Manipuloituja statisteja

Mann, Thomas. Buddenbrookit. Porvoo 1956.

Minulla on monta lempikirjailijoiden sarjaa, joista Kuolleiden länsimaisten kirjailijoiden kategorian ykköspaikkaa pitää hallussaan Thomas Mann (1875–1955). Näin siitä huolimatta, että hän ei ihmisenä ehkä ollut kaksinen. Esimerkiksi en hirveästi arvosta sitä, että hän nuoruudessaan oli vähintäänkin konservatiivinen ja nationalistinen ajatusmaailmaltaan, mutta käänsi sitten kelkkansa oman nahkansa pelastamiseksi, kun rupesi näyttämään, että natsit äityvätkin juutalaisvastaisiksi – Mann oli tullut menneeksi naimisiin juutalaisen Katia Pringsheimin kanssa. Hän jopa tuki ainakin lausunnoilla sosialisteja ellei suorastaan kommunistejakin tässä yhteydessä. Vaan kun toinen maailmansota ja Kolmas valtakunta olivat ohi ja Mann palannut Yhdysvaltain retkeltään Eurooppaan, Sveitsiin, hän palaisi myös nuoruutensa arvoihin.

Tässä yhteydessä en malta olla huomauttamatta, että Mannin esikoisromaanissa Buddenbrookit esiintyy luterilainen pastori nimeltä Pringsheim. Ja tämän kirjan siis nyt luin pitkästä aikaa, omasta hyllystä löytyvän, vuonna 1956 toisena painoksena julkaistun, Siiri Siebergin kääntämän kappaleen. Tiedot alkuperäiskielisen laitoksen ensimmäisestä julkaisuajankohdasta ovat ristiriitaisia. Olen taipuvainen uskomaan tämän itselläni olevan eli kaiketi Thomas Mannin vielä eläessä suomennetun teoksen lopussa olevan väitteen, että se olisi julkaistu vuonna 1905. Huomasin kyllä, että Wikipedia, johon en luota pätkän vertaa, väittää, että kirja oltaisiin julkaistu jo vuonna 1901.

Buddenbrookit kertoo erään satavuotiaan kauppahuoneen omistajasuvun väsähtämisestä. Kirjassa korostetaan tuota satavuotiuutta, mitä minäkin olin vieä ennen omaan sukuuni ja sen sukutilaan perehtymistäni pitänyt jonkinmittaisena sukuomistushistoriana. Eli kaikki on suhteellista kuten että 100 vuotta ei ole paljon mitään verrattuna 200 vuoteen, vaikka sukutila olisikin syösty pakkohuutokauppaan – joskin upporikas kauppahuone on kyllä hirmuisen paljon enemmän kuin talonpoikaistalo, vaikka talo olisikin renoverattu viimeisimmän muodin mukaiseen jugendkuosiin lähestulkoon ennen kuin koko tyylisuuntaa oltiin keksitty. Näillä tiedoin uskon, että isovanhempieni talo oli Uukuniemen ainoa, ensimmäinen ainakin ja selkeiten jugendtalo. Nyt pitäisi vain selvittää, miten se talo siihen jugendkuosiin oli saatu. Kyseessä ei ole isoisäni design, siitä olen jotakuinkin varma.

Mitä sitten on degeneroituminen? Mielenkiintoisempaa oikeastaan on se, miten tuollaisia kauppahuoneita kuin Buddenbrookit-romaanin ylipäätään saadaan alulle. Mistä tulee se energia, jota joissain ihmisssä aivan poikkeuksellisesti on? Ihailu liikemiestaitoja kohtaan on suurta, niin suurta, että kuvitellaan sellaista voitavan kehittää kenessä hyvänsä, ja jos joltakulta tällaista kykyä puuttuu, sitä pidetään suoranaisena syntinä, laiskuutena ja hyvänä syynä syöttää tälle ihmiselle masennuslääkkeitä. Ja mikä pahinta, suurin osa meistä heikoista suostu tähän.

Buddenbrookin perheen suurimmat sankarit ovatkin oikeastaan ne, jota joutuvat toteamaan, ettei heissä ole isoisosän tai isoisän isän draivia ja puolustautuvat. Heillä, heikoillakin, on oikeus pysytellä jonkin aikaaa elossa, jos ovat luonnon kenties epäoikeudenmukaisesta oikeusta sattuneet tänne maailmaan syntymään.

