Keramiikkaa

Mustavalkoista ekpressiota talonpoikais-

tyyliin...? Ja vähän muutakin.

 

Samaan syssyyn kuin siviilivihkimishääkakunkoristeen tein myös pula-ajan serviisin, josta oheisessa kuvassa osa. Mukit ovat korvattomat, ja värit ovat köyhät, vain mustaa ja valkoista. Mutta: joka ikaikisessä kipossa on erilainen koristelu ja tehty niin ekspressiivisin siveltimenvedoin, ettei siihen kone pysty. Joten nauttikaamme uniikista dekoraatiosta niin pitkään kuin mahdollista ennen kuin päällemme vyöryy taas noususuhdanne kuoliaaksi nuoltuine lasi- ja kromiminimalismeineen. (16.4.2009)

 

 

Matelijatyyliä

 

Koska näinä onnettomina aikoina pitää ottaa ilo irti pienistä asioista, arvelin, että teen juonti saattaa täyttää säädyllisen ilon tunnusmerkit näin lama-aikaan. Siispä tein keraamisen teepannun ja teepurkin. Koska olin juuri oppinut, että "The reptilian always wins", tein teepannun ja -purkin matelijatyyliin. Pannuun laitoin pikkuruisen sammakon istumaan kannelle.

 

 

Ja purkkiin laitoin sammakoita kiipeilemään pitkin seiniä.

 

Tosin minua epäilyttää, että Rapaillen mielestä matelijan symbolina pitäisi olla jotain muuta kuin pikkuinen sammakko. Omilla nettisisvuillaan hänellä on leguaani...

  

 

 

 

  

Siltä varalta, että matelija-aivoni eivät sittenkään riitä pelastamaan minua esimerkiksi flunssalta, tein mukin, johon laitoin pikkuisen karhun. Juon siitä inkivääriteetä, täysin epäalitajuisesti eli tahdonalaisesti. (17.4.2009)

 

 

 

 

 

 

 

Rakua ja muuta reduktiopolttoa

 

Japanilaisperäinen rakukeramiikka on niitä ilmaisun muotoja, joissa saa tuntea olevansa noidan oppityttö. On kummallisia kemikaaleja ja tulta ja katkua. Sattumaan pitää luottaa, mutta samanaikaisesti vallalla on ankara estetiikka: kaikki tietävät, minkä näköistä hommasta pitää tulla, vaikka tilanteen kontrolloimiseen ei juuri ole keinoja.

 

Tänään (23.5.2009) meillä oli Kuopion kansalaisopiston rakukurssin

jälkimmäinen kerta. Opettaja oli viime kerran eli töiden tekemisen

jälkeen raakapolttanut tuotokset, ja nyt ne oli määrä lasituspolttaa.

 

Uuni oli tehty korkeat lämpötilat

kestävästä metalliverkosta ja

uunivillasta. Pohja oli tulitiilistä,

ja sen päälle laitettiin ensimmäisen 

kerroksen tukitiilet ensimmäistä

poltettavien töiden kerrosta varten. 

Tiilettömältä sivulta tulee kaasu.

 

 

 

 

 

 

Ja ed. tiilien päälle levy,

jolle tulevat ensimmäisen

kerroksen työt. Kun uuni

sitten puretaan, levyt ja

kerrosten väliset keilat

pitää laittaa kuumuutta

eristävälle alustalle, sillä ne ovat

silloin niin kuumia, että esim.

asfaltti sulaisi.

 

 

 

   

Kun työt ovat sisällä ja kaasu

päällä, lämpötilaa tarkkaillaan

oheisen kuvan kaltaisella

mittarilla. Poltto kestää

n. 20 minuuttia, ja lämpöä

pitää olla 1000 astetta. 

 

 

 

 

 

 

  

Tavarat otetaan uunista

pitkävartisilla pideillä.

Varustukseen kuuluvat myös

kunnon rukkaset, sillä

pihdithän kuumenevat.

Ja silmänsä kannattaa myös

suojata.

 

 

 

 

 

 

Vieressä odottaa valmiina saavi,

jossa on sahanpurua.

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

Savustusastian kantta raotetaan

vain juuri, kun poltettu astia on

tulossa. Rakupoltto on reduktiopolttoa,

jossa saviastiasta pyritään

polttamaan happi pois, jolloin

sen väri muuttuu - meidän

tapauksessamme valkoisesta

rakusavesta oli määrä tulla mustaa.

 

 

 

 

 

Kun astia on laskettu puruun,

sen päälle heitetään vielä jotain

palavaa ainetta. Me heitimme lisää

sahanpurua sekä speltin siemeniä.

