Serebrennikovin Kesä

Serebrennikov, Kirill. Kesä. Venäjä 2018.

Toissapäivänä eli sunnuntaina tuli televisiosta keskellä päivää keskellä päivää tulevaksi elokuvaksi erikoinen Kirill Serebrennikovin Kesä. Elokuva sijoituu 1980-luvulle, ja nimensä se on saanut kesäisellä terijokilaisen näköisellä rannalla tapahtuneesta vakiintuneen tähden Mihail/Majk Naumenkon ja uuden tulokkaan Viktor Tsoin ensimmäisestä kohtaamisesta (ja ehkä myös Kesä nimisestä musiikkikappaleesta). Elokuva on tätä kohtausta ennen jo alkanut Naumenkon bändeineen (Zoopark) esittämällä pitkähköllä kappaleella Lumppu. Ja tästä asetelmasta päätteleekin jo, mitä loppu elokuva tulee käsittelemään: rock-kulttuuri on jo saanut organisoidun asemansa neuvostojärjestelmässä, sitä on ollut luomassa Naumenko, joka myös ruohonjuuritason puolelta johtaa sitä järjestelmän virallisen johdon kanssa, ja Tsoin hahmossa sille ilmaantuu haastaja. Ja Tsoin mielestä Naumenko on oman laulunsa Lumppu.

Hesarin arvostelija Harri Römpötti kirjoitti sunnuntaina, että elokuvan ytimessä olisi kolmiodraama, jonka kolmas osapuoli olisi Naumenkon vaimo Natalia. Ei pidä paikkaansa. Kolmiodraama kyllä ytimessä on, mutta kolmas osapuoli on Länsi suurine rock-tähtineen, joiden hyväksi Naumenko huoraa. Yhdessä elokuvan ratkaisevassa kohtauksessa porukka on bilettänyt Naumenkojen kotona. Naapurin babushkat ja diedushkat ovat mukana, ja yksi pappa kysyy Naumenkolta, miksi hän jäljittelee ulkomaisia muusikoita. Naumenko kysyy, ketä neuvostoliittolaistakaan hän voisi ihailla. Papparainen vastaa, että Vysotskia. Naumenko nousee ja lähtee kävelemään ulkomaisilla levynkansilla vuorattuun käytäväänsä. Hän on käynyt englantilaisen kolun ja osaa siksi englantia paremmin kuin kaverinsa, ja hän on kääntänyt ulkomaisia sanoituksia venäjäksi vihkoihin, joista yhden hän lainaa Tsoille, jota se ei kinnosta kuin ehkä siinä mielessä, että Naumenkolla tosiaan on tuollaisia vihkoja monta. Vaimolleen Naumenko kääntä Blondien kappaletta Call Me sanoen, että siinä nyt vain lauletaan, että soita minulle, soita milloin vain, vaikka yöllä vähän kuin jos kysymyksessä olisi joku romanttinen juttu. Näin osoitetaan, että Naumenkon on huora ikään kuin viattomuuttaan.

Ja toisiaan, kun Tsoin sanotuksia kuuntelee, ne ovat hengeltään kuin 80-luvun todellisuuteen siirrettyä Vysotskia… Ja saattaa olla, että Tsoi olisi mieluummin ollut trubaduuri, mutta aika oli rockin aika. Läntinen nuorisokulttuuri oli väkipakolla raahattu Neuvostoliittoon läpi rajapiikkilankojen ja mitä ihmeellisimmin kepulikonstein, ja sen kanssa oli elettävä, jos halusi tehdä musiikkia. Elokuva on tehty venäläiselle yleisölle, eivätkä jotkin tämän väkisin raahaamisen piirteet sellaisenaan paljastu ulkomaiselle katsojakunnalle. Esimerkiksi kun lauletaan, että pistät soimaan kuvan toisen ihmisen keuhkoista, kyseessä ei ole mikään syvällinen symboliikka vaan se, että Neuvostoliitossa kopioitiin salakuljetettuja länsilevyjä käytetyille röntgenkuville.

