Viipurin ja Sortavalan Ullbergit

Uno Ullberg, Viipurin arkkitehti. Böök, Netta & Immonen, Kari. Viro 2020.

Uno Ullberg ei kuulu arkkitehtuurin maailmanhistorian merkittävimpiin tekijöihin, mutta minä olenkin kiinnostuneempi kaikenlaisista 'kakkossarjalaisista' samoin kuin muustakin, mikä liittyy pikemminkin tavallisten ihmisten elämään kuin suuren luokan huippusuorittajiin. En tiedä arkkitehtuurista mitään, joten näkökulmani tosiaankin on tavallisen ihmisen näkökulma. Siitä vinkkeistä olen kirjoitellut tänne blogille ja siirtänyt jutut sitten omakustannekirjoihin kirkkoarkkitehtina tunnetusta, myös ei niin järisyttävästä arkkitehdista Josef Stenbäckistä – ja kirkoissa jos missä tavalliset ihmiset pääsevät tai joutuvat tekemisiin arkkitehtuurin, myös sisätilojen, kanssa.

Tästä Böökin ja Immosen Uno Ullberg-kirjasta kirjoitettiin mediassa jo kauan aikaa sitten valittaen sen myöhästymistä Ullbergistä kertova näyttelyn avajaisista Helsingissä. Varasin kirjan heti Kuopion kirjastosta, ja kuukausi sitten aloin ihmetellä, että olinkohan varmasti muistanut varata sitä, kun mitään ei kuulu… Kolmisen viikkoa sitten pääsin raahaamaan tätä massiivista opusta kotiin, ja jo ennen kirjan vilkaisemistakaan päätin haukkua teoksen järjettömän formaatin. Eihän tällaista kirjaa voi lukea meikäläisen lukutekniikalla, joka on sellainen, että aloitetaan ensimmäiseltä sivulta ja edetään järjestelmällisesti aina viho viimeiselle.

Joudun nyt luopumaan tuosta lausunnosta, sillä epäilemättä kirjan formaatin oli sanellut se, että haluttiin perustellusti käyttää Ullbergin työpiirustuksia, joita nyt vain ei voi pienemmässä koossa painattaa, jos on halutaan, että lukijat näkevät niistä yhtään mitään. Toiseksi isoa sivukokoa vaativat kirjan lopun Viipurin ja Sortavalan kartat, joihin on merkitty kaikki noihin kaupunkeihin Ullbergin suunnittelemat rakennukset eritellen tietyin merkien, mitkä ovat edelleen olemassa, mitkä tuhoutuneet tms. Nämä ansiokkaat kartat ovatkin arkkitehtuurin historiasta lähinnä yleisen historian osana kiinnostuneelle sangen informatiiviset.

Kirjasta valottuu Uno Ullbergin persoonakin. Hän ei ollu ihan pelkässä pumpulissa kasvanut, ja karjalaisuus näkyi hänessä siten, että hän pyllisteli eli kumarteli tasapuolisesti joka suuntaan. Voisipa sanoa, että Ullbergissa meillä oli tyypillnen ekstrovertti, joka pystyy olemaan tunnin sisällä kolmea eri mieltä riippuen siitä, kenen kanssa sattuu olemaan tekemisissä. Hän oli innokas suojeluskuntalainen, ja Leander Ikosen muistotilaisuudessa sanoi, että Ikosesta tuli  "eräs punaisten villieläinten murhanhimon ensimmäisiä uhreja", mutta kun oli kyse hänen omasta kaveristaan Väinö Kunnaksesta, joka punaisten puolella taistelleena oli joutunut Keskuskasarmin vankileirille, Ullberg hommasi tämän pois sieltä.