Muita mahdollisia olisivat vaikkapa

oljet tai mikä tahansa,

mikä palaa. Eri materiaalit

aiheuttavat hiukan erilaisia

efektejä, kuulema...

 

 

 

 

Ja sitten taas kiireesti kansi

päälle. Savua tupruaa kannen

alta aika sakeasti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jahka reduktio on tapahtunut

(se vie 'jonnii aekoo', mikä on

eksakti savolais-japanilainen

ajan mittayksikkö), tavarat otetaan

- jälleen pihdeillä - purun seasta ja

laitetaan veteen, jota on

valkoisessa saavissa, mitä ei

uskoisi. Mutta puru nyt jää siihen

pinnalle kellumaan, joten oheisesta

kuvasta vettä on vähän vaikea

tunnistaa...

 

 

Kun tavarat nostetaan vedestä

niiden jäähdyttyä riittävästi, ne

harjataan puhtaiksi noesta ja

purusta. Ja vieressä näkyy, mitä

tulokseksi pitäisi saada. Kyseessä

on Pippa Kettusen rasioiden

kansia, yksi sinertävän valkoinen

näkyy (lähes) kokonaan, toista

ruskeasävyistä pikkuinen suikale.

Upeita pintoja ja hienostuneita sävyjä.

 

 

 

Ennen polttoa lasitetut omat

työni olivat tämän näköisiä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lähimmäksi normaalia rakua taisin

päästä tässä sinertävässä esineessä.

 

Muut alla:

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

Joskus aiemmin olen kokeillut

reduktiopolttoa punasaviesineeseen,

johon kuviot oli maalattu

punasavilietteellä, josta oltiin lietety osia

pois. Niinpä maalatut kuviot muuttuivat

reduktiossa tummemmiksi. Reduktio ei

siis tässä ole täydellinen, sillä

täydellisessä reduktiossa punasavestakin tulee mustaa.

 

 

Keraamisia muisteloita

 

Tänään on ollut 30 astetta varjossa. Kun lisäksi sadonkorjuuaika on alkanut lakkahillonkeitolla, ei ole tarvinnut palella. Odotan, että tulee yö – yöt eivät ole ainakaan vielä toistaiseksi olleet trooppisia – että pääsen lannoittamaan ja kastelemaan kasvit.

Juhannus ja reilu viikko sen jälkeen olivat täysin hyttysettömiä, mutta nyt itikat ovat ottaneet vahingon takaisin. Ulkona ei ole voinut syödä, tai jos on yrittänyt, on tullut itse syödyksi, mutta eilen illalla uskaltauduttiin hyttysverkon sisällä nauttimaan illallisen jälkiruoka rantasaunalla.

Otin mukaan omatekoiset astiat. Kaikki kuvan kapineet ovat eri tekniikoila tehtyä keramiikkaa.

Pikareita varten värjäsin kivitavaramassan tuollaiseksi turkoosiksi, ja minulla on samasta materiaalista myös teekannu. Pikarit on valmistettu dreijaamalla. Kuvan näkökulmasta pohjassa niissä on kruunukynttilän mentävät kolot. Kynttilänjalkoina näitä muistan käyttäneni ehkä kerran, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näistä juotiin. Asia ei ehkä näy kuvasta, mutta ulkopuoleltaan lasittamattomien turkoosien pikariden sisustassa on koboltinsininen lasite.

Sitä teepannua kylläkin käytetään jatkuvasti.

Porkkanakakun palat ovat lehvänmuotoisissa kipoissa, jotka on valmistettu valamalla. Eli omin pikku kätösin olen tehnyt savesta aihion, valanut siitä kipsimuotin, valanut sillä kipsisen mallineen, jonka olen siistiksi hionut, putsannut ja puleerannut ja sellaakalla voidellut ja tehnyt siitä sitten muotin, jolla nuo astiat vasta on valusavesta valettu. Näistäkin syötiin nyt ensimmäistä kertaa. Joitain kappaleita on käytössä saippuakippoina tms. Minulla on näitä jonkin verran… Ja koska minun on äärimmäisen vastenmielistä tehdä mitään montaa samanlaista, näitäkin on sitten useampaa lasitus- ja muuta koritelutyyliä, vaikka alkuperäinen suunnitelma tietenkin oli täydellinen koristelemattomuus. Kuvan astioissa on mattapintainen, mutta muuten vähän celadonmainen ts. reunoista pakeneva lasite.

