blogi/etusivu

Kävin päivällä Petonen-nimisessä isossa kuopiolaislähiössä Joulutapahtumassa. Kyseinen lähiö ei oikeastaan ole lähiö, vaan se on jo alkujaan rakennettu ikään kuin Kuopion sisarkaupungiksi, vieläpä puutarhakaupungiksi, ja odotuksen olivat hurjat, kun 90-luvulla kaupungissa tapahtuvasta rakennustoiminnasta 80% tapahtui täällä. Arvio oli, että vuonna 2020 alueella asuisi 20 000 asukasta, mutta kun Savo ei ole Strömsö, ei käynyt niin kuin haaveiltiin, vaan tänä päivänä, kun ei olla hirveän kaukana vuodesta 2020, asukkaita on 'vain' 11 000 ja risat. Yllättävin tappio lienee ollut se, että 2007 tilastojen mukaan Petosella tapahtui kuopiolaislähiöistä eniten väkivaltarikoksia.

Alue on kuitenkin mainettaan parempi, vaikka tokihan on niin, että jos alueella on halpoja yhteiskunnan tukemia vuokra-asuntoja, ongelmia herkästi esiintyy. Vastapainona on ollut sangen ansiokas asukastoiminta, jolla on saatu aikaan huikeaa tulosta. Kuopion suurin vuokra-asuntoyhtiö, Niiralankulma, tukee omien kiinteistöjensä asukastoimintaa, mutta Petosella on myös oma, erityinen Pitkälahti-Petosen Asukasyhdistys ry., jolla on paitsi omaa toimintaa, myös koordinoiva rooli aluen eri järjestöjen toiminnassa. Yksi kaikkien alueen toimijoiden yhteinen, Pitkälahti-Petosen Asukasyhdistyksen organisoima tapahtuma, on juuri Joulutapahtuma, jossa nyt kävin.

Porukkaa oli aika paljon, ja koska sitä käy tässä vuosikausien perinteet omaavassa tapahtumassa niin paljon, mukana olivat sellaisetkin tahot kuin Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, jonka Barsokevitschin kuvista koottu kuvasarja pyöri yhdellä valkokankaalla, sekä tietenkin kirjasto, jolla oli paikalla satuteltta. Satuteltassa tonttu luki satuja, ja sesongin suosikki on kuulemma Astrid Lindgrenin Kettu ja tonttu.

Lisäksi oli tietenkin erilaisia myyjäistuotteita. Ostin mm. puisen sitruspuristimen.

Eilen illalla Perjantai-ohjelmassa Pekka Vahvanen ilmoitti, ettei jatka enää hommassa vaan lähtee kirjoittamaan kirjaa siitä, miten digitalisoituminen tappaa kaiken ihmisyyden. En tiedä, oliko kyseessä vain suunsoitto, mutta minähän olen tunnetusti sitä mieltä, että digitlisaatio tosiaankin tuhoaa kaikkea sitä, mitä ihmiskunta ylipäätään ja sen suurin saavutus, hyvinvointiyhteiksunta erityisesti, on historian kuluessa saanut aikaan.

Tämä näkyy Petosella siten, että iso osa ihmisistä jää herkästi digitalisaatioin takia hyvinvointipalveluiden ulkopuolelle. Kuopiossa on sosiaali- ja terveyspalveluissa takaisinsoitosysteemi, mikä merkitsee sitä, että potentiaalinen asiakas saa kyllä soittaa palvelun tarjoajalle ja kertoa tarpeistaan, mutta palvelua hän ei saa ennen kuin vasta siten, että virkaiijat soittavat hänelle takaisin. Ongelma tässä on se, että niillä, jotka näitä palveluita eniten tarvitsisivat, ei ole omaa puhelinta tai ei ainakaan siihen puheaikaa. Toinen ongelma on palveluiden yhä enenenvä siirtyminen nettiin. Niillä, joitka palveluita eniten tarvitsisivat, ei ole omia nettiyhteyksiä eikä välttämättä edes valmiuksia verkkopalveluiden käyttöön. Tavan duunari voi käydä vilkaisemassa vaikka Kelan sivuja ja arvioida itse, saisiko asiansa sitä kautta hoidettua, jos päälle olisi iskenyt yhtäkkinen työpaikan menetys, kuolemantapaus, oma tai lapsen vakava sairaus ellei suorastaan päihdeongelma tms, jotka selvästi vähentävät digitaaliseen sipeltämiseen käytössä olevaa kapasiteettia. Toki pulaan joutuneet voisivat käyttää vaikkapa kirjaston tietokoneita ja pyytää käyttöön apua kirjastonhoitajilta, mutta silloin he joutuisivat paljastamaan kaikki asiansa tälle virkailijalle, joka ei siis ole mikään virallinen sosiaalityöntekijä.

