Japanin Grossman

Sayaka Murata. Lähikaupan nainen. Liettua 2020.

Lukaisin fyysisiltä mittasuhteiltaan pienen kirjan, joka on luettavissa kuin kansansatu: jos ei pysty sietämään viestiä koko syvyydessään, voi ottaa vastaan vain kertomuksen vähän asbergerilaisesta naisesta, jolle sattuu hassuja juttuja. Tosiasiassa tämä Sayaka Muratan romaani Lähikaupan nainen on kuvaus yksilöllisyydestä vahvasti normitetussa yhteiskunnassa, jossa molempia, sekä yksilökeskeisyyttä että normatiivisuutta, käytetään ihmisten absurdiin hallitsemiseen estämällä näitä kasvamasta persooniksi.

 

Yksilö ja persoonahan ovat aivan eri asioita. Yksilö on pelkkä mekaanisesti ehdollistettu biologinen partikkeli, kun taas persoona on se, joksi yksilö kasvaa vuorovaikutuksessa maailman kanssa, kun hänestä tulee jonkin sosiaalisen kontekstin vapaa, mutta elimellinen jäsen.

Kirjasta ei käy ilmi kirjailijan oma mahdollinen sanotakoon nyt sitten vaikka ideologinen tausta, mutta voisi olla buddhalainen, sillä buddhalaisuuteen kuuluu käsitys, että minää ei ole olemassa vaan se on harha ja kaikkien ongelmien syy. Periaatteessa Sayaka Murata voisi olla myös ortodoksikristitty; ortodoksikristillisyydessäkin katsotaan, että ihmisen päämäärä on kasvaa ulos yksilöllisyyden vankilasta, ja tämä esiin kuoriutuva vapaa persoona on Jumalan kuva – kasvamisesta persoonaksi käytetään jopa nimitystä jumaloituminen. Mutta kuten sanottua, tämä Sayaka Muratan romaani sijoituu puhtaasti maalliselle maaperälle.

Päähenkilö Keiko pystyy sanomaan persoonana syntymisensä päivämäärän yhtä tarkasti kuin biologisen syntymänsä. Biologisen ja persoonana syntymisen väliltä kerrotaan muutama sattumus älykkään yksilölapsen edesottamuksista. Esimerkiksi kun leikkipuistossa kuoli pikkulintu, muut lapset puhkesivat itkuun kuten kuuluu, mutta Keiko, pragmaattinen viidakon älykäs yksilö, vei linnun äidilleen ja sanoi, että syödään tämä. Äiti ei pitänyt ideasta, eikä Keiko keksinyt muuta selitystä äidin kannalle kuin sen, että linnussa ei ollut riittävästi syötävää joten piti tappaa lisää. Koulussa taas kaksi poikaa oli alkanut nujakoida, ja ongelmaksi muodostui, miten se saadaan loppumaan. Keiko haki komerosta lapion ja löi sillä toista pojista päähän, sillä se oli hänen älykkään ajattelunsa mukaan varmin tapa saada tappelu loppumaan. Niin se loppuikin, ja Keiko pääsi hyödyttömäksi osoittautuvaan terapiaan.

Tässä vaiheessa törmätään elävien kirjailijoiden rankinglistani ykköseen, David Grossmaniin, hänen teokseensa Hakusana: rakkaus ja sen päähenkilöön Momikiin, jolle käy samansuuntaisesti kuin Keikolle samantyyppisistä syistä. Tässä ollaan siis nyt ihan huulilla, että joudun pistämään rankinglistani kärjen uusiksi, joskin asia on vielä harkinnassa syystä, että Grossmanin problematiikka on paljon suurisuuntaisempaa ja ulottuu aina taiteen merkitykseen saakka. Grrossmanin valtavuuden kanssa tosin kilpailee menestyksekkäästi Muratan pienimuotoisuuus eli epäelitistisyys. Grossmankin on sitä paitsi ruvennut kirjoittamaan lyhyempiä kirjoja...