Tein valutekniikalla myös jälkiruokakulhoja ja teekuppeja, ja niiden muotin mallineen päälle olen käsin rakentamalla ns. paperisavesta tehnyt tuon takana näkyvän astian, jo on kirsikoita.  Paperisavessa on seassa sanamukaisesti paperia eli sellua, ja kun se palaa poltossa pois, keraamisesta esineestä tulee kevyempi. Mutta lopputulos on aina vähän rustiikkinen. Kulhossa on mustaksi lasitettu sisus; ulkopuolessa on useita erivärisiä lasitteita, mutta lasitteita on pyyhitty pois niin, että niitä on jäänyt vain pieniin neliönmuotoisiin koloihin. Tätä kippoa on aiemmin käytetty vain ruukkukukkien alusena – pääsiäisen seutuun narsissien alla, tai basilikan tai sellaistan.

Hitsi, että minulla on hirmuisesti tuota tuollaista rojua… Mutta kun minusta nyt on niin sairaalloisen lystiä väsätä kaikenlaista! Ja kun minä rupean jotain tekemään, niin sitä herkästi syntyy…

Lastenkirjafabriikkiani yritän nyt pyörittää hyvin, hyvin hitaasti, että sitä projektia riittäisi kuolinpäivääni asti eikä nurkkiin enää kertyisi mitään tuollaisia omituisia juttuja. (18.7.2020)

 

Ohdakkeista on ollut keramiikkaharrastajan taipaleeni

 

Olen jatkanut vanhojen keramiikkaharjoitelmieni koluamista kaappien perukoilta.

Löytyi mm. tällainen teekannu. Se on olevinaan edistyksellinen, sillä jos tarkkaan katsoo, saattaa havaita, että kädensija ei ole alhaalta ihan kiinni pottiosassa. Oletan, että tarkoitus on ollut, että se olisi enemmän irti, mutta keraamisten astioitten korvilla on kaiken kaikkiaan tapana aina vähän valahtaa.

Teekannun vieressä on ainoa suurin piirtein onnistunut kulho tehtynä omatekoisella muotilla, josta valmistin mitä ihmeellismpiä kippoja ja kaukkuja pääsääntöisesti hampaat irvessä, sillä innostuin yrittämään juttuja, joista minulle oli sanottu, että niistä ei tule mitään. Mutta eihän mitään sellaista kannata tehdä, mistä etukäteen tietää, että siitä tulee justiinsa se, mitä on ajatellut. Miksi tuhlata aikaansa tekemällä konkreettiseen todellisuuteen asia, joka on jo olemassa omassa päässä?

Näiden kippojen ongelma oli se, että halusin lasittaa eri värisillä lasitteilla ulko- ja sisäpuolen. Normaalisti, jos halutaan eri väriset sisä- ja ulkopuolet, se tehdään alilasiteväreillä ja päälle tuee sitten yksi ja sama kirkas lasite. Mutta kun minä halusin sisäpuolella vaalenapunaista kiiltävää ja ulkopuolelle mustaa mattaa lasitetta, ja ulkopuolelle vielä tuollaisia lasittamattoman materiaalin oloisia, ei vain värisiä vaan muutenkin materiaalituntumaltaan sellaisia raitoja, hommassa oli vähän liikaa liikkuvia osia. No, tästä yhdestä tuli suurin piirtein sitä, mitä olin kaavaillut.

Vieressä on sitten niitä, joiden kohdalla ei käynyt niin kuin haaveiltiin, mutta on näissäkin omat hyvät puolensa, joiden tähden en ole näitä tuhonnut. Mutta en minä ole näillä myöskään koskaan mitään tehnyt. Hyvää mosaiikkimateriaalia, siis.

Ja sitten asiasta kolmanteen: kullannuppuni on paljastunut ohdakkeeksi. Jos kasvi on ohdakkeen näköinen, se jokseenkin varmasti on ohdake, olivat nuput kultaisia tai eivät. Kun kukka oli tänä aamuna auennut, nyhdin kaasvin kukkapenkistä – lienen maailmanhistorian ainoa ihminen, joka on asiakseen kasvattanut ohdaketta kukkapenkissä – ja leikkasin jäljellä olevat kultaiset nuput irti siltä varalta, että satun joskus tarvitsemaan ohdakkeennuppuja…

Kukkapenkkiin ei jäänyt sen kummempaa reikää, sillä vieressä on tulossa nippu punatähkää, ja ohdakkeen juurelta oli nousemassa muutama kurkkuyrtin taimi, jotka jäivät siihen rauhassa kasvamaan. (20.7.2020)

 

Keramiikkanäyttely jatkuu

 

Pidän tätä virtuaalista keramiikkanäyttelyä siksi, että olen ajatellut tehdä tekeleistäni mosaiikkia, mitä varten ne on rikottava. Sorttaan tässä siis 'tuotantoani.' Kaikki ei varmaan päädy sirpaleiksi. Ainakaan omasta tahallisesta toimestani. Mutta osa päätyy.

