Saksalaisia elokuvia

Florian Henckel von Donnersmarck, ohj.
• Werk ohne Autor (2016)
• Muiden elämä (2006)

Chris Kraus, ohj. Die Blumen von gestern (2016)

Katsoin tuossa putkeen joukon uudehkoja saksalaisia elokuvia, jotka tulivat kyllä ihan terlkkarin puoletakin, mutta katsoin paremmalla ajalla Areenasta, vaikka jouduin tekemään sen iPadiltä, joka on liian pieni elokuvien katsomiseen.

Kaikki katsomani elokuvat olivat hyviä, mutta vähiten hyvä oli se, mihin olin ladannut eniten odotuksia eli Florian Henckel von Donnersmarckin Werk ohne Autor, jonka nimi oli käännetty sanoilla Teos vailla tekijää, mikä on huono käännös, koska viittaa siihen, että teos on jotenkin – sanalla sanoen – vailla jotain. Oikeampi käännös olisi ollut Teos ilman tekijää. Se ei implikoi, että tekijä pitäisi olla.

Elokuvassa on hyödynnetty Gerhad Richterin (1932–) teoksien ideoita, joskin Richterin ideat on maalattu uudelleen, ja päähenkilön nimeksi on annettu Kurt Bannert. Juoni ei kaikin osin vastaa sitä Gerhard Richterin elämäkertaa, joka taidehistoriassa ja taiteilijan itsensä antamissa haastatteluissa esiintyy. Elokuvaohjaajan ja Richterin välit menivätkin tässä projektissa. Mutta se on selvä, että Richter on toisen maailmansodan jälkeisen maalaustaiteen suurin nero – joskaan, jos näin saan sanoa – ei kaikin osin. Mutta se, mitä elokuvassa kerrotaan hänen näpättyjen valokuvien hyödyntämisestään pitää paikkansa, vaikka aika on ajanut ajatuksen ohi. Nykyisinhän mikä tahansa näpätty valokuva nauttii tekijänoikeutta, ja näinhän asia ei ollut, kun Richter teki maalauksiaan ryhtymällä tekijäksi tekijättömille näppäilyvalokuville. Hän haki sitä kohtaa, jossa maalauksen karisma laskeutuu räpsittyjen valokuvien ylle. Oivalluksensa elokuvan henkilö kertoo saaneensa siitä, miten kuusi sattumanvaraista lukua ovat pelkkiä sattumanvaraisia numeroita paitsi jos sattuvat olemaan lottomumerot, jolloin niiden merkitys muuttuu täysin, vaikka sattumanvaraisuus periaatteessa pysyy samana.

Toinen aspekti räpsityissä valokuvissa on se, jonka elokuvakin hyödyntää: niitä ei pysytty natsi-Saksassakaan kontrolloimaan vaan ne paljastivat asioita, joita ei onnistuttu vaikenemaan kuoliaiksi, vaikka niista vaiettiin – siis sanallisesti vaiettiin.

Myöskään Joseph Beuys ei esiinny elokuvassa oikealla nimellään, mutta hänen elokuvassa esiintyvä elämäntarinansa pitää kutinsa sen kertomuksen kanssa, jonka taidehistoria tuntee. Sekä Beuys että Richter ovat hakeneet aidon kokemuksen taiteellista ilmaisua, mutta kummankaan kohdalla teosten tajuamiseen ei pelkkä intuitio riitä, vaan taustoista on tiedettävä, joten kokemuksen aitous vähän kärsii. Kuvataiteella on siis vielä jälkeen Beuysin ja Richterin jotain tekemistä, eli sellaisen ilmaisun hakeminen aidolle kokemukselle, joka paljastuu intuitiivisesti eikä edellytä verbaalisia taustakertomuksia.

