Jihadismista

Paronen, Antti & Saarinen, Juha (toim.). Karavaanin sotapolku – Näkökulmia jihadismiin. (Maanpuolustus-

korkeakoulun julkaisu) Helsinki 2020.

Kirjaston uutuushyllyssä oli Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisema Antti Parosen ja Juha Saarisen Karavaanin sotapolku – Näkökulmia jihadismiin, joka vaikutti olevan katsaus jihadismiin jälkeen Isisin kalifaatin hajoamisen. Tartuin teokseen varsinkin kun Lukijalle-otsikoiduissa alkusanoissa Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Marko Palokangas ja Suojelupoliisin analyysipäällikkö Pekka Hiltunen kehuivat, että "Teoksen todistusvoima nojaa relevanttiin ja ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen, ja sen artikkeleissa hyödynnetään laajasti erilaisia tutkimusmenetelmiä, lähteitä ja näkökulmia".

Siispä petyin, kun huomasin, että tutkimuksissa oltiin pääasiassa hyödynnetty vain avoimia lähteitä, ja muilta osin lähinnä tietoja, joita olivat keränneet journalistit mediaa varten. Uutta, näiden tutkijoiden itse hankimaa tietoa on hämmästyttävän vähän.

Pisti silmään, että teoksessa vähän vältetään sanaa terrorismi. Se onkin hankala käsite, sillä sehän periaatteessa edellyttää, että terroristisen toiminnan tarkoitus on nimenomaan terrorisoida eli aiheuttaa kauhua ja sekasortoa, mikä ei ole aina jihadismin varsinainen pitkäntähtäimen päämäärä, vaikka joskus toki varmaan sen ainoa päämäärä ehkä onkin. 

Mutta kyllähän teos ajatuksia hiukan herätti, vaikkei niin paljon kuin lupasi. Mielenkintoinen oli Mikko Patokallion artikkeli Identiteettipolitiikkaa ja sijaissotaa: šiia-jihadismi, sillä minä todellakin olen aina ajatellut, että jihadismi on lähtökohtaisesti nimenomaan sunnalaista. Kirjoittaja määrittelee Hizbollahin jihadistiseksi järjestöksi, vaikka totea itsekin, että se on avoimesti Iranin valtiollinen organisaatio, jonka kaltaisia jihadistiset sunnalaiset liikkeet, usein vieläpä aika hatarasti järjestäytyneet, eivät ole, ja vaikka Hizbollah ei vaadi yhteistyökumppaneiltaan sitoutumista omaan valtonhallinnon ja uskonnollisten auktoriteettien yhteenlankeamisen ideologiaansa. Jos jihadismi määritellään kuten Patokallio tekee, silloinhan jihadistisia järjestöjä ovat myös CIA ja Israelin erilaiset tiedustelupalvelut, ja sitäkin selvemmin näin on, jos kriteereihin luetaan – kuten kirjoittaja tekee – sijaissotien käyminen? Tarkoitan siis, että meidän sukkiakutovien mummojen mielestä Iran toimii Hizbollaheinen aivan samoin kuin muutkin samanlaisia valtapyrkimyksiä toteuttavat valtiot, eikä motiivi tähän ole uskonto Iranilla sen enempää tai vähempää kuin vaikka Yhdysvalloilla tai Israelillakaan.

Kautta koko kirjan jihadismin yhdeksi syyksi mainitaan epämääräisesti kolonialismin jälkiseuraukset tarkemmin erittelemättä. Me sukkiakutovat mummot muistamme ajat, jolloin palestiinalaisia (sunnalaisia) pakolaisia ei muslimimaista ottanut vastaan kukaan paitsi (islamilaiselta osaltaan) šiialainen Libanon. Olenkin täällä Kallaveden rannalla sukkapuikoja kilkutellessani pohtinut sitä, että kolonialismin aikakauden päättyessä sunnalaiset valtiot eivät pitäneet yhtä (panarabismia ei lasketa, koska se oli maallinen poliittinen liike), mutta Iranin šiialaisilta on riittänyt kaiken aikaa huomiota myös muille kuin omalle navalleen. Kallaveden rannalta sukkapuikkojen yli katsottuna vaikuttaa siltä, että jihadismissa – jota minä siis pidän vain ja vain sunnalaisena, eivätkä tämän kirjan kirjoittajat saaneet minua muusta vakuuttumaan – sunnalaisessa maailmassa kiistellään asepelissäkin siitä, kuka on oikea sunnamuslimi ja miten sunnalaisen pitäsi kohdella toista sunnalaista niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Tokihan jihadismin erikoinen, tämän kirjan kirjoittajienkin tunnustama, piirre on se, että jihadistiset sunnalaiset ryhmät käyvät yhtä innokkaasti toistensa kimppuun kuin länsivaltojen tai šiialaisten. Šiialaisten en ole kuullut vastaavalla tavalla toimineen. Tässä sukkapuikkojani kilistellessäni arvelen, että sunnalainen maailma ei ikinä päihitä šiialaista, ellei siellä löydetä yhteistä säveltä.