Nääs kun meidän, joilla ei ole niin sanoakseni seuraavan sukupolven läheisiä, pitää itsemme ottaa irti kaikki mahdollinen ilo kaikesta omastamme, sillä meidän jälkeemme joku kuljetusfirma vie rojumme erottelematta kaatopaikalle. Siitä saa luulakseni iloa, kun tekee mosaiikkia serviiseistään. Tai enhän minä vielä tiedä, kun en ole kokeillut, mutta ellen ihan heti paikalla kuole, kohta sen tiedän.

Oheisessa kuvassa on mustaksi itsevärjäämästäni kivitavarasta tehtyjä lautasia. Jossain vaiheessa aloin hämmästellä, miksi en ollut jättänyt tuollaisia mustan lasitten valumia myös ns. oikeille puolille vaan lasitin ne umpeen  – nythän näitä joutuu katselmaan pohjapuolelta. Olin kuitenkin valinnut kiiltävän lasitteen, että valumat oikein loistavat tuota lasitteeseen verrattuna harmaata keraamista materiaalia vasten. Ihmetyttää kertakakkiaan. Typeryyteni ärsytti minua jossan vaiheessa niiin, että siirsin nämä lautaset kukanalauslautasiksi. Mutta sitten kävi niin, että meillä ei ollut kunnollisia pasta- salaatti tai pataruokalautasia. Kaupalliset markkinat eivät ole pystyneet tuottaman yhtä hyviä kuin nämä. Ja niinpä olen ottanut nämä taas ruokailukäyttöön. Rippuu vähän materiaalitarpeesta, tuleeko näistä mosaiikkia.

Jos syön yksin salaattia tai muuta sellaista, missä on lautasessa hyvä olla vähän reunoja, käytän tätä. Näitä ei ole kuin tämä yksi kappale. Okraa kivitavaraa, sisällä mattamusta lasite, joka ei ulotu lautasen reunoihin, siis ihan noihin syrjiin. Tästä ei tule mosaiikkia. Toivon, että voin syödä tästä lopun ikäni, jonka ei mielestäni tarvitse olla kovin pitkä. (21.7.2020)

 

 

 

 

Kana ja kukko

 

Nämä kana ja kukko ovat kyllä ihan hienon näköisiä, ja olen minä kanassa valmistanut kermaperunoita ja punajuurivuokaa, kukossa kananrintaa, mutta jos kuvittelee, että näihin voi laittaa nuo varsinaiset kannet päälle jääkaappiin, useinmiten se osoittautuu mahdottomaksi. Kannet ovat aika korkeat, ja sille jäkaapin korkeimman välin hyllylle on usein muutakin laitettavaa.

Kana on alilasitekoristeltua kivitavaraa, päällä kirkas, kiiltävä lasite.

Kukko on tummanruskeeaa, todella rouheaa samottia sisältävää materiaalia; päällä on sininen lasite, joka kuultelee läpi.

Kanasta tulee hyvää Jumalanäidin maforin koristereunaa, kukosta Kristus Kaikkivaltiaan pukua mosaiikki-ikoniin. (23.7.2020)

 

 

 

 

Kippoja riittää...

 

Juolahti mieleeni, että miksi valokuvaan muistoksi kapineita, joista en välitä vaan jotka rikon mosaiikiksi.

Päädyin ottamaan pari kuvaa omatekoisista keraamisista esineistä, joita en aio pistää sirpaleiksi. Siltä varalta, että jäisi jäljelle edes kuvat, jos vaikka ne rikkoutuvat vahingossa.

Kuten tästä turkoosiksi värjätystä massasta valmistetusta teekannusta, oudosta mukista, jonka ulkopinta johtuu yrityksestä lasittaa astiaa liian märkänä edellisen eli sisäosan lasituksen jälkeen, ja vielä oudommista laatoista, joita arvelin voivani käyttää leipälautasina.

Punasaviastiasto, melkein. Kannu ei ole punasavea, sillä matalan polton materiaalit kuten juuri punasavi hikoilevat kosteutta läpi. Punasavisen kannun alle jäisi aina märkä läntti, kun siinä olisi jotain nestettä. Muut kipot ovat punasavea, kannu vain punasaven väristä korkean polton savea.

Tuohon punasaven väriseen litranvetoiseen kannuun tein aikanaan mustikkapiimää, mutta se oli vähän liian pieni, sillä laitoin aina litraan piimää puolisen litraa mustikoita, jotka kyllä survottuna tietysti menivät kasaan.

Päädyin tekemään isomman mustikkapiimäkannun, joka vieressä.

Joten keramiikkanäyttely päättyykin nyt tähän... (26.7.2020)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kitschiosastoa

 

Keramiikkanäyttely jatkuu sittenkin...

