Olen urakoinut Hilary Mantelin Cromwell-trilogian viimeisen järkäleen loppuun.

Kuningashuone ei ole ihan yhtä napakka kokonaisuus kun edelliset osat. Esimerkiksi henkilöitä on hirmuinen määrä. Osa on toki  tuttuja edellisistä niteistä, mutta kun heistä osa on nyt uusissa asemissa ja osoittautuu toisenlaisiksi kuin ennen, saa olla lukiessaan aika tarkkana. Todettakoon siis tämä, jos teoksesta nyt välttämättä pitää jotain negatiivisesti kriittistä löytää.

Mutta onhan tämä ihan mahdottoman upea.

Tässä liikutaan 1530-luvun viimeisissä vuosissa ja päädytään heinäkuuhun 1540, Cromwellin teloitukseen. Tässä osassa punainen lanka on se, että Cromwell, tämä aina suurella varauksella lähimmäisiinsä suhtautunut, kovia nuoruudessaan kokenut mies, alkaa uransa huipulla suhtautua ihmisiin hieman huolettomammin. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, miten Cromwell kyllä kiinnittää huomiota joihinkin seikoihin jo niiden tapahtuessa, etenkin loistokkaalle uralle nostamassaan entisessä katupojassa Richard Richessä, ja odotaessaan mestauspäiväänsä hän sitten muistaa nämä romaanin edetessä lukjalle jo "tapahtumahetkellä" paljastetut yksityiskohdat, joita langanpäitä lukija pääsee Cromwellin itsensä kanssa nyt punomaan yhteen.

Elämänsä viimeisinä päivinä Cromwell muistelee myös henkilöitä, miehiä ja naisia, jotka on itse toimittanut niihin samoihin Towerin huoneisiin odottamaan loppuaan, etenkin Thomas Morea.

Koko romaanisarjan kiteyttää sivun 899 pohdinta Ikaroksesta:

"Miksi hänestä muistetaan vain epäonnistuminen? Isä Daidaloshan siivet keksi ja teki niillä ensimmäisen lennon, toimi vain poikaansa varovaisemmin: pyyhkäisi pikavauhtia labyrintin päältä, pompahteli muureilla ja liiteli meren yli niin matalalla, että jalat kastuivat. Mutta kun tuuli nosti isän ja pojan yhdessä korkeuksiin, maalaiset tojottivat suu auki luullen heitä jumaliksi tai jättiläispehosiksi, ja ylös kohotessaan tekijälle on täytynyt koittaa hetki, jolloin isä tiesi luissaan ja sydämensä sykkeessä, että keksintö toimi. Se toimi. Hetki oli koko loppuelämän veroinen."

Mitä pidemmälle teos eteni, sitä enemmän aloin arvostaa suomentaja Kaisa Siveniusta. Tätä lausuntoa varten minun olisi tietenkin pitänyt edes hiukan silmäillä alkuperäiskielistä tekstiä, mitä en ole tehnyt, mutta sen verran olen tutustuntu suomen ja englannin kielien väliseen infinitiivimuotoproblematiikaan, että mututuntumalla arvelen suomentajan ratkaisseen näitä ongelmia loistavasti. Niihinhän törmätään helposti, kun joudutaan suomentamaan pitkiä, polveilevia virkkeitä, ja niitä Mantel kovin viljeli, kuten jo tuosta ylläolevasta sitaatistakin käy ilmi.