Tällä kvasi-Richter -elokuvalla on yhdeltä osina sama aihe kuin Chris Krausen elokuvalla Die Blumen von gestern, jonka senkin nimi on suomennettu pieleen Menneisyyden varjoiksi, vaikka oikea nimi viittaa vähän tiettyyn lauluun ("Sag mir wo die Blumen sind…"), mikä konnotaatio nyt jää suomenkielisestä nimestä pois. Tuo yhteinen osa on se, miten vihollispuolilla olleet ihmiset ja/tai heidän jälkeläisensä parinkin sukupolven takaa ovat riesaksi niille, joille vähiten haluavat. Werk ohne Autorissa Kurtin (=kvasi-Richter) seksuaalisesti ylivirittynyt täti tulee kansallissosialismin aikoina tapatetuksi erään natsi-naistenlääkärin toimeista. Kurt ei tätä tietenkään tiedä, kun alkaa sitten aikanaan DDR:ssä styylailla tämän saman naistenlääkärin tyttären kanssa. Tytär tulee ennen aikojaan raskaaksi, mitä tämä natsien perinnöllisyysopit hyvin sisäistänyt uusi sosialisti-naistenlääkäri ei sulata, sillä Kurtin isä on tehnyt itsemurhan. Hän valehtelee, että tytär vaatii tietyn leikkauksen ennen kuin voi synnyttää, ja tekeekin tytölle abortin. Kohtalaisen kauan luullaan, että abortin seurauksena tytär on yhtä hedelmätön kuin isänsä natsiaikoihin steriloimat naiset.

Kun sota loppui, naistenlääkäri vangittiin, mutta hän pelasti nahkansa auttamalla venäläisen valloittajan ja leirin johtajan vaimoa kesken tämän vaikean synnytyksen. Kun johtaja kysyy, miksi tämä natsi-vanki teki sen, lääkäri vastaa oikeasti, että "Weil ich kann", mikä oltiin käännetty tekstitykseen että "koska voin". Käännös on jonkin verran virheellinen. Tässä kontekstissa parempi suomennos olisi ollut että "koska pystyn". Tuonnempana työkaverit DDR:läisessä kylttimaalaamossa syyttävät Kurtia, hän kun veteli tasakärkeisiveltimellä ja vapaalla kädellä groteskiversaalia muiden joutuessa nysväämään shabluunalla. Kysytiin, miksi hän teki niin? Nöytyyttääkseen työkavereitaan? Kurtkin vastaa, että hän teki mitä teki "weil ich kann".

Eikö ihmisillä ole oikeutta tehdä se, mihin pystyvät, ihan vain siksi, että pystyvät? Voidaanko heidät asettaa vastuuseen kyvyistään? Siitä, että käyttävät niitä? Ja jos, niin milloin?

Krausen elokuvassa Die Blumen von gestern meillä on holokaustitutkija, joka pakotetaan ottamaan assistentti vastoin tahtoaan, ja tämä osoittautuu hänen oman natsi-isoisänsä luokkakaveriksi Riikasta. Tutkijan isoisä oli ilmiantanut assistentin isoäidin juutalaisena. Tutkija ja assari tietenkin rakastuvat. Mitä jatkuu siiheksi, kun assari saa tietää, että tutkija on holokaustitutkija hyvittääkseen sen, että oli ollut 17-vuotiaaksi asti uusnatsi. Sitä hän oli ollut pelastaakseen kunnon koviksena oman nahkansa tunnetun natsiperheen poikana sodan jälkeen.

Krausen elokuvan kysymykset ovat ehkä kovempia tai ainakin moniselitteisyydessäänkin selvempiä kuin von Donnersmarckin. Kysytään mm. jos joku haluaa hyvittää tekojaan, eikö siinä mikään riitä? Ja eikö uhrien jälkikasvulla ole vastuuta omasta elämästään eli voivatko nämä ihmiset, jotka eivät ole itse sitä tuskaa kokeneet, jatkaa uhriutumistaan ja syyttelyä sukupolvi toisensa jälkeen?