Petosella tätä ongelmavyyhteä ratkaistiin pari vuotta Pömpeli-hankkeella, joka tarjosi pilkulleen keskellä kylää sijaitsevassa toimipisteessään matalan kynnyksen apua syrjäytymisvaarassa oleville henkilöille. Pömpelin työntekijä saattoi jopa tapella asiakkaan puolesta lääkekorvauksista tms, kun asiakas ei itse enää jaksanut, ja käydä näiden kanssa viranomaiskäynneillä opastamassa, miten näillä käynneillä kannatta toimia.

En tiedä, minkä verran soteuudistajat ovat pohtineet tätä aihepiiriä, mutta kyllä minulle tuli ylläinä, että meidän hienoa sosiaaliturvaamme pysytyvät sujuvimmin käyttämään poikkeuksellisen älykkäät huijarit, eivät ne, joita varten ne palvelut lienee suunniteltu.

Tämä Pömpeli-hanke oli Pitkälahti-Petosen Asukasyhdistyksen hallinnoima, Euroopan sosiaalirahastosta pääosin rahoitettu hanke. Kun se monenlaisten olosuhteiden pakosta lopetettiin, sen toiminnan ottaa nyt hoitaakseen Kallaveden seurakunta. Se on oikein hyvä asia, ja he ovat nyt tekemässä valmisteluja Pömpelistä saatuja kokemuksia hyödyntäen: käytettäviin tiloihin on mm. tulossa asiakkaiden käyttöön tietokone, jonkä äärelle saa apua salassapitovelvolliselta diakoniatyöntekijältä. Seurakunta jatkaa myös asiointiapua, jota he kuulemma ovat jo ennenkin jonkin verran tehneet.

Silmäänpistävää on, että meidän hienoa sosiaaliturvaamme ei maallinen yhteiskunta pysty itse suoraan jakamaan pahimmassa hädässä oleville, vaan väliin tälle huono-osaisimmalle joukolle tarvitaan uskonnolliset organisaatiot. Luterilaisen seurakunnan lisäksi, ohella ja yhteisyötyössä luterilaisen seurakunnan kanssa asaissa Petosella auttaa helluntailainen paikallisseurakunta, Tukikohta. Kun kysyin, miksi tarvitaan yhden yksittäisen lähiön oma seurakunta, joka toimii vain tällä alueella, vastus oli, että jos lähiöillä on omat kapakkansa, miksei niillä voisi olla omat seurakuntansa.

Meneillään on ollut kuuluisa metoo-kampanja, jota olen tällä blogilla arvostellut, ja meidän perheen käsitys on, että se on venäläisten juoni, jolla on tarkoitus saada länsimainen kulttuuri näyttämään naurettavalta. Sillä onhan se nyt ihan pöhköä, että yhteiskunnat julistavat suurimmaksi epäkohdakseen sen, että ooperalaulajattaret, kuuluisat näyttelijättäret sun muut upporikkaat naisihmiset kitisevät, miten heitä on seksikkäissä ammateissaan seksuaalisesti häiritty. Asialla on siis aika vakava luokkaluonne, sillä joissain muissa kuin näiden metoolaisten yhteiskuntaluokissa ongelmat ovat valitettavasti aika paljon pahempia – niin kuin nyt vaikka pelkääminen henkensä edestä.

