Hyvän ja pahan epäyksioikoisuus

von Trotta, Margarethe. Hanna Arendt. Saksa/Israel/Luxenburg/Ranska 2012

Eilen tuli telkkarista Margarethe von Trottan ohjaama elokuva Hanna Arendt. Tuli aika myöhään, mutta katsottin silti. Muodollisesti elokuva kertoo Hanna Arendtin Eichmann-oikeudenkäynnin johdosta kirjoittamista artikkeleista ja kirjasta sekä niiden saamasta palautteesta.

Toissapäivänä kirjoitin tänne Matti Klingen viimeisimmästä päiväkirjateoksesta ja mainitsin sen, miten hän muistuttaa, että holokausti ei ollut erityisesti sakasalainen ilmiö. Neuvostoliiton tai Puolan juutalaisvainoja ei jostain syystä muisteta yhtä hanakasti kun Saksan.

Yhdeksi Arendtin synniksi noissa Eichmann-kirjoituksissa luettiin se, että hänen mukaansa juutalaisia olisi kuollut vähemmän, elleivät juutalaisjärjestöjen johtajat olisi tehneet yhteistyötä natsien kanssa. Nämä yhteydet olivat paljastuneet oikeudenkäynin aikana.

Ihminen on sosiaalinen luontojaan, ja kaikenlaista yhteistyötä pidetään lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Pyrkimystä sovitella siinä toivossa, että asiat lutviutuisivat. On vaikea sietää edes ajatusta saati sitten tapahtunutta tosiasiaa, että näin ei ole joskus käynyt.

Olen henkilökohtaisessa elämässäni juuri törmännyt samaan ongelmaan sosiaalisesti lahjakkaiden, poikkeuksellisen myötätäntuntokykyisten lähiomaisteni kuolemantapausten tiimoilta. Äitini tosiaan nautti ystävistään, nämä olivat hänen suurin voimavaransa elämässä. Hänellä oli evakotyttönä ja myöhemminkin kova elämä, kovan elämän seurauksena häneen puhkesivat kaikki mahdolliset sairaudet, joihin geenit vain suinkin antoivat alttiuden, mutta hän eli pitkän elämän, koska oli onnellinen juuri ihmistensä johdosta. Äiti rakasti ihmisiä ja elämää.

Olisi mukavaa ajatella, että jokin yksi ominaisuus, kuten juuri myötätunto ja ystävällisyys, olisi jonkinlainen automaatti, joka johtaisi väistämättä onnellisuuteen. Veljeni oli äitini klooni, mutta häntä sama ominaisuus ei pelastanut olosuhteista riippumatta.

Hanna Arendt on kuuluisa suhteestaan Martin Heideggeriin, opettajaansa. Elokuvassa on takauma, jossa Heidegger julistaa kateederilta filosofian opiskeijoille, ettei ajattelusta ole mitään käytännön hyötyä vaan ihmiset ajattelevat vain siksi, että ihminen on ajatteleva olento. Sitten Heidegger petti juutalaiset, samassa paketissa rakastajattarensa ja oppilaansa Hanna Arendtin. Niin, ajattelukyvystä ei seuraa mitään käytänöllisiä, esimerkiksi moraalisia, etuja.

Eichmann-oikeudenkäyntiteksteissään Arendt toteaa, että Eichmannin teot johtuivat siitä, että hän ei ajatellut. Hän oli ajatelukyvytön. Hän vain totteli mekaanisesti. Tämä Arendtin ajatus tunnetaan ajatuksena pahan banaaliudesta. Eichmann ei siis erityisesti pyrkinyt pahaan, vaan hän tuli tehneeksi pahaa ajattelemattomuuttaan.

Eli jos ajattelemisesta ei seuraa korkea moraali, kuten ei seurannut Heideggerin tapauksessa, niin ei sitä seuraa ajattelemattomuudestakaan, kuten ei seurannut Eichmannin tapauksessa.

Ei siis ole mitään yhtä tekijää, jonka seurauksena ihminen olisi hyvä niin kuin ei ole olemassa yhtä tekijä, joka tekisi hänestä väistämättä onnellisen.

Olisi mukavaa, jos tällaisia ominaisuuksia olisi ja niitä vieläpä voisi kehittää itsessään. Uskonnot pyrkivät tähän. Mutta uskonto kuin uskonto joutuu tunnustamaan, että ihmiset pärjäävät tai eivät täysin riippumatta hyveistään tai paheistaan, teoistaan tai luonteensa ominaisuuksista. On suorastaan silmäänpistävää, miten pahat pärjäävät, ja meilläkin on oikein sanomalehdissä kirjoitettu, että johtajiksi valikoituu narsisteja. Tästä on kenties seurannut se, että johtajiksi ei enää haluta, koska halutessaan johtajaksi eräässä mielessä tunnustautuu narisistiksi, henkilöksi, joka ei halua ottaa muita huomoon.

Jotkut ihmiset eivät näytä koskaan joutuvan minkäänlaisen pahan uhreiksi, ja se on kertakaikkiaan ihmeellistä.

Ne, jotka eivät ole uskonnollisia, katsovat, että tämä johtuu yksinkertaisesti vain sattumasta. Olen pannut tyydytyksellä merkille, että viimeisimmät presidenttimme Tarja Halonen ja Sauli Niinistö, hyvin erilaisia taustoiltaan ja puoluekannoiltaan, ovat molemmat tunnustaneet, että heitä on elämässään vain lykästänyt, sattumalta. Ihminen ei voi juurikaan vaikuttaa elämänsä kulkuun tai onneen valinnoillaan, hän ei voi vaikuttaaa siihen, mitä valittavaksi tarjoutuu, eivätkä elämän kulkuun näytä kauheasti vaikuttavan edes luonteenpiirteet, ei edes meidän kulttuurissamme niin palvottu sosiaalisuus.

Uskonnollisissa kontesteissa tämä sattuma on korvattu termillä armo. (28.1.2016)