 

Ja sadonkorjuussa on nyt metsämarjojen jälkeen pieni paussi, jonka puhdetyönä olen väsäämässä sellaista karttaesitystä Karjalasta, josta näkyisi mahdollisimman monta eri kausien valtakuntien ja hallintojärjestelmien välistä rajaa yhdellä silmäyksellä.

Koska se on nörttihommaa ja vaatii vain toisen aivopuoliskon, toisella voi miettiä emotionaalis-poliittis-pornoottisia kysymyksiä kuten sitä, mikä on taiteen ja kitschin raja. Se ei ehkä ole ihan yhtä häilyvä kuin Pähkinäsaaren rauhan raja, mutta jotakuinkin. Taiteessa on periaatteessa kyse siitä, että joku näkee jonkun inhimillisesti katsoen tärkeän asian uudesta näkökulmasta. Lähtökohtana on siis ns. totuus, maailma tai sen kokemus sellaisena kuin se kokijansa mukaan aidosti on. Kitschissä puolestaan maailma esitetään sellaisena kuin sen pitäisi olla täysin riippumatta todellisuuden ominaisuuksista. Kitschi ja populismi tulevat siis aika lähelle toisiaan.

Kitschin tekeminen on hirmuisen kivaa. Niin kuin olisi kivaa, jos kaikki olisi aina kivaa ja menisi niin kuin itse kukin toivoo tai olettaa eikä koskaan olisi huolen häivää. Kitschi on aina jotenkin iloista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Päädyin kitschin havainnollistamiseksi sittenkin jatkamaan keramiikkanäyttelyäni. Ohessa siis erilaisia tekemiäni kitschikippoja. Merihevosnuppisen kannen alla on jouluisin karkeja; tyylitellyllä norsulla "nupitetun" astian tein siltä varalta, että joskus valmistan pateeta – tarpeetonta sanoakaan, että en ole koskaan valmistanut; hiirulainen vadelmapuskassa on juustokupu, jota käytetään taajaan.

Ja sitten taas Suomen karttojen ääreen... (11.8.2020)

 

Keraaminen sarjakuva

 

(14.8.2020)

 

Sadonkorjuupikarit

 

Meillä on vuodesta 2004 ollut elokuun pimenevien iltojen eli sadonkurjuukauden pöytäliinana oheinen, ja vielä kauemmin oheiset omatekemäni pikarit – kahta eri lasitetta, turkoosilla lasiitteella kuviointi alilasitevärillä – sekä lautaset erittäin karkealla samotilla varustetusta harmaasta  savesta. Olen dreijassa raapinut pintaan sekalaisia uria, vetänyt päälle ultramariinin engoben, ja sitten dreijan kanssa kaapinut engoben pois niin, että sitä on jäänyt vain uriin.

Koska minun on tunnetusti erittäin vastenmielistä tehdä montaa samanlaista, näitä lautasia on sinisillä urilla vain kaksi, mutta sitten on kaksi lisää mustin urin. (16.8.2020)

 

Kippokokoelmaa

 

Oheisten kippojen vetoisuuksia on kuvasta ehkä vaikea arvioida, joten mittasin etulaan kaksi. Jalattomaan kulhoon, joka on palvellut minua yli 20 vuotta lähes joka-aamuisena maitokahvikuppina, mahtuu mukavasti eli ei piripintaan puoli litraa nestettä. Jalallinen laakeampi vetää 3.3 dl ilman yltätulon vaaraa. Mustan lasitteen alla on dreijassa vedettyä vaaleansnistä ja/tai harmaata engobea ns. valkoisella kivitavaralla. En malta olla kiinnittämättä huomiota, että lasituksen kuvioinnista tuleva raidoitus on vain n. puolessa astissa ulottuen aina pari senttiä myös sisäpuolelle. Ja kutakin on tietenkin vain yksi kapale, sillä minä en sitten niin millään viitsi tehdä useampaa samanlaista eli kopioida itseäni.

Paitsi joskus, ja vain harjoituksen vuoksi: Nämä ovat kohtalaisen kokoisia tarjoiluastioita. Kuva vähän hämää, sillä takana oleva punasavinen on oikeassa elämässä selvästi suurin. Mutta muiden kohdalla olen toiminut luonteeni vastaisesti. Olen ihan vain nähdäkseni, että varmasti pystyn siihen, dreijanut monta samanlaista kulhoa. Siis muodoltaan ja kooltaan. Tarkalleen. Kuvioinnin kohdalla hermo on pettänyt. Noita pelkistettyjä on vain tuo yksi ainoa, tuon toisen tyylisellä kuvioinnilla useampi, mutta ei siis tarkalleen samanlaisella kuviolla. Päädyin harjoittelemaan tuota samaa kokoa ja muotoa sarjana myös halvempaan materiaaliin eli punasaveen, mutta niistä kuvia ehkä tuonnempana jos sittenkään. (19.8.2020)