Naumenkon ja Tsoin kohdatessa selviää heti, että Tsoi on jonkin verran enemmän järjissään. Se, oliko Tsoi myös lahjakkaampi, on tullut heidän kuolemansa jälkeen varmistetuksi ja Tsoi on päätynyt sangen edulliseen valoon mm. Volkovin Pietari-kirjaan. Naumenkolle kysymys lahjakkuudesta ei ehkä ollut yhtä olellinen kuin Tsoille. Naumenkolle sopi, että Tsoi on lahjakkaampi, mutta hän halusi, että Tsoi pysyy porukassa eikä lähde omalle tielle. Tsoi testaa elokuvassa Naumenkoa raa'alla tavalla. Tsoi opiskelee ammattikoulussa puusepäksi, ja kerran Naumenkoilta lähtiessään hän antaa Natalialle itse tekemänsä sormuksen, mihin Majk toteaa Natalialle tämän ottaessa sormuksen vastaan, että tämän aviomies on vielä elossa, ts. Naumenko tajuaa kyllä, mitä tapahtuu. Viestin perillemenon varmistamiseksi Tsoi on tehnyt Majkillekin lahjan, jonka antaa samassa yhteydessä: jalan muotoisen tuhkakupin. Ei voisi olla selvempää viestintää.

Majk sitten ilmoittaa, että Tsoi on hänelle tärkeämpi kuin vaimo, eli hän parittaa vaimonsa Tsoille. Kun Naumenko pitää yöllä puhelinkioskissa sadetta odottaessaan, että Tsoi hoitaa hommansa hänen vaimonsa kanssa kotona, hänet häätää kopista nainen, joka sitten alkaa musikaalityyliin esittää laulua, jossa kuullaan edellämainitut Blondien sanat.

Elokuvassa kyllä kysytään, miksi Tsoi sietää Naumenkoa, jos halveksii tätä. Tsoin vastaus on, että Naumenko on ainoa, jolta hän saa kunnollista palautetta musiikistaan, ja hän tarvitsee asiantuntijapalutetta, olipa hän sitten asiantuntijan kanssa samaa mieltä tai ei.

Kumpi sitten oli suurempi paskiainen, Tsoi vain Naumenko? Kumpi on suurempi syntinen, se, joka on heikko (Naumenko) vai se, joka käyttää hyväkseen toisen heikkoutta (Tsoi)? Jos Naumenko oli huora, niin oliko Tsoi luopio?

Venäläisessä taiteessa paskiaismaisuus tosin kuuluu asiaan, ja yhtäältä tämä elokuva jatkaa Volkovin linjalla venäläisen rockin etabloimista korkeataiteeksi esittämällä venäläiset rocktähdet taiteilijaelämäkerroiltaan samanlaisina kuin vaikkapa Ahmatovan, Majakovskin tai Brodskyn, joista kukaan ei täyttänyt läntisiä hyveellisen ihmisen normeja. Osmo Rauhalasta ei olisi taiteilijaksi Venäjällä. Kumpikaan, ei Naumenko sen paremmin kuin Tsoikaan, elänyt vanhaksi, joskin Naumenko (1955–1991) eli vanhemmaksi kuin Tsoi (1962–1990) eli vuoteen, jona Neuvostoliitto romahti. Luultavasti tämä neuvostorockin taiteilijaelämäkerrallinen etablointi on syy sille, että Serebrennikov, vaikka oli suljettuna kotiarestiin, saattoi leikata elokuvan loppuun sekä sai luvat sen esittämiseen ja palkintojen keräämiseen Lännestä.

Venäjällä käy siis keskustelu neuvostoperinnön arvosta. Välillä vaikuttaa, että keskustelua käydään nationalistisin sävyin, mikä on vahinko. Tähän keskusteluun osallistutaan myös Suomesta käsin, mistä esimerkkinä mainittakon vastikään ilmestynyt Yuri Shikalovin Markat, farkut ja sukkahousut. Itse Shikalovin kirja ei ole näin yksioikoinen, mutta eräissä Ylen venäjänkielisissä uutisissa Shikalov suurin piirtein väitti, että sen, missä suomalaiset sotilaat epäonnistuivat viime sodissa, tekivät monin verroin tehokkaammin ne muutamat kymmet suomalaiset kännikalat, jotka onnistuivat länsiroinaa maahan muiluttamalla kaatamaan koko Neuvostoliiton. En osaa sanoa, minkä verran Shikalovilla oli tätä sanoessaan kieli poskessa, mutta ei se niin hyvin poskessa ollut, että olisi ulos päin selvästi pullottanut.

