Emmasta

Koottuja muistoja Emmasta.

Sitähän kiinnostu sukulaisista vasta sitten, kun on itse niin vanha, että kaikki muut ovat kuolleet eikä ole ketään, keltä kysyä.

Tällä blogilla paljon puhutun äitini tädistä Emmasta ja tämän papereista, joista äitini oli sen verran vähän kiinnostunut, että antoi ne minulle opiskeluaikoihini, joista, kuten sanottua, on jo totisesti aikaa…Emman  papereiden seasta löytyi oheinen valokuva, joka esittää karjalaismallista taloa, niin karjalaista, ettei sellaisia ole esiintynyt verrattain savolaisella Uukuniemellä, äitini ja tämän Emma-tädin synnyinseudulla.

Jos sattuu olemaan karjalainen sukujuuriltaan, kaikkein seksikkäintä on olla kotoisin Salmista, mutta hyvänä kakkosena tulee Suojärvi. Koska äitini isän puoleisessa suvusta ei olla päästy selville, mistä se ensimmäinen lajiaan Uukuniemelle pyllähti (1700-luvulla ilmeisesti ison vihan ajamana ), mutta huhujen mukaan yksi tulosuunta voisi olla Suojärvi, lähetin oheisen Emman arkiston kuvan Suojärven pitäjäseuralle.

Sain vastaukseksi, että periaatteessa talo voisi Suojärveltä olla, mutta tutkija ei tuntenut valokuvaa/taloa. Lisäksi hän kertoi, että sillä suunnalla ei sukujuurissa asiakirjateitse tosiaankaan pääse 1700-lukua pidemmälle. Dna-teitse pääsisi, jos olisi suoria isälinjoja, vaan kun ei ole…äidilläni oli kaksi veljeä, mutta molemmat ovat kuolleet jo ajat sitten.

Joten nyt pysyy arvoituksena, mikä kuvan talo on sekä se, mistä tuo 1700-luvun esi-isä mahtoi Uukuniemelle tulla. (5.8.2020)

 

Emman irtiotto 1903–1905

 

H, joka Lapin asutushistorian selvittämisen ohessa kaivelee vasemmalla kädellään äitini isänpuoleista sukua, on nyt bongannut mielenkiintoiset muuttoasiakirjat. Niiden mukaan äitini täti Emma (jonka kanssa äiti pienenä orpotyttönä lähti Uukuniemen Mensuvaarasta evakkoon kahteen otteeseen), on vuoden 1903 alusta huhtikuun lopulle 1905 asunut Jaakkimassa.

Olen ollut poissa kunnon nettiyhteyksien ja kotiarkistojeni äärestä, joten olen vasta tänään päässyt pohtimaan, miksiköhän hän sinne muutti.

Emma on tuolloin ollut 19-20-vuotias. Silloisiin kotioloihinsa nähden hän ei luullakseni ole ollut Jaakkimassa piikomassa tms. Vanhin minulle 80-luvulla siirtyneistä Emman saamista kirjeistä on vuodelta 1905, mutta en nyt löydä sitä mistään. Siinä saattaisi olla jotain… Kirje on luultavasti siinä samassa hyvässä tallessa kuin hienoin Emman äidiltä saama äitienpäiväkortti sekä ainoa minulla oleva valokuva isänpuoleisesta isoisästäni, jossa olen papan sylissä... Papereita ei pitäisi ikinä ottaa erilleen alkuperäisestä asiayhteydestään.

Jaakkiman kristillistä kansanopistoa ei tuolloin vielä ollut, se kun perustettiin vasta 1929. Emman papereita penkoessani käteni tapasi kuitenkin pahville liimatun ryhmäkuvan, josta pistää heti silmään eräs tukeva, selkeäpiirteinen nuori nainen, jonka kanssa Emmasta on useita sortavalalaisessa valokuvaamo Maijalassa otettuja valokuvia. Tämän vieressä on epäselvempi hahmo, joka saattaisi olla Emma. Tytöt voisivat olla siinä kahdenkympin korvissa. Kysessä näyttäisi taustan rekvisiitasta päätellen olevan jonkun uskonnollisen kurssin 'luokkakuva'.

Vuonna 1905 Uukuniemen herätyksen profeetta, unissasaarnaaja Helena Konttinen, piti ensimmäisen horrossaarnansa, ja tuollon hän asui Jaakkimassa. Näin kertoo hänen elämäkertansa kirjoittanut K.K.Sarlin, joka kertoo myös itse tutustuneensa Konttiseen juuri 1905. Emman papereissa on runsaasti po. herätykseen ja sen muihinkin johtajiin liittyviä lehtileikkeitä, jos kohta on monen muunkinlaisia.