Mutta kun tämä asia on tullut puheeksi eikä näytä laantuvan, ehdotan, että ongelmaa aletaan ruotia myös alemmissa yhteiskuntaluokissa. Jään jännittyneenä seuraamaan, mitä eduskunta tekee digitaalisen pelaamisen liepellä tapahtuvalle seksuaaliselle häirinnälle. Annoin tänään Petosen Joulutapahtumassa kertoa itselleni, että tyttöjä häiritään pelien puhechateissä. Siellä huoritellaan siinä määrin, että tytöt eivät voi pelata. Ovatko metoo-kampanjan hyväosoaiset naiset joutunut jättämään jotakin tekemättä sukupuolisen häirinnän takia? Luultavasti eivät. Mutta monet heitä itseään alempana yhteiskunnallisessa nokkimisjärjestyksessä olevat tytöt joutuvat jättämään digitaalisen pelaamisen, koska heitä häiritään. Jos tälle asialle jotain aletaan tehdä, sillä on tietenkin kansantaloudellisia seurauksia toisin kuin soo-sottelemisella elokuvaohjaajille, -tuottajille ja kapellimestareille. Jostain minulle tuntemattomasta syystä peliteollisuus on julistettu tämän kansakunnan lippulaivaksi – teollisuus, jonka tuotteiden käyttäminen suurin piirtein perustuu sukupuoliselle häirinnälle. Supercell korostaa, että maksaa kiltisti veronsa Suomeen, ja on syytäkin, kyllä peliteollisuudesta niin paljon sosiaalisia haittoja on, että siitä tulee yhteiskunnalle kuluja. Jo nyt yhteiskunta joutuu kouluttamaan digitaaliseen pelaamiseen erikoistuneita yhteisöpedagogeja.

Ja toistan, että somekampanjat ovat mielestäni väärä tapa ratkoa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen, että ne, jotka tähän metoo-kampanjaa osallistuivat  – siis ne uskoakseni aika harvat oikeat ihmiset, sillä esimerkiksi minun fb-kavereistani osallistui vain kaksi – saattavat tulla katumaan. Sillä somekampanjat voivat lähteä aivan mille tielle tahansa, ja ne etenevät sitten täysin hallitsemattomasti. Pitäisi selvittää, minkä verran mukana oli robotteja ja kenen.

Sitten hyvät eli epädigitaaliset uutiset: Petosen Joulutapahtumassa oli Tukikohdan diakoniatyön myyjäispöytä, josta ei välttämättä tarvinnut ostaa mitään – Raamatut eivät kuulemma maksaneet mitään, joten sain oheiset teokset, arabiankielisen Uuden testamentin sekä kaksikielisen laitoksen, jossa on Uusi testamentti sekä venäjäksi että hepeaksi. Aluksi elin toivossa, että arabiankieliseksi osoittautunut olisi ollut farsinkielinen, sillä Suomen helluntailaisilla on Iranin suuntaan sangen massiivista lähetystyötä (Avainmedia), jota aika yllätävästi Etelä-Korea(n valtava helluntaiseurakunta Soulissa) tukee, mutta kyllä se arabiaa on. Pienenä kauneusvirheenä siinä ovat länsimaiset numerot. Meikäläisiä numeroita sanotaan arabialaisiksi numeroiksi, mutta oikeat arabialaiset numerot ovat aika erilaiset, vain ykkönen ja ysi ovat suurin piirtein samannäköiset. Mutta ei se mitään, kyllä minulla on tässä ilman arabialaisia numeroitakin riittävästi lukemista joulun tienooksi.

Ja kaiken kaikkiaan Joulutapahtuma oli mahtava. Jos tämä maa on yhdistysten luvattu maa, Petonen on yhdistysten välisen yhteistyön luvattu lähiö. Ja läsnä oli yhdistyksiä mitä erilaisimmista ideologisista taustoista. Hyvä Petonen!

Viimeksi muokattu: 16.12.2017
Kommentit (0)
1 / 32 Seuraava sivu »