blogi/etusivu

Lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten yhteiskunta päätti, että minun on ruvettava opettamaan valokuvausta ja myös valokuvauksen historiaa. Pidin itse itseäni tähän tehtävän täysin pätemättömänä, ja siitä olisi ollut kanssani samaa mieltä opettajani Jorma Puranen, mutta yhteiskunta voitti: opetin vuosikausia (mm.) valokuvauksen historiaa, vaikka en mm. ollut eläessäni nähnyt 'elävää' daguerrotypiaa, vaikka kykenin kyllä sujuvasti selittämään, mikä se on.

Daguerrotypia on maailman ensimmäinen valokuvan muoto vuodelta 1839. Kamera, ts. camera obscura, oltiin keksitty jo ajat sitten, eli se, että kun laatikkoon tekee pienen reiän, sen takaseinälle tulee reiän ulkopuolella oleva kuva ylösalaisin. Kuvataiteilijat olivat käyttäneet tästä kehitettyjä telttoja ja muita piirustuslaitteita, myös linssein varustettuja, ja esimerkiksi Canaletto piirsi 1700-luvulla kuuluisia Venetsian kanavamaisemiaan tällaisella. Vaikka viivaperspektiivi toki oli jo hyvin tunnettu näihin aikoihin, camera obscurasta oli silti apua, jos piti tehdä perspektiivisesti monimutkaisia kuvia.

Heppu nimeltä Louis Daguerre (1787–1851) teki samaa kuin Canaletto, mutta lavastajan roolissa. Hän tarvitsi perspektiivisesti tehokkaita kuvanvalmistuskeinoja maalatakseen kulisseja. Hän totesi, että raaka camera obscura oli tuskallinen menetelmä, tuli hikikin, mutta hän sattui tietämään, että kemistit olivat jo oivaltaneet, että jotkut hiukkaset, varsinkin hopea-, reagoivat valoon ja liikuskelivat sen mukaan. Daguerre kysyi itseltään, että miksi emme sivelisi pimeän laatikon takaseinää jollain tällaisella aineella – hän tuli käyttämään hopeajodia – jolloin kuva muodostuisi itsestään valon vaikutuksesta. Ongelmana oli, miten valoon reagoivien hiukkasten liikehtiminen saadaan lopetetuksi, ja tähän eli kiinnittämiseen hän otti suolan. Pinta, jolle hän näitä aineitaan käytti kuvien tekemisessä, oli hiottu kuparilevy – niitähän metalligraafikot olivat käyttäneet kuvalaattoina jo vuosisadat. Vaikka daguerrotypia on saanut nimensä Daguerresta, hänellä oli kyllä apunaan Niépce poikineen.

Eilen sitten pidin ensimmäisen kerran elämässänii kädessäni ehtaa daguerrotypiaa. Tämä tapahtui kaikista jumalan paikoista nyttemmin Ivanoffin talona tunnetun entisen Kuikan aitan edustalla, kun kävimme läpi talon uuden isännän Pertin ja tämän tädin Annikin kanssa aitassa olevia, Annikin isän Mikko Ivanoffin (1880–1967) jälkeensä jättämiä tavaroita. Ei ole tiedossa, keitä viereisessä dagerrotypiassa on tai edes mistä se on kotoisin, paitsi Kuikan/Ivanoffin vanhasta aitasta

Olen saanut Mikko Ivanoffin perillisiltä luvan käyttää Mikko Ivanoffista nimitystä laukkuryssä. Se on heidän mielestään – niin kuin minunkin – kunnianimi, sillä ilman laukkuryssiä maaseudun väestö olisi joutunut joka kangaspalaa, nappia ja rihmarullaa varten matkustamaan kaupunkiin niiden aikojen teillä ja hevospelillä ellei jopa jalkaisin. Kauppaa kun sain vuoteen 1857 käydä vain kaupungeissa. Tuona vuonna maakauppojen perustaminen tuli siis mahdolliseksi, ja Uukuniemellekin alettiin ensimmäisiä kauppoja perustaa 1870-luvulla. Tilanne ei ollut laukkuryssille helppo, sillä Uukuniemellä (vuonna 1910 kuollut) kirkkoherra Wallekin julisti saarnatuolista, että laukkuryssiltä ei sitten enää saa ostaa vaan pitää ostaa omista maakaupoista.

Mikko Ivanoff oli kotoisin Vienan Karjalasta Jyskyjärveltä, ja vaimon hän oli ottanut Ruskealasta, Uukuniemen naapurista. Mikko piti pikkutarkaa kirjaa kaikaista tuloistaan ja menoistaan, vaikka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, paitsi oman nimensä. Vaimosta Hannasta olikin sitten kovasti apua.