Emma olisi voinut olla jossain käsityökoulussakin. Nyt vain en satu tietämään, oliko Jaakkimassa tuolloin sellaista… (25.8.2020)

 

Muisti ja moraali

 

Olen lukemassa Jelena Tšižovan kirjaa Muistista piirretty kaupunki. Kirjassa kuvataan naisten, ts. kirjaiijan itsensä ja tämän naisten sukulaisten, elämää Petrograd/Leningrad/Pietarissa, ja neuvostonaisesta venäläisnaiseen kulkevan kehityksen kuvaajana Tšižova on astunut ainakin Suomessa siinä aihepiirissä aika kovaan seuraan. Hänellä nimittäin on ainakin kolme suomennettua kilpakumppania, joihin lasken Ljudmila Ulitskajankin, vaikka hän on perinteinen fiktiivisen romaanin kirjoittaja. Ulitskajan vinkkeli aiheeseen on ei ole vähääkään alentuva. Tapahtui se, mitä tapahtui, ja on eletty niin kuin on eletty. Jotkut selvisivät, joillekin kävi todella huonosti, mutta sellaista se nyt vain on.

Tšižova kirjoittaa elämäkerrallista aineistoa hyödyntävää puolifiktiota. Tässähän tulee lähelle Svetlana Aleksijevitšia, joka käyttää haastatteluaineistoa. Mutta näiden kahden kirjailijattaren asenne on aika eri. Aleksijevitš kuvaa suuretkin tragediat siten, että henkilön omalle toiminnallekin löytyy ymmärtämyksen lomasta kritiikin paikka. Hän ei millään muotoa kiellä systeemin vikoja, mutta ei myöskään yksilöiden, ja tässä vastuullisuuden vaatimuksessaan hän onnistuu välttämään kovuuden, mikä on todellinen taito ja varmaan syy, minkä tahden hän Nobelinsakin sai. Kun Aleksijevitš nyt tällaisen aiheen kohdalla väistämättä tulee mieleen, on pakko todeta, että Tšižova vaikuttaa häneen verrattuna tyhjän nyyhkijältä.

 

Aleksijevitš tulee mieleen siksikin, että Aleksijevitškin kuvaa myös voittajia tai ehkä oikeampi termi on paremmin selviytyjiä. Leningradin piirityksestä joutuu lukemaan juttuja, joissa sairaaloiden työntekijät syövät potilaiden ruoat ja parhaassa tapauksessa vievät eväitä kotiinkin. Muissa lukemissani kertomuksissa nämä tyypit ovat aina joitain hirviömäisiä mätämunia, joitain 'toisia', mutta tässä Tšižovan kirjassa sellainen on yksi päähenkilöistä eli Tšižovan oma, sairaalan vastaanotossa työskennellyt mummo. Niinpä perheestä ei piirityksessä kuollut yksikään jäsen eivätkä he joutuneet keittämään nahkavöitä tai tapetiliisteriä ruoakseen kuten jotakuinkin kaikki muut joutuivat. Harvinainen kohtalaisen hyväosaisten kuvaus Leningradin piirityksestä, siis, missä kohden lukija joutuu kylläkin vähän puntaroimaan omaa etiikkaansa tyyliin suotunko edes samaistumaan näihin ehkei nyt ihan riiston mutta selvästi hyväksikäytön menetelmin selvinneiden asemaan ja kuuntelemaan vielä heidän ruikutustaankin, sillä kyllähän Tšižova ruikuttaa…Hänelle ei ole riittänyt, että hän selvisi paremmin kuin muut. Aika rohkea ilmoittaa asia näin selvästi, vaikka toki en ole vielä lukenut kirjaa loppuun… Uskallan silti sanoa, että Ayn Rand varmaan olisi tykännyt tästä kirjasta

Kolmanneksi vertaisin Tšižovaa Masha Gesseniin, joka on kirjoittanut 'normaalin' kaksoiselämäkerran isoäideistään, mutta on muissa teoksissaan yhdistänyt useammanlaista materiaalia kertovaan ainekseen. Gessen on sikäli mielenkintoinen, että hän ei arvostele järjestelmää/järjestemiä oikeastaan lainkaan vaan vain siinä toimivia yksilöitä.


Mutta astuaksemme niin sanoakseni hyvän ja paha tuolle puolen… Kirja alkaa kuoleman pohdinnalla ja suorastaan häkellyttävästi samanlaisella huolella kuin on itselläni siitä, että jotkut ihmiset häviävät maailmasta kuoltuaan. Ne pienet ihmiset, joidan ystävyyden ansiosta meistä suurin osa pysyy järjissään, jätetään unhoon ikään kuin historian voittajien halusta tappaa meidän muistomme, että he itse näyttäytyisvät suuremmilta.

