Narsistin kehityskertomus

Bunin, Ivan. Arsenjevin elämä. Hämeenlinna 1984.

Kirjastossa oli esillä Itä-Eurooppalaisten kirjailijoiden romaaneja, ja hyökkäsin heti Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous -teoksen kimppuun, sillä se ei satavarmasti ole lastenkirjallisuutta. Mutta silmääni pisti myös Ivan Buninin Arsenjevin elämä. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta hepusta, vaikka takakansiteksti väittää, että hän olisi juuri tällä nimenomaisella teoksellaan saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933.

Päätin lukea viimemainitun ensin ja säästä Aleksijevitšin joulunpyhiksi.

Ivan Buninin Arsenjevin elämä on aiheeltaan lastenkirjallisuutta, eli kyseessä on kertomus typpiä pojasta mieheksi, tosin venäläisin erityispiirtein eli ei niinkään sankari- kuin antisankaritaru.

Mutta teknisesti tämä on mielenkiintoinen. Jos Thomas Mann on kertoja, tämä Bunin – vain hänen päähenkilönsä, kirjailijan alku? – on kuvailija. Kirjan toinen päähenkilö kritisoi päähenkilöä jatkuvasta tyhjänpäiväisestä kuvailusta, mitä vastaan päähenkilö puolustautuu. Hän itse pitää maalailuaan kauneutena. Hänen mukaansa kaikessa pitää olla kauneutta ja iloa, missä tämä aatelisnulikka jakaa suvun omaisuudet hummanneen isänsä asenteen. Lapsuusajan kuvauluissa on aitoa lapsuuden villiä kauneutta, joskin siinäkin pian kartanon pihalla vilahtaa, mitä tuleman pitää, kun päähenkilö kuvaa, miten nautinnollisena koki raajarikon linnun tappamisen. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä ahtaammiksi, sovinnaisemmiksi ja tunkkaisemmiksi tunnelmien maalailut muuttuvat, nimittäin lukijan mielestä. Eli tässä on käytetty ikonisia kuvia, jos niin voi verbaalisista kuvauksista sanoa, indeksisinä merkkeinä päähenkilön eettiselle rappeutumiselle.

Kertomuksen loppuessa päähenkilö on vasta 23-vuotias, mutta kirjan nimi on perusteltu. Päähenkilön vielä nuorempi rakastajatar on nimittäin sairastunut keuhkokuumeeseen, ja koska päähenkilö, vaikka on toki tietoinen asiasta, ei pane sen eteen tikkua ristiin, rakastajatar ei osaa muuta tehdä kuin matkustaa takaisin lapsuudenkotiinsa. Päähenkilö loukkaantuu, sillä hänet on jätetty, vaikka hän ei ole ollut mitenkään uskollinen rakastajatterelleen. Hän suuttuu ja pitää rakastjatarta julmana. Lopulta päähenkilä matkustaa nuolemaan olemattomia haavojaan harmaantuneen, köyhtyneen isänsä tykö kotikartanoon, missä uuninhalkeamat on tilkitty savella ja lattiat peitetty vanhoilla hevosloimilla. Tässä vaihessa päähenkilö hiukan kiinnostuu, mitä hän rakastajatterelleen on mahtanut tapahtua, ja saa kuulla, että tämä oli kuollut siihen keuhkokuumeeseensa ajat sitten, jo viikko lapsuudenkotiin paluunsa jälkeen. – Päähenkilön elämän oletetaan sujuvan tästä eteenpäin niin kuin hänen isänsä elämän, ja romaani on myös kertomus elämäntavan tai -asenteen periytymisestä.

Tämän voi nähdä myös kertomuksena siitä, miten ihmisen oma kuva itsestään eroaa hänen persoonastaan eli siitä, miten he näyttäytyvät ulospäin muille, ja miten näiden kahden välillä voi olla ammottava kuilu. Jotkut, kuten tämän kirjan päähenkilö – modernissa kielenkäytössä tähän tarkoitukseen on syntynyt sana narsisiti –  onnistuvat huijaamaan lähimmäisensä uskomaan itse itsestään uskomansa jaloon minuuden, vaikka kaikki teot eli persoona puhuu aivan toista. Tämä kirja vähän selittää sitä, mitä me tavalliset elävät ihmisetkin päivittäin ihmettelemme toisistamme, miten tuollaiset paskiaiset sietävät edes itse itseään – no siten, että heillä on itsellään itsestään aivan toinen käsitys kuin meillä muilla heistä...(20.12.2020)