Turkin kummallisuuksia

Kankkonen, Tom. Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa. EU 2019.

Viime aikoina on ilmestynyt aivan valtavasti mielenkiintoisia kirjoja. Tämä Tom Kankkosen Erdoğan on kylläkin ilmestynyt jo viime vuonna. Turkki on ihmetyttänyt minua tällä blogilla monesti, sillä minähän en toisaankaan ole mikään kansainvälisen poltiiikan asiantuntija enkä ymmärrä asiasta niin sanotusti höykäsen pöläystä. Mutta siitä pitäen, kun tein yhden infograafisen pläjäyksen ihan vain itselleni vuoden 2012 tilastoaineistosta, minusta alkoi tuntua, että Läi-idässä on huolimatta siitä, mitä lehdissä lukee, menossa Turkin ja Iranin välinen kamppailu.

Recep Tayyip Erdoğan (s. 1954) syntyi Atatürkin moderniin, uskonnosta putsattuun Turkkiin, mutta sen sisällä Istambulin köyhällistökortteliin, jossa oltiin todettu, että modernisaatio ei ollut antanut mitään hyvää. Päinvastoin naisten oli pitänyt luopua huiveistaan, halusivat tai eivät, eikä imaamikouluista enää ollut pääsyä yliopistoon.

Mm. nämä asiat kovapintaiseksi sälliksi slummeissa kouliutunut Erdoğan halusi muuttaa, eikä hän alkuun ollut kovin radikaali. Jossain vaiheessa hän jopa arveli Turkin voivan liittyä jäseneksi EU:iin, jota hän nykyisin pitää pelkkänä kristittyjen salaliittona. Itse olen vanhastaan pitänyt häntä Muslimiveljeskunnan miehenä. Muslimiveljeskunta on jyrkähkö, joskaan ei varsinkaan ensipäivinään mitenkään väkivaltainen liike, pikemminkin jotakuinkin edistysmielisten hyväosaisten, yrittäjien, insinöörien ja sellaisten, halua ottaa vain pari askelta taaksepäin. Erään luonnehdinnan mukaan Erdoğanin puoluekin, AKP, oli vielä vuosina 2003-2011 normaali puolue, mutta sen jälkeen Erdoğan puolueineen on keskittynyt lähinnä ajamaan keinoja kaihtamatta omia ja perheenjäsentensä etuja.

Ja alkuun Erdoğanilla oli aisaparina ellei suorastaan mentorina reilun kymmenen vuotta vanhempi Fethullah Gülen.

Tämä onkin minua kiinnostanut, tämä Gülen, sillä Erdoğan syytti häntä ja hänen liikettään siitä kummallisesta vuoden 2016 'vallankumouksesta', joka ulkopuolisen silmään vaikutti erehdyttävästi Erdoğanin itsensä masinoimalta spektaakkelilta, sillä hän ei pitänyt kiirettä palata lomaltaan sitä sammuttamaan. Jopa listat syyllisistä eli niistä, jotka piti erottaa viroistaan vallankumokselliseen toimintaan osallistumisesta, oliviat joidenkin tuolloisten lehtitietojen mukaan (tässä kirjassa tätä yksityiskohtaa ei kylläkään mainita) valmiina jo hyvissä ajoin ennen vallankumousta.

Tämä kirja nyt sitten kertoo, että Gülen kavereineen oli perustellut pikkuhiljaa uskonnollisesti hiukan sallivampia yksityisiä kouluja sun muuta lopulta aina pankkia myöten suodakseen parempia eväitä elämäntaipaleelle niillekin, esimerkiksi maalaisille, jota eivät kuuluneet Atatürkin eliittiin. Näin asiaa suuremmin tuntemattoman korvaan liike muistuttaa vähän Opus Deitä. Kuten Opus Deinkin koulut ja vastaavat, Gülenin liikkeen instituutiot osoittautuivat hyvin tehokkaiksi, ja ihmiset, jotka olivat saaneet tällaista apua elämässään, olivat siitä liikkeelle kiitollisia. Käsillä oleva kirja, vaikka onkin kiinnostava, ei kykene selvittämään, mikä Gülenin liikkeessä tarkkaan ottaen sai Erdoğanin vetämään herneen nenäänsä. Erdoğan esimerkiksi takavarikoitutti Gülenin pankin jotakuinkin ensitöikseen häneen hermostuttuaan, vaikka oli itse aikanaan ollut juhlistamassa sen avajaisia. Yliopistoista ja mediasta saivat vlalankumousspektaakkelin jälkeen kenkää kaikki, joita olivat olleet Gülenin liikkeen kanssa missään tekemisissä, mikä merkitsi jopa kolmasosaa yliopistojen opetus- ja hallintohenkilöstöstä. Ja sitten Erdoğan on ihmetellyt, miksi turkkilaiset yliopistot eivät menesty kansainvälissä rankingeissä…Vallankumousyrityksen jälkeisissä puhdistuksissa meni myös paljon Turkin asevoimien johtoa. Mutta Erdoğanin maailmankuvaan kuuluu mm. että eräät toimittajat olivat lähettäneet alitajuisia viestejä juuri ennen vallankumousyritystä.

Kaikkein vastenmielisintä Erdoğanin hallinnossa on ehkä se, että hän vainoaa güleniläisinä pitämiään oman maansa kansalaisia aina ulkomailla asti, ja kirjassa kerrotaan, miten ulkomaiset tiedustelupalvelut joutuvat suojelemaan omilla maaperillään vieraan maan kansalaisia eli turkkilaisia näiden omalta valtiovallalta.

Erdoğanin kansansuosio on hämmästyttävä, kun ottaa huomioon, miten väärässä hän on monesti ollut ja vaihtanut mielipiteitään kuin paitaa. Syyrian tilanteen alussa Assad oli hänen veljensä, mutta kun suhdanteet muuttuivat, tästä tuli murhaaja. Erdoğan julisti parlamentissa vuonna 2012, että ihan piakkoin hän pääsee rukoilemaan Damaskoksen Umaijadi-moskeijassa, sillä hän kuvitteli Syyrian kaatuvan helposti ja pääsevänsä itse osille maan jakamisesta. Hänen isisin vastustamisensa oli melkoista silmänlumetta, sillä hän avasi rajat apposelleen maansa läpi Syyriaan sotimaan meneville vierastaistelijoille. Turkille on muodostunut ongelmaksi, että Erdoğanin vihaamat kurdit kunnostautuivat Yhdysvaltojen rinnalla paremmin taistelussa isisiä vastaan kuin itse Nato-liittolainen Turkki, joka kävi omaan laskuunsa suoranaista sotaa kurdeja vastaan. Erdoğan on kaavaillut pääsevänsä osille myös Irakista, eivätkä nämäkään toiveet ole toteutuneet, mihin Turkissa ei näytetä paljonkaan kiinnitetävän huomiota, siihenkään.

Tämän kirjan mukaan Turkilla on Pohjois-Syyriassa jopa oma armeijansa, joka koostuu merkittävältä osin entisistä jihadisteista ja joka valvoo 3500 neliökilometrin laajuista aluetta.

Lopulta Venäjä kiinnostui Syyrian tapauksesta, ja vähän pelottaa, mitä Turkin, Yhdysvaltojen ja Venäjän kolmiodraamasta tulee. (3.11.2020)