Ullberg osallistui politiikkaan myös kaupungin valtuustossa vuodesta 1914 vuoteen 1929, kerrotaan kirjan sivulla 42. Samaan aikaan Ullbergilla oli myös oma toimisto. Välillä häneltä menivät roolit sekaisin, eikä hän aina malttanut jäävätä itseään. Kerran kävi niin, että hänen ja kaupunginarkkitehti Paavo Uotilan kaupungintalosuunnitelmat lunastettiin suunnittelukilpailusta. Kaupunkipa ei niellytkään tätä Onni Tarjanteen johtaman palkintolautakunnan ratkaisua vaan tilasi Ullbergin tukemana uuden arvion Armas Lindgreniltä, joka ehdotti uusintakilpailua. Voittajaksi ei nyt selvinnyt kumpikaan edellisista voittajista. Ullbergin ehdotus tuli toiseksi. Jostain syystä sitten tämä hyvä kakkonen otettiin jatkosuunnitelmien pohjaksi. Muitakin sotkuja sattui, mutta sitä se ektroverttius teettää.

Huolimatta kirjan alaotsikosta, Viipurin arkkitehti, Sortavalaakin käsitellääni. Netta Böök kirjoittaa artikkelissaan Sortavalan arkkitehti seuraavasti: "Ei ole aivan selvää, miksi Sortavalan kokoiseen kaupunkiin tilattiin vuosisadan alusta alkaen suunnitelmia lukuisilta nimekkäiltä suomalaisilta arkkitehdeilta ja miksi juuri Uno Ullberg sai niin runsaasti toimeksiantoja". Böök on nyt sitten kyllä ainoa, jolle tämä on epäselvää, semminkin kun hän itsekin toteaa artikkelinsa lopussa, että "Sortavalaa kutsuttiinkin maailmansotien välisenä aikana Laatokan valkoiseksi kaupungiksi" viitaten kaupungin oikeistolaisuuteen. Tietenkin tunnettu valkoinen Ullberg sai tilauksia valkoisesta Sortavalasta. Mutta ennen kaikkea Sortavala oli se paikka, josta käsin suoritettiin rajaseudun suomalaistamista, ja sitä varten sinne oltiin perustettu ajallisesti järjestyksessä toinen Suomen kansakoulunopettajaseminaari, josta muodostui pian maan suurin sellainen. Myös vastapuoli suoritti Sortavalasta käsin omaa propagandaansa: Sortavalassa, Laatokalla Valamon saarella, sijaitsi huomattava ortodoksiluostari ja kaupungin ytimessä oli näyttävä ortodoksinen pappisseminaari. Joten Sortavalaa kehitettiin silkoista propagandasyistä kaupunkikuvallisestikin, semminkin kun venäläisen hallinnon rajaseudulle perustamat, suomalaisten kansakoulujen kanssa kilpailevat venäläistämiskoulut, olivat huomattavan komeita rakennuksia. Salmin Orusjärven ortodoksikirkko ja -koulu muodostivat melkein kuin mini-Firenzen, jota vasten viereisen suomalaisen kansakoulun vaatimattomuus pistää kyllä säilyneissä valokuvissa silmään.

Mutta kiitos tämän kirjan, sain tietää, että Ullberg on suunnitellut monet niistä Sortavalan taloista, joista on yleensä vain sanottu, että ne ovat suomalaiselta ajalta, ja ihmettelyn aihe on ollut pelkästään se, että ne ovat edelleen pystyssä. Oma intressini on lähinnä funktionalismissa, joten olen kyllä tiennyt, että Sortavalan linja-autoasema on Ullbergin kynästä. Tässä kirjassa on lähinnä vanhoja kuvia, historiasta kun on kyse, mutta koska minä olen kiinnostunut menneisyydestä suhteessa nykyisyyteen, jouduin kaivamaan kaiken aikaa omia valokuviani tarkastaakseni, miltä tässä Ullberg-kirjassa puheena olevat rakennukset kontekstissaan näinä päivinä näyttävät. Ja kävi ilmi, että minulla tosiaankin on kuvat jokaisesta Ullbergin Sortavalaan piirtämästä, pysyssä olevasta keskustan rakennuksesta – siis vaikka en ole tiennyt niiden olevan Ullbergin. En todellakaan tiennyt, että Suomen Pankin rakennuskaan olisi ollut Ullbergin. Minulla on siitä paljon kuvia lähinnä siksi, että pidän rakennusta koomisena, pikkuisena ja pompöösinä, ja kuvissani on tuon rakennuksen ohessa yleensä joku hassu lada tai vanha mies kissoineen tms.