Elokuvassa on mielenkiintoinen henkilö, ikäloppu juutalaisnäyttelijätär, joka on lupautunut holokaustitutkijoiden konferenssiin luennoitsijaksi konferenssin järjestäjien entisen johtajan Manfredin mieliksi, mutta tämän kuoltua enemmän tai vähemmän kertomuksen päähenkilötutkijan tekojen seurauksena hän ei enää haluakaan. Mutta bisnestajuisena juutalaisena – tämä on hänen oma luonnehdintansa itsestään elokuvassa – hän lopulta suostuu, kun tarpeeksi maksetaan. Hän sanoo, että hän ei halua puhua tuskasta – saksan kielen sana  Schmertz on tosin aika paljon tuskallisempi sana kun suomen tuska – sellaisten kansa, jotka eivät tuskaa ole itse kokeneet. Ja olen kyllä omien tuskieni tiimoilta samaa mieltä. Tuskallisista kokemuksistaan ei toisaankaan pidä puhua kuin niiden kanssa, jotka ovat kokeneet tarkalleen saman. Näyttelijätär sanoo myös, että Manfred oli hirmuisen kiltti ihminen, kasvissyöjä, mikä on paljon hienompaa kuin olla lihansyöjä, ja hän totesi toivovansa, että hänelle itselleen olisi ollut mahdollista olla yhtä kiltti kasvissyöjälammas kuin Manfred. Mutta hänen piti pröystäillä näyttämömenestyksellään ihan vain menestyäkseen edelleen ja elääkseen. Toimia juuri siten kuin mistä juutalaisia oltiin Saksassa ennen toista maailmansotaa syytetty – mikä siis on rinnastus holokaustitutkijan nuoruuteen.

Kolmas katsomani saksalaiselokuva oli von Donnersmarckin läpimurtoelokuva, joskin senkin nimen minä olisin kääntänyt toisin, ts. Toisten elämä Muiden elämä sijaan. Ollaan DDR:ssä. Kunnon kuulustelumenetelmäopettaja joutuu vaihteeksi kenttähommiin salakuuntelemaan ja seuraamaan erään kirjailijan ja tämän lähipiirin elämää. Hänen mittansa tulee täyteen heti alussa, kun käy ilmi, että hänen esimiehensä on tehnyt kirjailijan tyttöystävästä huoransa; hän myös syöttää tälle elokuvassa kielletyiksi lääkkeiksi nimitettyjä pillereitä, eli hän on tehnyt naisesta myös narkomaanin.

Salakuuntelija vaihtaa puolta ja kirjottelee raportteihin mitä sattuu. Kirjailija saakin muilutettua Der Spiegeliin jutun DDR:n itsemurhista. Tapahtumat päätyvät katastrofiin, josta salakuuntelijamme pelastaa sen, minkä voi.

Sodan loputtua kirjailija saa tietää, kenelle on velkaa elämäsä, ja omistaa tälle kirjansa. Sen ostaa entinen salakuuntelija, nykyinen posteljooni, joka uhrasi uransa ollakseen ihmisenä ihmisempi kuin järjestelmä.

Saksan historia on kyllä villi. Juuri, kun oltiiin päästy kansallissosialismista, itäosaan maata tuli hallinto, jonka nimikin muuttui vain vähän, ja tässä ns. sosialismissa omaksuttiin aivan suoraan, ilman minkäänlaista katkosta, kansallissosialistiset käytännöt. Koska päteviä ihmisiä oli tuolloin vielä alhaisen koulutustason takia verrattain vähän, virkamiehet ja asiantuntijat kuten lääkärit pysyivät hallintojen vaihtuessa pesteissään kyllä Länsi-Saksassakin kuin ei olisi mitään tapahtunut. Alemmissa yhteiskuntaluokissa vaihdokset kyllä tuntuivat itsemurhiin saakka.

Elokuvien tehoa eli sitä sattumanvaraisuutta, millä kukakin osuu millekin puolelle ja missä vaiheessa ja millaisten ihmisten kanssa sitä joutuu tekemisiin vastaisuudessa tietämättään, korostaa se, että elokuvissa kiertävät samat näyttelijät. Krausin holokaustitutkija on Richter-elokuvan natsien rappiotaidenäyttelyn opas; Richter-elokuvan natsi-naistenlääkäri on von Donnersmarckin toisessa elokuvassa stasin salakuuntelema kirjailija… ja kun nämä samat näyttelijät vielä kiertävät Babylon Berlin-sarjassakin…Ja kaikissa kysytään, mikä on pahuutta.
 

Suosittelen. (16.2.2021)