Kysymys Lännen vaikutuksesta on varmasti vaikea. Toivoisi, että vastauksen etsintä mahdollisesta lopputuloksesta puhumattakaan olisi yhtä yleismaailmallista kuin Dostojevskin kirjallisuus (vaikka Dostojevskikin olikin muualla kuin romaaneissaan vastenmielisen nationalistinen). Mutta Pietari Suureesta lähtien Länsi on ollut Venäjälle oma-aloitteisesti ja tarkoitushakuisesti vaikutteiden ammentamisen lähde. Länsi ei suinkaan hyökännyt sille Itämeren pohjukan suolle rakentamaan Pietaria, vaan Pietari Suuri sen perusti ja jälkeläisineen haalimalla haali Lännestä porukaa sitä pykertämään. Ja tämä näyttää olevan Venäjälle edelleen dilemma: halutaan olla ylpeitä jostain omasta, omintakaisesta venäläisyydestä kansakuntana (joka käsittää useita etnisiä ryhmiä...), mutta miten se tehdään, kun vaikutteet on niin monta sataa vuotta vasiten hakemalla haettu muualta?

Mitä omaa sitten on? Läntisistä vaikutteista huolimatta venäläinen taide ehkä kuvataidetta lukuunottamatta on aivan oma sekoituksensa, ja oma taiteellinen perintö, vaikka sekoituksesta syntynyt, on hyvin omalakistansa. Läntinen katsoja kuten juuri Harri Römpötti saattaa tosiaan kuvitella, että tässä elokuvassa Natalia on se kolmiodraaman kolmas osapuoli ja että hän tosiaan toimii itsenäsesti naisena, mutta yksikään venäläinen ei asiaa näin tulkitse, semminkinkään kun molemmat miehet esittävät eksplisiittisesti Natalialle epäilyksensä, että tämä ei päätöstään ole itsenäisesti tehnyt. Venäläiselle katsojalle Natalia on Karamazovin veljesten Smerdjakov. Tyyppi, joka tekee sen, mitä arvelee muiden haluavan hänen tekevän, vaikkei sitä kukaan ääneen vaadi. Venäläisessä taiteessa on tällaisia diskurssiivisia formaatioita, venäläisessä kulttuurissa yleisesti tunnettuja funktioita, joilla voi ilmaista tiettyjä sanojen ulottumattomissa olevia asioita ettenkö sanoisi hyvin lyhyesti.
 
Tällainen omintakeinen rakenteellisuus leimaa koko tätä elokuvaa. Tavallaan tämä on elokuvallinen versio kirjallisuuden faktiosta, faktoja hyödyntävästä fiktiosta, jossa vain on sovellettu epälukuisista määrää fiktiivisen elokuvan genrejä. Fiktiivisyyttä osoitetaan vaikkapa musikaalinomaisilla jaksoilla, joissa tyypit puhkeavat lauluun orkestereiden säestyksellä esimerkiksi junassa. Katsojaa etäännytetään liiallisesta eläytymisestä stanislavskiseen tyyliin, kun kuvaruutuun ilmestyy silloin tällöin heppu, jolla on kyltti, jossa lukee, että tätä ei oikeasti tapahtunut – muistutetaan että tämä ei siis ole dokumentti 80-luvun neuvostorockista vaan taiteellinen esitys siitä, mitä ihmisten päissä suurin piirtein tapahtui.

Ja kyllä tätäkin elokuvaa katsoessaan saa ihmetellä venäläisiä näyttelijöitä. Vai ihmetteleekö siinä venäläistä sielua? (1.12.2020)