Minua kiusaa sana kansallisromantiikka, jota tässä kirjassa viljellään kiitettävän vähän, ja silloinkin vihjaistaan, että se merkitsee lähinnä paikallisen kiven käyttöä. Itse käytän mainitunnäköisistä pytingeista nimitystä Arts and Crafts Movement -vaikutteinen, sillä sellaiset rakennukset ovat ihan samannäköisiä ympäri Eurooppaa eikä niissä ole mitään kansallista. Arts and Crafts Movement herätti aikanaan eli maailmassa jälkeen 1800-luvun puolivälin vain hyvän kysymyksen, johon se ei itse kyennyt vielä vastaamaan. Sen jonnekin takaisin epämääräiseen menneisyyteen hakeutuvat rakennukset, liikkeen johtajan Willian Morrisin omassa käytössä olleet mukaan luken, olivat sanalla sanoen idyllisiä, ja idylli on ruma sana. Ymmärrän, että vaikkapa Eliel Saarista, jota minä pidän Arts and Crafts Movement -vaikutteisena arkkitehtina (ja vaikkapa hänen suunnittelemaansa Sortavalassa sijaitsevaa Winterin huvilaa täysiverisenä Arts and Craft -talona) ei haluta tällä tavalla nimittää, sillä William Morrishan oli sosialisti. Niinpä Ullberginkin piirtämästä Sortavalan Suomen Yhdys-Pankista, niin Arts and Crafts Movement -rakennuksesta kuin ikinä, todetaan tässä Ulberg-kirjassa häveliäästi, että se vie ajatukset englantilaiseen arkkitehtuuriin.

Tässä kirjassa sanotaan, että Ullberg oli saanut vaikutteita wieniläisestä art nouveausta. Mitä se on? Siitä suunnasta, johon tässä kirjassa wieniläisenä art nouveauna tunnutaan viitataan, minä olen tottunut käyttämään nimitystä wieniläinen seseessionismi, ja Ullbergin tähän kirjaan painatetuissa piirustuksissa on wieniläiselle sesessionismille tyypillistä, kahden vaakaviivan väliin, kiinni viivoihin, tekstattua tekstiä. Sen muodin Wieniin toi Charles Rennie Mackintosh, skotlantilainen Arts and Crafts Movemet -mies, joka tuli avuksi, kun Wiener Werstätteä perustettiin. Ja kuinka ollakaan, myös Wiener Werkstättellä oli sosiaalisia tavoitteita kuten wienilaisellä sesessonismilla ylipäätäänkin – ilmeisesti Ullbergia ei olla haluttu sotkea tällaisiin tendensseihin.

Mutta Ullberg nyt oli ekstrovertti rusinoiden pullastanyppijä. Hän tuli kyllä suunnittelemaan myös työläisten rivitaloja ja toteuttamatta jääneen Viipurin työväentalon.

Ullbergin varhaiset työt olivat siis vahvasti Arts and Crafts Movement -vaikutteisia ja eri tavoin kertaustyylisiä, parhaasta päästä uusrenessanssinen Hackmanin sokerivarasto ja samaan tyyliin viittaava Schalienin virvoitusjuomatehdas. Niiden etu minun historiaintressieni suhteen on juuri siinä, että ne ovat luultavasti olleet aikalaisten tavallisten ihmisten mieleen söpöyttään. Ja huono taide nyt vain on usein parempaa kuin hyvä. Samaan kastiin lukeutuu Pamppalan kerrostalo tai hiukan erinäköisiksi tehdyt kerrostalonpätkät. Kuulemma niiden räystäslinja on sittemmin vedetty yhtenäiseksi, vaikka ainakin piirustuksissa talon viehätys on juuri osien polveilevuudessa myös räystäslinjoissa.