 

Banaaneilla lastattava lisko ja lentävä kala

 

Tämä banaaneilla lastattava lisko on toinen yritys aiheesta. Ensimmäinen tapahtui Italiassa yhden opiskeluaikaisen tutun luona, joka oli yllättäen ryhtynyt keraamikoksi. Se versio oli lasittamaton, reduktiopoltettu (=  jo etruskien ja kreikkalaisten harrastama kuviontimenetelmä) eksemplaari, joka on hajonnut taivaan tuuliin. Hajoaminen alkoi jo matkalla Italiasta Suomeen...Tämä on punasaven näköistä kivitavaraa.

 

Tämä lentävä kala on tehty samasta värjäämästäni massasta, josta tein aiemmin esitellyt pikarit ja teepannun. Yhdessä yhden ikivananhan maalaukseni kanssa se muodostaa pikkuisen installaation :-)

 

(22.8.2020)

 

 

Keraamista gonzojournalismia

 

Eikö ole näpsäkkä teekannukka?

 

Olin tähän hirmu tyytyväinen, kun tämä vain sisäpuolelta lasitettu teepannu tuli viimeistä kertaa uunista ulos.

 

Mutta kun olin valmistavinani tässä ensimmäistä kertaa teetä, kävi ilmi, että tämähän vuotaa. Se on kieltämättä aika ihmeellistä. Lähempi tarkastelu osoitti, että sisäpuolella oli lähellä pohjaa, ilmeisesti osia kiinnitettäessä syntynyt, ura, niin terävä ja syvä, että lasite ei ollut mennyt siihen.

 

 

Toinen hyväkäs on tämä periaaatteessa nerokas ison, n. 30cm halkasijaltaan olevan, uunivuoan ja kakkuvadin yhdistelmä. Minulla ei näiden tekemisen aikoihin aikoihin ollut kakkuvatia, joskin meikäläisen huushollissa sellaista myös aika harvoin tarvitaan. Päätin tehdä ison uunivuoan ja kakkuvadin, joka toimii tuon uunivuoan kantena.

 

Halusin uunivuokaani viiston reunan. Tämän kokoisen tasapohjaisen, suoraseinäisen, astian tekemisessä on oma hommansa, sillä tämä vaatii melko möhkäleen savea ja sitä myötä melko rajusti tasaista, pitkäkestoista voimaa sen työstämiseen dreijassa. Helposti käy niin, että laitoihin ei jää riitävästi savea.

 

Ensimmäisen vuokayrityksen kanssa tosiaan kävi näin, ja viistosta osasta tuli niin ohut, että siitä pirstoutui pala pois jo ensimmäisen joulun kinkunpaiston jälkeen tiskissä.

 

Arvelin, että äkkiäkös pyöräytän uuden. Sanottu ja tehty. Tämä uudempi onkin kestänyt paremmin...mutta. Kun otin tämän esiin nyt valokuvaamista varten, siitä oli kaapissa lohjennut pala, ja taas tuosta viistosta reunasta. Onneksi oli pudonnut astian sisäpuolelle eli löytyi. Liimasin paikalleen, mutta tiskikoneeseenhan tätä ei nyt enää uskalla pistää. – Pirskatti...

 

Mitä opimme näistä tapauksista? Keraamista astiaa tehdessään ei pidä antaa keskittymisensä herpaantua siinä vaiheessa, kun on saanut aikaan hienot muodot vaan pitää pysyä valppaana loppuuna asti eli myös siinä vaiheessa, kun tempaisee viimeisen kerran käpälänsä ulos teepannun sisältä. Eikä isoihin, suoraseinäsiiin vateihin pidä tehdä viistoja reunoja. (24.8.2020)

 

Keramiikkaa ja myrskyongelmia

 

Kuopiossa myrskyää. Uukuniemellä ei vielä. Tiedän tämän, koska kysyin sieltä, ja siihen minut pakotti se seikka, että olimme olleet viime viikonlopun mökillä, jolloin oli sangen tuulinen sää. Havaitsin, että iso mänty siinä pihan kiviportaiden vieressä – se samainen, josta jo äitivainaa sellaisen 10 vuotta sitten sanoi, että se pitäisi pikaisesti kaataa – huojui pahemman kerran.