Lisäksi šiialainen kulttuuri on aika ylivoimainen sunnalaiseen nähden myös länsimaisilla mitareilla arvioituna. Kaikki tietävät šiialaisen runollisuuden, mutta Iranissa tehtiin planeettamme paras graafinen suunnittelu tuossa ennen vuotta 2005 eli Ahmadinejadin valtaannousua, eli iranilaiset pystyvät tuottamaan asioita, joita länsimaissakin arvostetaan, mihin sunnalaiset eivät kykene. Ja vielä vuoden 2010 tienoilla ainakin amerikkalaisen Wired-lehden mukaan blogosfäärin yleisin kieli oli farsi.

Toiseksi syyksi, ja etenkin vierastaistelijoiden vaellukseen Isisin taistelualueelle, mainitaan näiden nuorten syrjäytyminen lähtömaissaan. Kirjoittajat eivät jostain syystä halua kiinnittää huomiota siihen, että syy on näin ollen sama kuin se, joka näiden vierastaistelijoiden lähtömaiden kantaväestöä ajaa äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Arvostin kovasti sitä Malkin huomautusta kirjassaan Mitä tiedämme terrorimista, että jostain syystä tutkijoita ei kiinnosta oikeistoterrorismi. Luulen nimittäin, että jos oikeistoradikalismia tutkittaisiin jihadismin kanssa rinnan, molempien liikkeiden mekanismit paljastuisivat paremmin.

Toinen hyvä artikkeli on Olli Ruohomäen Jihadismin sydänmaat – Afganistanin ja Pakistanin levoton rajaseutu ja terrorismi. Artikkeli alkaa jo napakalla yleisväitteellä, että Afganistanin ja Pakistanin välinen rajaseutu on Kabulin ja Islamabadin hallitusten välistä puskurivyöhykettä (itse tosin käyttäisin jotain muuta sanaa kuin puskurivyöhyke), jonka vuorilla asustelee lähinnä pataneja, sen Afganistanin etnisen valtaryhmän edustajia, joista koostuvat kuuluisat talibanit. Aluelle on oma nimensäkin, vähän valtion nimeä muistuttava Pashutunistan, jonka "kansalaiset" vähät välittävät asuinalueellaan mahdollisesti kulkevasta, kansinvälisen yhteisön tunnustamien valtioiden välisestä rajasta. Tämä on mahdollista siksi, että alue on äärimmäisen vaikeakulkuista, ts. vaikesti kontrolloitavaa, eikä siellä ole mitään sellaista taloudellisesti hyödynnettävää, mikä moderneja valtiota kiinnostaisi. Mutta: täällä on koulutettu kiinalaisia jihadisteja, etniseltä taustaltaan uiguureja ja huita, taisteluihin Kiinan omalla alueella samoin kuin kiinalasten intressejä vastaan Pakistanissa.

Kiinalaisten puuhia ympäri maailman ei olla suuremmin selvitetty tai ainakaan minä en ole saanut tällaisia selvityksiä käsiini. Mediassa on ollut puhetta vain Kiinan jättiprojkteista, niin meille ulottuvista Sillkkiteistä kuin Afrikan isoista infratsruktuurihankkeista. Mutta meikäläisiltä maahanmuuttajilta kuulee, että pikemminkin Kiinan invaasio näkyy Afrikassa tavallisille ihmisille vaikkapa kiinalaisina halpamyymälöinä. Itse vaivauduin hämmästymään tavattuani Kiinassa vuonna 2009 Tai anin iltatorilla perheen, jonka isä oli lomalla töistä Pakistanista. Tämäkään mies ei ollut ulkomailla toteuttamassa mitään isoa infraprojektia vaan viemässä sinne käytettyjä maatalouskoneita ja opettamassa niiden korjaamista. Länsimainen kehitysapuhan on tyyppiä "viedään huippuhienoja pesukoneita seudulle, jolla ei ole juoksevaa vettä tai vettä ollenkaan".

Ruohomäki kertoo myös Haqqani-verkostosta, joka toimii jonkinlaisena yhteistyöverkostona erilaisten jihadististen ryhmien välillä esimerkiksi tarjoamalla näille suojaa Pashutunistanissa. Tällaisia yhteistyöverkostoja on muitakin kuten Tehrik-e Taliban Pakistan.

Minua olisi kovasti kiinnostanut Boko Haramin tausta, mutta Maria Ristimäen artikkelissa todetaan vain se yleisesti tunnettu seikka, että taustalla on herätysliike – selittämättä, millainen tämä herätysliike tarkkaanottaen oli. Harmi. (28.2.2021)