blogi/etusivu

Tässä kirjassa on myös dostojevskinen ulottuvuutensa. Kirjan päähenkilönä voitanee pitää astrofyysikko Ye Wenjietä. Hänen elämänsä ’kolme kappaletta’ ovat punakaartilaissisko, jonka Punaisen liiton sotilaat tappoivat, isä, jonka tappoivat punakaartilaiset ja äiti, joka ilmiantoi isän punakaarteille. Näiden kolmen kappaleen välistä johdonmukaista  järjestelmää ei Ye Wenjien elämässä löydy, vaan Ye Wenjien etsiessä hyviä ihmisiä joiden kanssa jakaa elämänsä ja käsityksensä hyvästä ja pahalta, oikeasta ja väärästä ja niiden mukaan toimimisesta nämä hänen jo korkeasta moraalistaan ja hyvästä sydämestään vaikuuttaneet ihmiset pettävät hänet yksi toisensa jälkeen.
 
Paitsi että yksittäisten ihmisorganismien välistä loogista järjestelmää ei löydy, ei löydy ihmisorganismien sisäistäkään. Jos tiedetään, mitä järjestelmään menee ja mitä sieltä tulee ulos, oletetaan, että silloin tiedetään, mitä järjestelmä pitää sisällään. Mutta näin ei ole. Ihmisyksilöjärjestelmien sisäinen dynamiikka ei noudata kybernetiikan lakeja, ja eniten systeemiä sotkevat traumat. Ne määräävät järjestelmän toiminnan, näyttipä out put miltä vaikka kohtalaisen pitkänkin aikaa. Ennen pitkää trauma osoittautuu koko järjestelmää pyörittäväksi energiaksi ja lopullinen lopputulos on sen eikä pitkään jatkuneen käytännön mukainen.
 
Kirjasta syntyy vaikutelma, että Liu Cixin on buddhalainen tai ainakin hän on ollut perusteellisesti sen vaikutuspiiristä. Buddhalaisuuden mukaan kärsimys johtuu itsekeskeisyydestä ja takertumisesta, ja siksi kaikesta haluamisesta (mukaan lukien ei-haluaminen) seuraa väistämättä kärsimystä. Maailmassa on liian paljon liikkuvia osia ja ihmisyksilö on niin vähän tietävä järjestelmä, että halutessaan ja ei-halutessaan hän ei pysty ottamaan lukuun kuin itsensä, omat takertumansa. Kaikki hänen hyvät yrityksensä menevät aina pieleen, sillä kaikilla muilla ihmisillä on myös,omat eristyneet itsensä, jotka myös toimivat hyvin vähäisen,  itsekeskeisyyden ja takertumien leimaama informaation varassa. Mitä pahemman trauman kokenut ihminen, sitä itsekeskeisempi ja traumaansa takertuneempi hän on, ja niinpä hänen omasta mielestään laupiaimmatkin teot muodostuvat hänelle itselleen tuhoisiksi. Epäilemättä kirjan nimeen on vaikuttanut Lemin Solaris, planeetta, joka täyttää kaikki toiveet, mutta ne osoittautuvat toteutuessaan absurdeiksi.
 
En tiedä, miten tämä trilogia jatkuu, mutta aika pessimistinen on tämän ihmiskuva. Tämän juuri lukemani ensimmäisen osan loppu on vähän kaksijakoinen. Eräs henkilö, johon Ye Wenjie on luottanut (ja luottaa tässä vaiheessa edelleen), on kasvattanut puita suojellakseen erästä lintulajia, mutta kun puut ovat kasvaneet isoiksi, kyläläiset ja paikalliset napamiehet ovat alkaneet kaataa niitä. Eli tavan kansa ei totisesti välitä luonnon monimuotoisuudesta. Mutta sitten, kun Trisolaris uhkaa Maata korkeammalla teknologialan ja  tuhoamalla Maan ihmisten tiedettä ja teknologiaa sekä uskoa siihen, Iso-Shi, röyhkeä poliisi, vie masentuneet tiedemiehet maaseudulle, missä heinäsirkat tuhoavat ihmisten viljelyksiä, vaikkei näillä minkäänlaista tiedettä ja teknologiaa, millä hän ikään kuin viittaa rahvaan voimaan.
 
Kylläpä odotan tämän trilogian seuraavaa osaa.
Viimeksi muokattu: 23.04.2019
Kommentit (0)
1 / 26 Seuraava sivu »