Häkellyttävästi Tšižovan kirjassa ovat myös vaatteet suuressa osassa. Kirjoittajan suvussa on kovasti räätäleitä. Hänen äitinsä on – joudun toistamaan itseäani – häkellyttävästi  samannäköinen kuin oma äidinpuoleinen isoäitini, jonka olen kylläkin nähnyt vain valokuvissa, mutta häneltä olisi onnistunut Tšižovan äidin lailla esiintyä pitkin pussihihoin varustetussa silkkipuserossa sänkipellolla sirppi olalla. Olen, muuten, vaivautunut ottamaan selville, miltä äitini vanhemmat näyttivät, vasta pari vuotta sitten.

Pikemminkin minua on huolettanut, että Emma, äitini isänpuoleinen täti ja sittemmin huoltaja, häviää maailmasta mainitsematta. Mielessäni oli käväissyt kirjoittaa hänestä varsinaista kertomusta ja sen taustan selvittämistä jotenkin silmukkamaisesti kerien, ja nythän Tšižova oli tehnyt vähän siihen tyyliin. Heräsikin kysymys, onko mahdollista tehdä se syyllistymättä itsensä ylentävään ruikutukseen? Mistä minä sitä paitsi tiedän, miten hyvän elämän Emma omasta mielestään oli elänyt?

Eilen kerroin hämmennyksestäni, kun jouduin toteamaan, että Emma ei ollutkaan koko evakkoutta edeltänyttä ikäänsä asustellut kotinurkilla Uukuniemellä vaan oli viettänyt H:n löytämien muuttoasiakirjojen mukaan lähes puolitoista vuotta naapurikunnan puolella Jaakkimassa. Enkä tiedä, miksi…

Etsiskellessäni Emman saamista kirjeistä jotain vinkkiä, törmäsin yhteen ryhmäkuvaan. Eilen epäilin, että varmaan jonkun uskonnollisen kurssin luokkakuva. Mutta kun olin lukemassa tuota Tšižovan kirjaa ja pyörittelin sen johdosta ajatusta, estääkö ihmisen luontainen itsekeskeisyys mittaamasta itseä samalla astikolla kuin muita, mieleeni juolahti, että siinä kuvassa, toisella rivillä, oli aika liuta sivistyneen oloisia, hienosti puettuja ihmisiä, herrat kovat kaulassa eikä suinkaan liperit, monilla rillit päässä. Mainitsin eilen myös, että kuvassa Emman näköisen hahmon vieressä oli Emman muistakin valokuvista tuttu ystävä. Muistin äkkiä, että kesällä edesmennyt äidin serkku oli tunnistanut minulle tuon henkilön toissa kesänä, eri kuvasta kylläkin. Ja se on äitini äidinpuoleinen täti Laina. Jolta Emman arkistossa on kirjeitä sota-ajalta, kun he olivat eri paikkakunnilla.

Kuva on, pirskatti sentään, opettajaseminaarin ryhmäkuva.

Se nyt on ollut tiedossa, että äidin äidin siskoissa oli opettajatar poikineen kuten juuri Laina. Tiesin, että ainakin yksi heistä on opiskellut Suistamon alakansakoulun opettajaseminaarissa, joka oli perustettu heti vuonna 1918 saattamaan Raja-Karjalan väestön opetusta suomalaisille linjoille. Laina on syntynyt 1900, ja hän olisi tuolloin heti ollut sopivan ikiäinen. Emma puolestaan olisi vuonna 1884 syntyneenä ollut vähän ylikypsä. Mutta nyt on niin, että Emmasta ja Lainasta on samoissa vaatteissa kuin tuossa ryhmäkuvassa otettu kuva kahdestaankin, ja siinä on sortavalalaisen Maijalan valokuvaamon vakiomaisemakulissi taustalla.

Ennen kuin valtio otti alakansakoulunopettajien koulutuksen omaan haltuunsa ja perusti sitä varten oppilaitokset, oli yksityisiä alakansakoulun opettajaseminaareja, mutta alakansakoulun opettajia koulutettiin myös vuoden pikakursseilla Sortavalan seminaarissakin.

On selvää, miksi Laina on opettajaseminaarin ryhmäkuvassa, mutta mitä varten Emma on?

Katsoin läpi myös albumeihin laitetut Emman valokuvat.  Niistä paljastui tällainen aivan merkillinen kuva. Kuva on hyvää vauhtia häviämässä paperipohjastaan, joten skannasin sen pääasiassa säilyttääkseni sen, mutta laitan sen vielä tähän. Hurskas äitini vanhapiikatäti tällaisessa iloluontoisessa porukassa aurinkoisena kesäpäivänä. Kovasti kiinnostaisi, keitä ovat nämä ihmiset, ja etenkin, kuka on tuo nainen, jonka kanssa Emma on käsikkäin. (26.8.2020)