Kirjan aihepiiri, 1800-luvun lopun ylemmän keskiluokan porvarispiirit, tulee suoraan Thomas Mannin omasta lapsuudenperheestä, mutta ei ole tiedossani, jatkoiko Thomasin sisaruksista joku heidän kauppahuonettaan. Se tiedetään, että Mannin dynastia säilyi, joskin kirjallisuusdynastiana. Dynastia siis vain muutti muotoaan. Buddenbrookit-romaanissa ei kuitenkaan olla kiinnostuttu kirjllisuudest vaan on aluillaan neljännen kauppahuonesukupolven into musiikkiin, mutta tämän viimeisen polven edustaja Hanno toteaa: "Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään. […] Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeaa." Sama pätee ainoaan Buddenbrookiin, joka tuottaa aikuiseksi eläviä jälkeläisiä, joskin tytön, ts. tyttären ja yhden tyttärentyttären, eli Antonian, Tonyksi kutsuttun, joka jää ikuiseksi lapseksi. Vaikka Tony ihailee esi-isäänsä, joka on ratsastanut Lyypekkiin haki koko Saksan, hän ei itse pysyty selviämään kuin kotinurkillaan – hän on yrittänyt Münchenissä, tuon ajan uudessa nousevassa keskuksessa, ja saanut nenilleen.

Eli paikalleen jysähtäminen, sopeutumiskyvyttömyys uusiin oloihin, on kaiken pahan alkuja juuri.

Toisena samanlaisena, ehkä vain paikalleen jysähtämisen toisena ilmauksena, on pinnallinen hienostelu. Viimeinen suvun kauppiaista, Thomas Buddenbrook, senaaattoriksi kohonnut, kauppahuoneen satavuotista taivalta juhlinut, väsähtää hänkin, ja ainoaksi elämänsisällöksi hänellekin muodostuu tukan ja viiksien kähertely ja korkealuokkaiset alusvaatteet. Thomasin poika Hanno tykkää soitella, ja isä sanoo, että voidakseen elää niin hienoa elämää kuin käydä konserteissa ja oopperoissa tämän pitää työskennellä kovasti perheen kauppahuoneessa. Kaikkien muiden paitsi ehkä Hannon mielestä kaiken pitää olla hienoa, varsinkin ystävien, sillä muutenhan näistä ei ole mitään hyötyä. Eritoten Thomas-isä halveksii Hannon ystävää, pohjalle pudonnutta kreiviä Kaita, köyhimystä, jolla ei ole muuta kuin avonimensä. Mutta kuolinvuoteellaan Hanno hymyilee ainoastaan väkisin sisään tunkeneelle Kaille, rääsyiselle kreiville. Tekisi mieli ajatella, että hienostelun ulkopuolella on jotain arvokkaampaa kuin hienous, nimittäin ystävyys, mutta Thomas Mannin arvot tietäen tämä ei luultavasti ole ollut hänen ajatuksensa vaan pikemminkin, että riittävän pitkälle degeneroituneille ei ole muuta enää tarjolla kuin solidaarisuus toisiaan kohtaan. Mutta se onkin tällaisten kertomalla kerrotujen romaanien paras puoli: lukija voi kerrotut, analysoimattomat tapahtumat tulkita oman mielensä mukaan, vaikka tietoisesti eri tavoin kun kirjailija on mitä luultavimmin tarkoittanut.

Kolmas onnettomuus on se, että me ihmispolot olemme pelkkiä mitättömiä statisteja toistemme elämissä. Muut ovat typeriä mitättömyyksiä omassa elämässämme, idiootteja, joita yritämme parhaamme mukaan manipuloida olemaan sellaisia kuin meille parhaiten sopisi. Ja mitä vähemmän nämä suostuvat komentoomme, sitä typerämpinä näitä pidämme. Thomas huomaa olevansa vain sukulaistensa orja, joka rahoitta näiden tuvalliset, hienot ja sekopäiset elämät. Hänen pojastan ei ole kauppahuoneen jatkajaksi, hänelle Thomas ei voi vastuuta siirtää, ja tämän katkerasti tajuttuaan hän tekee testamentin, jolla määrää kauppahuoneen lopetettavaksi kuolemansa jälkeen. Kun omaisuutta sitten aletaan Thomasin kuoltua myydä, mistään ei saada paljon mitään, niin kuin on tietysti laita aina nykyäänkin perintöjen kanssa.

Romaanin opetus vaikuttaisi olevn, että jos on kerran langennut siihen läheistensä virittämään ansaan, että on alistunut näiden orjaksi ja raatamaan, että näiden elämä jatkusi mukavasti kuten "aina ennenkin", vaihtoehtoja ei ole paitsi kuolema. Tän pakollisen kuoleman erässä mielessä "valitsevat" niin isä-Thomas kuin poika-Hannokin (molemmilla on hammasvaivoja…). Paitsi että kun nämä loputtomien vaatimusten kohteet ovat kuolleet, jälkipolvet jatkavatkin kaikessa rauhassa elämäänsä, eikä edes paljon mikään muutu paitsi ehkä parempaan heidän kannaltaan. Olisivatko Thomas ja Hanno voineet tehdä jonkun irtioton? Ehkä, mutta se olisi maksanut sen, että heidänkin elämänsä olisi muuttunut; sitä patsi nyt jälkipolvina tyytyväisinä elämään jääneet olisivat nalkuttaneet heille, syyttäneet heitä ja piinanneet heidät hengiltä joka tapauksessa…

Eräänlainen Nastasja Filippovna -syndrooma, siis…?

Hmm…

Mutta onhan tämä hirveän hyvä kirja. (12.12.2020)