesäaamun sarastus.

 

Ei ehkä täysin onnistunut, tuo kuviolla pelaaminen. Mutta saahan sitä kaikenlaista kokeilla. (4.2.2022)

 

 

 

 

 

Kahdeksalla polkusella tekee vaikka mitä!

 

 

Kansalaisopistolla on ollut mielenkiintoinen loimi jo useammassakin värissä materiaalinaan merseroitu puuvilla. Viereisen tekeleen kudoin kiltisti sillä poljennalla, jolle sidos on alkujaan suunniteltu, eli kuvioksi muodostuu nuolenpäätä kahdessa rivissä. Hapsuista näkee, mitkä ovat olleet loimen värit. Olin männä syksynä heräteostanut Svinhufvudin huvilalta Kotkaniemestä vyyhdellisen virolaista ohutta, karkeahkoa, käsin liukuvärjättyä villaa, jossa oli pitkä raportti viininpunaisesta harmahtaviin siniseen ja vihreään. Siitä saatiin viereisen kuvan mallilla huivi ja toisesta, pidemmästä pätkästä tein nutun.

 

Sitten vaihtui samoissa puissa, samalla sidoksella, loimi harmaaraidalliseksi. Kahdeksan polkustahan puissa edelleen oli, ja niitä voi tietenkin polkea missä järjestyksessä haluaa. Viereisen kuvan pinkki on purkulankaa – oman, omatekemän  80/90-lukujen vaihteen ylisuuren mohairvillapaidan purin – ja pinkin, vähän itämaisen kuvion sekaan laitoin muutamia raitoja toisella, kärjellään seisovaa neliötä tuottavalla poljennalla käyttäen luonnonvalkoista Uukuniemi-huivisarjakuvasta ylijäänyttä lankaa.

 

Jouduin kiusaukseen käärmepelkoineni tehdä mustalla viskoosilla kyykuviota. Siitä tulee hihat. (9.2.2022)

 

 

Mökkityynyjä

 

Röhvelsin loppuun pari mökkityynyä, joiden kankaan kävin kutaisemassa kansalaisopiston loimenlopusta. Kyseistä puuvillalointa oltiin markkinoitu hartiashaaleiksi, mutta lointa oli niin vähän, ettei siitä sellaista enää saanut. Mutta koska minä en muutenkaan kudo sitä, mitä on markkinoitu, minulle kelpasi käydä mättämässä niidenkin loimilankojen väliin kaikenkarvaisia muovikasseissa lämmitteleviä langanpätkiä. Lähinnä kuitenkin puuvillaa ja akryyliä.

 

Sain tyynyt sitten ommeltua, ja askartelin yhteen sivuun tuollaisen vähän rumahkon punoksen ja sen toiseen päähän – eli yhteen kulmaan kummassakin tyynyssä – tuollaisen tupsun. 

 

Kaikkea sitä ihminen värkkää... (12.2.2022)

 

 

Villapaita valmistui viimein – aika huonolla päivämäärällä 22.2.2022

 

En voi väittää, että tekaisin tuossa yhden villapaidan, sillä kyllähän oheisen kuvan tekeleessä oli melkoisesti askaretta. Mutta oli pakko tehdä jotain todella hidasta, etteivät kaikki nurkat täyty näistä neulotuista tai kudotuista kapineista.

Kuva on sikäli kehno, että tummanharmaat joustinneuleosat eivät oikein erotu mustasta sileästä. Kirjoneulekuvio on sitä samaa, tällä blogilla monesti esiteltyä, äitini tädin Emman punapoimintaliinasta kopioitua. Valkoinen iso alue on kuvioneuletta, jota normaalisti käytetetään toisin päin, eli tässä on periaatteessa sen nurja puoli, ja lanka on kiharaa purkulankaa villapaidasta, jonka neuloin nelisenkymmentä vuotta sitten tuolle samalle miehelle. Näillä kahdella keinolla pinnasta tuli maksimaalisen epäsäännöllisen-säännöllisesti röhelöistä. Kuvioneuleen kohdalla sama lanka on oikaistua, eli purettu lanka on kasteltu ja sitten pantu vyyhti roikumaan isännän puntinnostopainon kanssa.

Tästä eteenpäin ei taida olla huolta liian tehokkaasta aikaansaanista, sillä sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, tänään 22.2. 2022, on alkanut kolmas maailmansota, ja maailmansodista on aina ihan kauheasti riesaa. Koska koko hitsin todellisuus näyttäytyy minulle ylipäätäänkin Dostojevskin romaanina.

Kun veljeni takavuosin rupesi Nastasja Filippovnaksi, olin hirveän huolissani, sillä Nastasja Filippovnahan tuhoutuu loppupelissä omasta syystään. Ja niin kävi veljellenikin, enkä ole varma, kummasta järkytyin enemmän, veljeni kohtalosta vai siitä, että elämä oli muuttunut romaaniksi. Kansakunnat eivät välttämättä ole kun ihmisyksilöt tai romaanihenkilöt – hmm…

 

Onneksi olen itse jo elämäni elänyt eikä kuolinhetkelläni ole enää sen suuremmin väliä, joten voin suhtautua tulevaan kurimukseen keskittymällä tarkkailemaan, minkä verran Venäjä muistuttaa venäläistä kirjallisuutta.

 

Kärsimystähän tästä kaikille tulee, se on selvä. (22.2.2022)