World Press Photo Contest 2012

Kun maailman

parhaaksi lehtikuvaksikin on valittu se, joka juuri valittiin, ei tarvitse odottaa, että maailmaan ihan kohta rauha saataisiin.

Lauantai-illan ratoksi kävin eilen illalla läpi World Press Photo Contest 2012:n kuvat.

 

Kuvat olivat hämmästyttävän huonoja. Oli oletettavaa, että kilpailun voittaa joku kuva, jossa arabikevät länsimaistetaan. Mutta kyllä minä silti hämmästyin, että se niin vahvasti piti länsimaistaa: vuoden valokuvaksi oli toden totta valittu Samuel Arandan vanhan hyvän ajan pietá. Siinä burkhaan pukeutunut nainen pitelee sylissään kuollutta sukulaismiestä kuin konsanaan Kristusta Michelangelon veistoksessa. Kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät tipahtavat.

 

Jonkun pitäisi kertoa World Press Photo Contestinin jurylle, että se, että arabimaissa on kapinoitu, ei tarkoita, että niiden arvot länsimaistuvat, eikä ole syytäkään. Eikä olettaa heidän muistuttavan kristittyjä. Eikä asetella heitä kristillisin asetelmiin. Kuvassa minua vaivaa, että siinä ikään kuin väitetään, että katsokaapa, ihan ne on kristillisiä, ts. ihmisiä, nämä musulmaanit.

 

Parhaat kuvat esittivät vieraantumista. Sitä, että kaikki eivät jaa wahlroosilaisten voittajien elämänarvoja eivätkä muuta arvojaan, vaikka kärisivät. Yllättävästi pidin eniten urheilusarjan kuvista. Ne oli ottanut Alexander Taran, ja ne esittivät katutappeluturnajaisia. Perusvenäläisiä, siis. Tappeleminen tapahtui hiekalla, mistä seuraa valokuvauksellisia efektejä. Eikä valokuvaaja esittänyt tappeluita tai tappelijoita mitenkään erityisen kunniallisina jos ei kunniattominakaan. Ihmiset nyt vain pitävät katutappeluturnajaisia Venäjällä tehtaiden takapihoilla.

 

Klassista sosiaaliraporttikuvausta edusti Darcy Padilla, jonka kuvasarja esitti aidsia sun muuta sairastavaa narkomaanimiestä, joka eräänä aamuyönä oli löytänyt samaa tautia potevan vaimonsa kuolleena. Tästä oli alkanut hänen yksinhuoltajan elämänsä. Mies muutti kuvasarjassa Alakasta entisille kotikonnuilleen Oregoniin, ja toivoi olevansa hyvä isä pienellä Elyssa-tytölleen. Kuvasarjasta voi päätellä, että elämä ei tule muuttumaan muuton myötä, ja että tyttö pitäisi ottaa huostaan ja sijoittaa kunnolliseen adoptioperheeseen - wahlroosilaisia arvoja noudattava perhe kelpaa oikein hyvin. Itse asiassa tytön voi minun puolestani käydä adoptoimassa vaikka Nalle itse tehdäkseen jotain konkreettista syrjäytymisen estämiseksi sen sijaan että pieksää vain suutaan.

 

Stephanie Sinclair oli kuvannut lapsimorsiamia ja päässyt jopa heidän häihinsä. Morsiamet olivat eksoottisen ikäisiä kuten 5 v. Minä en tiedä, mitä heille pitäisi tehdä. Niissä paikoissa. Kuten Jemenissä yms.

 

Ja minä sitä sitten vain sorvailen täällä Etelä-Pohjanmaalla ellen sitten kudo sukkia. Ja mietin, että mihinkähän tämä loppuelämä pitäisi käyttää. Jotenkin tuntuu, ettei ainakaan sorvailemiseen ja sukkien kutomiseen Etelä-Pohjanmaalla. (19.2.2012)