Tämä puolestaan pani minut tarkkailemaan muitakin tontin puita, ja siellä on määritelmästä riippuen kolmesta neljään puuta, jotka vaikuttavat sangen vaarallisilta. Ja niinpä nyt, kun olin onnekseni saanut kiitettävän nopeasti kaikilta perikuntiin kuuluvilta luvat puiden kaatamisen, olen soitellut Uukuniemen suunnalle saadakseni jonkun suorittamaan työn. Yksi yrittäjä kieltäytyi suoralta kädeltä työmääräänsä vedoten. Eräs toinen ammattiihminen lupasi käydä katsomassa, miten kiireellisiä tapauksia ne meidän puumme professionaaliseen silmään ovat, ja hän lupasi kaataa ne, jos pystyy. Mutta on riski, että tarvitaan jotain erikoiskalustoa, jota hänellä ei ole, koska ne meidän tontit, meidän ja naapurin, ovat niin täynnä erilaista pytinkiä. Paitsi että minun mielestäni niille jäisi aika paljon tilaa kaatua vähän vinoonkin... Yhtä kaikki, ne puut kaadetaan joka tapaukseessa nyt ihan lähiaikoina. – Vähän kauempaa löytyy yksi firma, josta voi vielä kysyä, jos tämä ei tärppää, mutta se firma on kuulemma aika kallis.

Koska on riski, että puut ovat kaatuneet/tulevat kaatumaan tällä myrskyllä mökkien päälle niin, että keramiikkani särkyy, kuvasin muutamia mökkiastioitani.

Syvissä pahvilautasissa on se ongelma, että ne ovat niin veteliä, että pitäisi pitää kämmen aina alla, ettei ruoka valu, mutta niin ohuita, että kuumuus polttaa käden. Siispä värkkäsin joskus parikymmentä vuotta sitten lehvänmuotoisia syvän paperilautasenpidikkeitä. Tein samaan settiin mukeja, joissa on jokaisessa vähän erilainen korva, että tunnistaa, mikä on kenen, sillä mökillähän ei mukeja joka kahvin jälkeen tiskata vaan samasta juodaan koko päivä.

Minulla on mökillä erikseen mökkimaisemaan suunnittelemani ja valmistamani teekannu. Takana näkyy posliininen, Italiassa yhden kaverin luona tekemäni, poltossa lenkurtamaan lähtenyt vati, jonka lasite on kyllä kaunis turkoosi celadonlasite, mutta se kuroutui samaisessa poltossa – mikä kylläkin näyttää minusta vuosi vuodelta paremmalta… Omenat ovat kirkonkylän hienoimman pihan omistajalta saatuja, mahdottoman hyviä. En tiedä, miksi ulkomaiset omenat maistuvat suomalaiseen suuhun omenaesanssilta. Nämä kuvan omenat maistuvat oikealta lapsuuden omenalta, jollaisia kasvoi lapsuuden oikeissa omenapuissa. (17.9.2020)

 

 

Keramiikkamuisteloita

 

Vietimme viikonlopun työleirillä. Palasimme äsken mehuinemme, vesiastioissa jääkaappiin laitettavine salaatteinemme ja valtavine syyskukkavihtoinemme. Mitään muuta ei ehtinyt tehdä kuin marjasta ja säilöä ja leipoa. Siltä varalta, että joku luulee, että minua painostetaan sen puutarhanhoitoon, korostan nyt, että ei painosta, vaan se kaikki työleiri on aivan omaa jästipäisyyttäni. Jonkin verran joutuu vielä ratamaan pihan talvipaketoimisen kanssa, enkä usko malttavani olla tekemättä vaahteranlehti-, hopeakuusi- ja puolukkakranseja puhumattakaan luonnonkuivakukkakransseista, joiden tarpeet ovat kuivattuina laatikoissa ja ämpäreissä.

 

Keväällä on ollut mukavaa, kun on päässyt korvaamaan aamujoogan puutarhahommilla, ja nyt odotan, että alkaisi sataa räntää, että pääsisi joogaamaan...

 

Ennen viikonloppua kuvasin muutamia pullavateja. Tein parikymmentä vuotta sitten aika kasan isoja punasavilautasia, kaikki tietenkin mahdollisimman erilaisia, ja punasavihan on tällaiseen luovuuden kirmailuun hyvä materiaali, se kun on helppoa työstää ja vieläpä verrattain halpaa. Viereistä käytämme vuosittain joulutorttulautasena. Tähän mahtuu justiinsa taikinapaketillisen tortut.

 

Suurin osa pullavadeistani on päätynyt pihalle ja parvekkeelle isojen kukkaruukkujen aluslautasiksi, mutta yhden kohdalla on käynyt niin, että olen ottanut sen takaisin siitä käytöstä. Olen mietiskellyt jotain omaperäistä tapaa kiinnittää tämä seinälle, mutta asia on jäänyt vaille lopullista ratkaisua, sillä meillä ei ole tyhjää seinäpinta-alaa, jolle tämän voisi ripustaa...