Joidenkin rakennusten kohdalla minun ja kirjan kirjoittajien makutottumukset eroavat. Kirjassa kehutaan Hackman & Co:n asuin- ja liiketaloa (1907–1909). Minusta rakennus tuo mieleen ahdistavasti tulevan kansallissosialistisen tai neuvostoliittolaisen monumentaalirakennustyylin, ja jos minulta kysyttäisiin, pytingin saisi purkaa.

Viipurin taidemuseo on ihan nätti, ja tälle kirjalle on ansioksi, että sitä ei väitetä funktionalistiseksi kuten olen jossain nähnyt kirjoitetun. Siinä on joitain erehdyttävästi funtionaalsiisia piirteitä kuten tasaiset valkoiset seinät, mutta sen erityisimmät piirteet kuten kaareva pihaan johtava sisääntulopylväikkö ei ole millään tavalla funktionaalinen vaan tyhjää dekoraatioita.

Ullberg tuleekin olemaan parhaimmillaan sitten, kun hän rupeaa suunnittelemaan selvästi funktionaalisia rakennuksia, ei vain tyyliltään vaan jo luontojaan. Tässä kirjassa on hienoja kuvia Viipurin diakonissalaitoksesta – minulla on kuvia siitä surkeana suurin piirtein raunioläjänä. Naistensairaala on renoveerattu, joskin päädystä on jätetty pois reliefi, joka siinä näyttää alkujaan olleen, ja on kyllä parempi näin kuin nyt on. Sairaala on tätä nykyä tuberkuloosisairaalana. Ja sittemmin Ullberg suunnitteli lisää sairaaloita ympäri Suomen. Sairaaloiden suunnittelu lienee sopinut hänen sosiaaliselle luonteelleen. Mitä enemmän asiantuntijatahoja jutskailukumpaneina, sitä paremmin Ullberg näyttää lopputuloksista päätellen viihtyneen.

Sairaaloihin liittyy myös mielestäni kirjan para artikkeli, Maarit Henttosen Sairaalasuunnittelija, jossa hän ei vain kuvaa rakennusten arkkitehtoonisia piirteitä vaan myös sairaaloiden institutionaalista muutosta. Ennen niihin suljettiin viallisia köyhiä pois jaloista, mutta 1900-luvun edetessä sairaaloiden asema muuttui lääketieteen saadessa kulttuurissa kaiken aikaa suuremman merkityksen: sairaala muuttui köyhäinhoidollisesta harminpaikasta moderniksi, täsmällisesti toimivaksi, tieteellisen tarkasti määritellyksi koneeksi. Tämäntyyppisiä, historiallisen ja yhteiskunnallisen kontekstin huomioon ottavia arkkitehtuuria ja muotoilua käsitteleviä tekstejä toivoisi enemmänkin luettavakseen.

Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen paljonkin ajatuksia, ja se onkin minun näkemykseni mukaan kirjojen lopullinen tehtävä. Itselle tuli mieleen isovanhempieni ja äitini sisarusten lapsuudenkoti nykyisin itärajan jakamalla Uukuniemellä. Kohtalaisen kokoinen talo, joka meni ennen äitini syntymää velkojentakausjutun takia pakkohuutokauppaan 1930-luvulla. Talo oltiin uudistettu kaksikerroksiseksi ja valokuvien mukaan kerrassaan silmäänpistävään jugend-tyyliin muutamista seikoista päätellen noin vuonna 1910, ja tätä kirjaa tutkiessani mieleeni juolahti, että kukahan ne suunnitelmat muutoksia varten oli tehnyt. Ihan omasta päästään ne kouluttamattomat isovanhempani eivät ole niitä kyenneet tekemään. Varsinkaan isovanhemmistani itsestään ei olisi irronnut sellaisia yläkerran ikkunoita…Mutta esiintyy Uukuniemellä rakennusmestarifunkistakin. (29.11.2020)