Vuonna 1931 meni isoisäni Juoso Kuikan ja hänen veljensä yhdessä omistama tila vasaran alle, kun yksityisenä kauppiaana toimineen Pekka-veljen bisnesseikailut olivat menneet sille mallille vuonna 1930, ja isoisäni oli taannut veljensä lainoja. Kuoska kyseessä oli melkoinen sotku, asiaa käsiteltiin käräjillä aina voteen 1934. Näihin aikoihin Mikko Ivanoff asui vaimoineen Vasselissa, äitini äidin kotitalossa, vuokralla, ja siellä syntyi edellä mainittu Annikkikin vuonna 1932.

Kuikan omistama tila ei ollut aivan pieni, joten olen vähän hämmästellyt, miten kaupparyssä sen pystyi ylipäätään ostamaaan. Jo kevättalvesta edesmennyt Veikko Ivanoff, joka taloa kuolemaansa asti asui, kylläkin kertoi, että hänen isänsä ei käynyt kauppaa vain laukusta vaan hänellä oli sittemmin vallan hevoskärry, mistä käsin teki kauppaa.

Nyt olen saanut tietää, että nappien ja lankojen yms. tavaroiden lisäksi Mikko toi Vienan Karjalasta suolaa ja vei Suomesta turkiksia. Ja lisäksi sain tietää, että Mikko Ivanoff myös lainasi esimerkiksi viljaa, herneitä ja ties mitä rahan lisäksi. Tämä toiminta lienee ollut se, mikä hänet rikastutti. Ja jokaikinen kuitti ja velkakirja on tallella.

Jos mieli toimia kansainväisessä kaupassa kuten laukkuryssät toimivat, on oltava älykäs. Ei vain siinä mielessä, mitä älykkyystestit mittaavat, vaan myös sosiaalisesti. Oli sangen arkaluontoista ruveta haaveilemaan, että ostaa tilan, jossa oman vuokraisännän tytär on emäntänä, olipa tilanne mikä hyvänsä. Siispä Mikko Ivanoff ei varsinkaan tässä erittäin arkaluontoisessa konkurssitilanteessa ostanut tilaa suoraan pakkohuutokaupasta, vaan sen osti ensin Heikki Sinkkonen -niminen viipurilainen liikemies. Mikko ei ostanut tilaa vielä tältäkään, vaan Sinkkonen myi tilan firmalle, jonka johtaja itse oli, eli Savo-Karjalan Tukkuliikkeelle, jolta Mikko Ivanoff sen sitten vasta osti lopullisesti 9.4.1934. Tässä Mikkoa ymmärtääkseni lykästi siinäkin mielessä, että Pekka Kuikka tai siis hänen perillisensä, joille Pekka oli oman osuutensa tilasta hyvissä ajoin turvaan velkojilta siirtänyt, eivät olleet halukkaita korjaamaan Pekan rojuja tilalta, ja tämän asian hoiti sitten Savo-Karjalan Tukkuliike käräjäteitse ikään kuin paremmalla asiantuntemuksella ja auktoriteetilla vuonna 1932. Irtaimisto kun ei kuulunut kauppaan...

Miksi Sinkkonen sitten tähän kaikkeen ryhtyi, niin ainakin mitä ilmeisimmin Mikko oli Savo-Karjalan tukkuliikkeen asiakas.

Ivanoffit sopeutuivat hyvin uudelle asuinpaikkakunnalleen. Ja mikäspäs siinä, kun puoli kylää oli Mikolle velkaa. Annikin mukaan heitä ei esimerkiksi ryssitelty, ja he olivat kaikin puolin arvostettuja kyläläisten keskuudessa, Veikko eli Vesu etenkin urheilumenestyksensä ansiosta.

Kun kysyin Annikilta, oliko Mikolla entuudestaan mitään kokemusta maanviljelyksestä, vastaus oli että ei, ja kun kysyin, lähtikö uuden ammatin harjoittaminen hyvin käyntiin tästä huolimatta, vastaus oli edelleen, että ei. Kuiteista näkyykin, että leivän jatketta on haettu tuonnempanakin kaupankäynnistä anakin vielä 50-luvulle asti. Äidin serkku Aunekin muistelee nähneensä Ivanoffeilla kangasrullia, kun heillä kävi ystävänsä Annikin luona.

Nykyinen päärakennus, jonka Pertti nyt sedältään peri, on 1980-luvulta. Vesu Ivanoff rakensi sen itselleen 50-vuotislahjaksi.

En tiedä, minkä verran laukkuryssien sopeutumista maakauppojen syntymiseen on tutkittu, mutta kyllähän sekin oli tilanne, jossa eräs ammatti kertakaikkiaan katosi, ja sen harjoittajat joutuivat hankkimaan itselleen muun leipäpuun.

Mitä daguerrotypioihin tulee, Vesun jäämistössä on kuulemma toinenkin vastaavanlainen, isompi, mutta sitä ei eilen löytynyt. Daguerrotypiat ovat melko harvinaisia, ja ne ovat siis uniikkeja positiiveja. Niitä ei siis ole aina kuin yksi kappale kutakin. Useammin jäämistöistä löytyy vanhoja lasinegatiiveja, joiden avulla kuvia on siis voitu jo monistaa.

Viimeksi muokattu: 15.08.2018
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 36 Seuraava sivu »