 

Tässä on jotakuinkin tarpeettomaksi jäänyt kivitavaravati. Juuri mikään leivonnainen ei näytä hyvältä sinisellä lautasella. Mutta hienohan tämä on. (20.9.2020)

 

 

 

 

 

 

Yritys tehdä pientä sarjaa

 

Minulla ei ollut parikymmentä vuotta sitten kuin joku lasinen kukkamaljakko. Niiden ongelma on, että kukkien varret ja lehdet alkavat siivottomasti mädätä niissä ihan siinä näkösällä. Siispä päätin tehdä itselleni kerralla riittävän määrän keraamisia eli läpinäkymättömiä maljakoita, oikein sarjan. Ja pitäähän ihmisellä olla maljakoihinsa sopiva setti kulhoja, joista juoda maitokahvia tai syödä jogurttia marjojen kanssa. (30.9.2020)

 

 

Kai se sitten on talvi...

 

Elämän infrastruktuuri vei koko viime viikon.

Edelleen on maljakoissa oma pihan kukat. Pakkanen on kyllä jo pannut ne pihalta, mutta maljakossa säilyvät nämä komeamaksaruohot likimain ikuisesti.

Tänä aamuna satoi ohutta lunta. Kun isäntä oli nostanut edellisen sesongin renkaat pois kyydistä vaihdon jäljiltä, hämmästyttävän pian sen jälkeen takakontin lukko napsahti jäähän. Tavarat mahtuivat kuitenkin takapenkille, joten pääsimme hyvin matkaan. Satoimme havaita, että teille olivat tulleet voimaan talvirajoitukset.

Sen jälkeen, kun siskoni opetti paremman puoliskoni valmistamaan kaurapuuroa mikroaaltouunissa, on ollut ongelmana, mikä olisi sopivin puurokulho. Meillä on kyllä kulhoja…mutta se sopivin.

Ohessa erityisesti puurokulhoiksi alun toista ikuisuutta sitten dreijalla pyörittelemäni punasavikulhot engobekoristelulla. Vain sisäpuolella on lasite, kiiltävä umpimusta.

Vieressä lisää löytöjä, puurokulhojen etsinnän sivutuotteena esiin nousseita, ja edellisiäkin vanhempia. Kaikissa on samantyyppinen lehväkoristelu, jossa kuvion kohdalta lasite on auki, mutta kaikki ovat erilaista materiaalia, joskin kivitavaraa. Kahdessa isossa on sama lasite, ja hyvin näkyy, miten sama lasite näyttää aivan erilaiselta eri savella. Ilmiötä voi etukäteen testata koepaloilla, mutta yleensä lasitteen kaikki ominaisuudet eivät pienillä, tasaisilla pinnoilla näy, ja erityisen yllätyksellisiä ovat kuultavat lasitteet, niin upeita kuin ne onnistuessaan ovatkin. Näissäkinhän lasite on vaikuttanut pinnan väriin lasitetun pinnan reunan ulkopuolella. (31.10.2020)

 

Puurokippojen lisäksi glögiastoita

 

Marraskuinen pyhäaamu on valjennut Kuopiossa aurinkoisena. Huomasin, että koivuista ovat vihdoin tippuneet lehdet. Ne pysyivät puissa hämmästyttävän pitkään.

Isännän täydellisen aamupuurokipon etsintä keramiikkavarastoistani päätyi oheisiin, sillä nämä ovat kuulemma riittävän isoja, ja koska suu kaartuu vähän sisäänpäin, se estää puuroa roiskumasta mikroaaltouunin seinille, mitä joskus pyrkii tapahtumaan. Kolmas etu on jalka, joka ei kuumene.

Kulhot on valmistettu hyvin karkeasta, hyvin tummanharmaanruskeasta massasta. Ulkopuolella on musta mattapintainen lasite, joka on auki rakeisen saven takia röhelöisten raitojen kohdalta. Sisällä on sinisen engoben päällä kiiltävä kirkas lasitus.

Mutta edellisen puurokippoaiheisen blogipäivityksen tiimoilta muistui mieleeni, että tein samantyypisellä lehväaiheella muitakin lasitekokeiluita. Piti silloin vielä testata, josko kuvioiden osia saisi eri lasitteisiksi. Ja saahan niitä. Oheista glögikannua varten dreijausharjoittelin tekemään kolme samalaista jalkaa sekä pallon. Ideana oli olevinaan, että glögikannun alle saisi tuikkukynttilän palamaan ja pitämään juoman lämpimänä.

Nuo myös kynttilänjaloiksi kääntyvät pikarit pysyvät pikareinakin hämmästyttävän hyvin pystyssä. (8.11.2020)