blogi/etusivu

Olin aiemmin lukenut Mo Yanilta teoksen Seitsemän elämääni, suuruuden hullun romaanitaiteellisen hankkeen, jollaisen ei uskoisi onnistuvan, mutta näin nyt oli kuitenkin käynyt. Se kirja kuvasi koko modernin Kiinan historian alkaen vallankumouksen aatosta tähän päivään tyylilajissa, jota voisi kai nimittää maagiseksi realismiksi.

Nyt käsillä oleva teos Punainen durra on lähemmäs 600-sivuinen järkäle, tämäkin. Roomaani sijoittuu samoille seuduille kuin Seitsemän elämääni eli Shandongin provinssiin, jonka pääkaupungissa Ji'nanissa harjoitin itse takavuosina kuukauden päivät kiinan kielen opintoja. Maagista realsimia ei tässä teoksessa juuri olla viljelty, pikemminkin lähinnä inhorealismia.

Kirja on raa'an väkivaltainen. Väkivaltaisuus on kiinalaisen kulttuurin erityispiirre, joka loistaa vaikkapa kung fu -elokuvissa. Tappamista ja kaikenlaista muuta väkivaltaa kuvataan tässä teoksessa yksityskohtaisesti ja paikoin estetisoivasti, ja samoin toimitaan kaiken muunkin inhimillisen kärsimyksen suhteen, joskin Molla kaikki kärsimys näyttäisi palautuvan ihmisyksilöiden ja -ryhmien toisiinsa kohdistamaan silmittömään fyysiseen väkivaltaan. Lievimmillänkin kuvaukset vaikkapa jostain kauniista ovat raa'an puoleisia. Kun Mo kuvaa jotain hentoa ja läpikuultavan vaaleata, hän kirjoittaa, että se oli kuin kalan uimarakko.

Tämän kirjan pointti tulee esiin oikeastan vasta viimeisillä sivuilla, kun sivistynyt kertojaminä kuljeskelee lapsuutensa kotitanhuvilla, joita ennen peitti notkea, verenpunainen durra, mutta jonka tilalla nyt seistä sojottaa  tanakka hybrididurra, etelässä Hainanin saarella keinotekoisesti jalostettu ja vihreä kuin normaali kasvi. Kertojaminä tuntee itsensä lemmikkikaniksi, kun muistaa sukulaistensa kohtaloa. Hän arvelee, että on kaksi ihmislajia, ne raa'at viinalla ja intohimolla käyneet esivanhemmat ja hänen edustamansa vaimeat ja heikot, joiden elämänneste koostuu kirjojen sitaateista.

Mo Yan on Kiinan hallituksen arvostama kirjailija. Hän ei arvostele puolue-elittiä, mutta hän kuvaa säälimättömästi sitä, miten nykypäivään on päädytty. Se, mikä meitä länsimaalaisia kauhistuttaa raivohulluna väkivaltana, jota luulisi Kiinan kommunistisen puolueenkin häpeavän, ei ole sikäläisittäin mitenkään hävettävää vaan heidän mielestään Mo Yan vain kuvaa realistisesti niitä uhrauksia, joita kiinalaiset ovat tehneet saavuttaakseen sen, mikä heillä nyt on. Mentaliteetti on siis aivan eri kuin vaikkapa Saksassa, missä Kolmannen valtakunnan häikälemättömyyttä on nöyrästi hyvitetty ja kaduttu. Kiinalaiset eivät kadu mitään, koska kaikki, mikä tapahtui, oli heidän mielestään vain välttämätöntä.