Keikon persoonana syntyminen tapahtui 18 vuotta biologisen syntymän jälkeen, ja kertomus ajoituu siihen, kun persoonana syntymisestä puolestaan on kulunut täysi-ikäisyyden määrä vuosia eli 18. Tässä vaiheessa, 36-vuotiaana, hänen koko elämänsä liittyy hänen persoona syntymisen paikkaansa, lähikauppaan. Lapsena hän oli täysin sokea sosiaalisille lainalaisuuksille, mutta nyt lähikaupan osa-aikamyyjänä hän kirjaa ylös työkavereittensa vaatemerkkejä pukeutuakseen samantapaisesti, muttei aivan samoin; hän tarkkailee säätiloja, sillä hän on havainnut asiakkaittensa ostokäyttäytmisen riippuvan siitä; hän pitää silmällä uusia rakennustyömaita lähistöllä, sillä kerran on käynyt niin, että tavara loppui kaupasta, koska uusia asiakkaita pullahti yhtäkkiä niin paljon, eikä hän halua saman enää toistuvan – se ei ole hyväksi lähikaupalle. Hän seuraa markkinoitten tuoteuutuuksia ja sitä, alkavatko ne myydä vai ei. Hän on tarkkana, miten kampanjatuotteet ovat esillä ja miten niitä myydään asiakkaille henkilökohtaisin ponnistuksin, sillä hän tietää hyvin, etteivät pelkät mainokset ja myymäläsijoittelu riitä.

Joku asiakas tuumasi, että lähikaupassa mikään ei muuttu. Keiko ajattelee, että kaikkihan muuttuu koko ajan. Hänkin muuttaa jopa puhetyyliään sen mukaan, keitä muita on nopeasti vaihtuvan henkilöstön lähikaupassa kulloinkin töissä. Sinä aikana, kun tuokin rouva oli ollut asiakkaana, kaikki oli muuttunut, ja suuri siksi, että oltiin kaiken aikaa muututtu ympäristön mukana, syntyi vaikutelma, että kaikki oli pysynyt samana eikä esimerkiksi alkanut vaikuttaa vanhanaikaiselta. Keiko toteaa, että hänen omat solunsakin korvautuvat uusilla kaiken aikaa, ja vesi, jota on suurin osa hänen kehoaa, sekin vaihtuu kokonaan kahdessa viikossa.

Keiko arvelee, että hänen pitää yrittää nyt uudelleen lapsuutensa elämänpiirinsä sosiaalisten normien noudattamista. Häntä nimittäin on alettu halveksia naimattomuuden takia ja siksi, että hän on edelleen osa-aikatöissä, vaikka on valmistunut yliopistosta. Keiko lyöttäytyy yhteen lähikaupasta pikavauhtia irtisanotun hulttiomiehen kanssa. Mies päättää ratkaista heidän statusongelmansa siten, että Keiko irtisanoutuu lähikaupasta ja alkaa etsiä kokopäivätyötä – hän itse eläisi siivellä. Keiko ajaa muutenkin itsensä kohtaamaan tilanteita ennen persoonaksi tuloaa. Hän hankkiutuu lapsuuden ja nuoruuden tuttujensa piiriin. Vanhassa kontekstissa hän huomaa reagoivansa samanlaisena itsekkäänä, lyhyellä tähtäimella asioita ratkaisevana biologis-mekaanisena leluna kuin ennen persoonaksi tuloaan: kun siskon vauva alkaa huutaa ja huuto pitää saada loppumaan, Keiko vilkaisee veistä, jolla siskokset ovat juuri jakaneet leivoksen. Näin Keiko, joka ratkaisee lähikaupassa hillopurkkia tavoittelevan, kepin kanssa liikkuvan mummon ongelman menemällä heti itse apuun ja kantamalla tämän ostokset kassalle. Sitä paitsi siskokin on muuttuunut. Keiko arvelee, että hän on muokannut puhetyyliään omien uusien ystäviensä mukaan aivan kuten Keiko työkavereittensa.

Käy niin, että Keiko päättä pysyä omana persoonanaan ja mennä takaisin lähikaupan myyjäksi, joskin eri kaupan. Viimeisellä sivulla hulttiomies tarttuu iljettävällä kädellään Keikon käteen. Keiko kiskaisee kätensä pois. "Tämä käsi on tärkeä käsi, sillä se ojentaisi taas asiakkaille vaihtorahaa ja pakkaisi pikaruokaa. Halusin päästä äkkiä pesemään käteni".

Tämä kirja herättää paljon kysymyksiä. Kaikki olemme kohdanneet tilanteita, joissa joku, jonka olemme luulleet tuntevamme, käyttäytyykin yhtäkkiä aivan toisin kuin olettaisi tai josta saamme tietää, että hän on toiminut jossain tuttavuutemme ulkopuolisessa kontekstissa pöyrityttävästi. Miksi yhteiskunnat haluavat pitää ihmiset yksilöinä persoonien sijaan – vain yksilökeskeisen kuluttamisen varmistamiseksiko, viime kädessä masennuslääkeiden kulutuksen? Miksi erilaisia sosiaalisia konteksteja, jotka ovat moraalisesti samanarvoisia, hierarkisoidaan keskenään niin voimakkaasti? (5.11.2020)