Punaisen durran aikajänne on Seitsemään elämääni verrattuna lyhyt, vain yhden sukupolven mittainen. Tässäkin on paljon oppimista lukijalla, kuten se, että ennen kuin kommunistinen puolue vakiinnutti asemansa, sillä oli vastassaan samantyyppinen tilanne kuin on vallalla nykyisin Syyrian ja Irakin tienoilla. Sillä ei ollut vastassaan vain Kuomingtang ja japanilaiset vaan myös erilaiset japanilaismiehittäjän kiinalaiset yhteistoimintajoukot sekä kaiken maailman kotoperäiset 'kapinalliset'. Erilaisia ryövärijoukkoja oli paikallisesti keskenään kilpailemassa useita, ja kaikki ne pyrkivät perustamaan oman 'kalifaattinsa' aina omia valuuttoja myöten, joita sitten oli erimittaisia, yleensä lyhyitä, aikoja voimassa päällekkäin. Eivätkä ihmiset näe tässä oikeastaan mitään vikaa. Sitä on vain taisteltava. Joku viisaaksi esitelty vanhuskin vain toteaa, että Kiinalla ei ole paljon mitään, mutta ihmisiä sillä on, joten niitä voidaan hyvin tuhlata mielin määrin.

Toinen opettavainen ilmiö liittyy myös omaan sukuuni. Nimittäin naisen asema ei välttämättä ollut ainakaan Mo Yanin mukaan, ainakaan Shandongissa, niin huono kuin väitetään. Meikäläisen suvussakin naiset olivat yhtä omapaisiä kuin Mo Yanin romaanissa, ja usein kävi huonosti, mutta ei suinkaan aina. Laajemmin tämä liittyy perheoloihin tai -ideaaleihin. Ilmeisesti missään yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä ei onnistu elämään sellaisessa perheessä kuin yhteiskunnan ihanteet määrittelevät.

Kolmantena kulttuurisia stereotypioita repivänä seikkana mainittakoon alkoholi. Meillä elää sitkeässä käsitys itäaasailaisten huonosta viinapäästä, ja ihmetyttää, mihin se perustuu, ei ainakaan Kiinan television mainontaan, jossa kaksi kolmesta mainoksesta on viinamainoksia – nimenomaan viina-. Tässä kirjassa päähenkilötärkin on viinatislaamon perivä naisihminen, joskin tapa, jolla hän sen perii, on aika raaka. Myös hänen tislaamonsa suositun durraviinan salaisuus perustuu hyvin 'momaiseen' seikkaan, nimittäin viinaan sekoitettuun virtsaan. Durraviina on läsnä kaikessa elämässä, kaikki ovat kaiken aikaa humalassa, jopa hengitysilma on viinan kyllästämää. Yhdessä lyhyessä kohdassa kirjailija pohtii viinan vaikutusta ihmisen persoonaan: viinaa jatkuvasti kittaava ihminen ei pelkää mitään, ei edes kuolemaa, ja psyykkisesti viina saa ihmisen taantumaan piittaamattomaksi, atavistisiksi olioksi. Shangongissa tosin alkoholi on läsna muutenkin kuin vain viinan muodossa, sillä Qingdaoon saksalaiset perustivat Kiinan ensimmäiset olutpanimot – tämä huomio näin käsillä olevan teoksen ulkopuolelta.

Käännös on Riina Vuokon, ja se on ihailtava. Esimerkkinä voin mainita vaikkapa sen, miten hän kääntää kuukausien nimiä. Kun aluperäistekstissä on (mitä ilmeisimmin) merkit kahdeksan ja kuu, kyseessä on periaatteessa yksinkertaisesti ja koruttomasti elokuu, mutta joskus Vuokko kääntää sen elokuuksi, joskus kahdeksanneksi kuukaudeksi ja joskus vain kahdeksanneksi kuuksi. Jo alkukohtauksessa tämän viimeisimmäksi mainitun käännöstävän edut vyöryvät mahtavina esiin kuvattaessa kahdeksannen kuun kuutamoa, kun taistelut alkavat, ja tähän metafyysiseen spektaakeliin sulautuvat implisiittisesti kaikki Kiinan 'kahdeksaan' liittyvät symbolit aina Kahdeksasta viisaasta alkaen.

Niin, Kiinassa viisaus on aivan eri asia kuin meillä lännessä.

Viimeksi muokattu: 15.10.2017
Kommentit (0)
1 / 29 Seuraava sivu »