blogi/etusivu

Jos ei aio enää tänä vuonna lukea kuin yhden kirjan, niin se voisi olla tämä, Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta.

Tässä on osittain noudatettu viime aikojen Venäjä-kirjojen vakioformaattia, eli suurten linjojen historiallisten tapahtumien lomassa on kuljetettu joidenkin todellisten henkilöiden elämäkertoja. Kniivilä on tehnyt näin, ja näin toimi myös Rappaport maineikkaassa teokessaan Pietari 1917. Lähestymistavan ongelma on, millä periaatteella nämä henkilöt valitaan. Valinta voi olla yksipuolinen, ja tästä arvostelin Rappaportia taannoin.

Tämän saman jo vähän siis väsähtäneen muodin aallonharjalla ratsastaa vielä Masha Gessenkin. Hänen henkilönsä perustuvat haastattelutietoihin. Mikä Gessenillä on uutta ja mielenkintoista muihin tämän formaatin hyödyntäjiin verrattuna, on se, että hän on tuonut sekaan psykologian ja sosiologian tieteenalojen kehityksen toisaalta lännessä (etenkin Hanna Arendt totalitarismin tutkimuksineen), toisaalta Neuvostoliitossa/Venäjällä. Eli tässä on tutkimuksellista kansallista itsetarkkailua haastateltujen kokemuskellisen mutu-tiedon ja journalismin/historian rinnalla. Näiden tutkimuksellisten intressien kohdalla Gessen on kiitettävän monipuolinen. Länsimaisittain vakavastiotettavien linjojen lisäksi hän esittelee toinen toistaan merkillisempiä nationalismin haaroja eikä unohda mainita, että Itä-Euroopan äärioikeistolaiset liikkeet ovat saaneet kumppaneikseen juutalaista äärioikeistoa edustavai ryhmiä, mikä on vähintäänkin merkillistä, sillä nämä itäeurooppalaiset liikkeet ovat pääsääntöisesti juuriltaan antisemitistisiä.

Tämä on niin iso kirja, että tästä on mahdotonta nostaa esille mitään yksittäisiä teemoja, tämä pitää itsekunkin itse lukea, mutta uhallani nostan jotain, koskapa minulla on ollut meneillään tämä Ulitskaja-buumi. Ja Gessen kertoo journalistisessa tietokirjassaan samoista ajoista kuin Ulitskaja romaaneissaan. Vieläpä hämmästyttävän samantyylisesti. Ulitskaja ja Gessen kuvaavat mm. Neuvostoliiton romahtamiseen liittyneet ja sen jälkeiset mielenosoitukset paljon järkyttävämpinä kuin suomalaiset noita tapahumia kuvaneet kirjottajat kuten Venäjän viidennen ilmansuunnan tekijä Niinivaara, joka esittää venäläiset mielenosoittajat vähän höpsöinä ja mielenosoituksetkin pikemminin sentimentaalisuuden purkauksina kuin oikeina, määrätietoisina mielenosoituksina.

Niin Gessenillä kuin Ulitsajallakin näkyy henkilöiden ammateissa, että rakettitiede oli kova sana johonkin aikaan neuvostoliittolaisessa yhteiskuntarakenteessa. Koska minulle herkästi kertyy nurkkiin kummallista painotuotetta, oheistan kuvan, jossa on Neuvostoliitto-lehden takakansi satelliittimaisemineen. Kaikenlaisesta on Neuvostoliiton/Venäjän historiasta jo tietoa saatavailla, mutta vielä odotellaan selvitystä maan ulkomaanproagandakoneistosta.



Samassa kuvassa on myös kolmen vuoden (1987,1988,1989) kalenterin kansi. Propagandakoneisto ei siis tällöin, Gorbatsovin aikana, yskinyt vielä vähääkään ainakaan sikäli kun kalenterin kuvituksesta ja muusta 'informaatiosta' voidaan päätellä. Neuvotoliitto-lehtiä tehtiin monilla kielillä, mutta lehden kalenteri on kuitenkin vain englanninkielinen. Valitan painotuotteiden ruttuisuutta – nämä kulkeutuvat minulle aina jostain outoa tietä kuten entiistä navetoista yms.

 



Kalenterin sisäosissa esitellään joka aukeamalla ison pääkuvan lisäksi kuvin propagandakirjallisuutta, esimerkiksi sitä sosiologista kirjallisuutta vuoden 1987 kohdalla, jota tuona aikana Gessenin mukaan alkoi syntyää Neuvotoliitossa yhtaikaa psykologian tai pikemminkin psykoanalyysin esiinmarssin kanssa. Kuvan teksti ei tässä varmaan näy, mutta punaisessa lootassa todetaan englanniksi, että tätä sosiologista kirjallisuutta alettiin tuottaa Lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhlan kunniaksi.

 

Jostain syystä Gessen korostaa psykoanalyysiä, vaikka meillä lännessä siihen suhtaudutaan aika kyynisesti. Gessen mainitsee psykoanalyysin uudeksi alkupisteeksi psykoterapeutti Carl Rogersin vierailun vuonna 1987: "Oli sekä ihmeellistä etttä käänteentekievää, että humanistisen asiakaskeskeisen terapian uranuurtaja oli ensimäinen huomattava länsimainen psykologi, joka luennoi Neuvostoliitossa". Rogers näki itsekin, että tilanne oli vaarallinen, ja hän sanoi Gessenin mukaan isäntäväelleen: "– – sillä jos ihmiset oppivat täysivaltaistamaan itsensä, he eivät välttämättä tottele teitä. Se ehkä sovi tähän kulttuuriin".

Ihan ihka ensimmäinen kosketus psykoanalyysiin tämä ei ollut. Jo 1920-luvulla valtion kustantamot olivat julkaisseet koko joukon Freudin, Jungin ja muiden psykoanalyytikoiden venäjäksi käännettyjä teoksia, mutta aihepiirin liittyneet kokeilut kuten eliitin lapsille perustettu psykoanalyyttinen esikoulu, aiheuttivat seksuaalikeskeisyydessään epäluuloja. Psykoanalyysi kuopattiin Neuvostoliitossa saman tien. Psyyken tutkimuksessa paneuduttiin menetelmiin ja kohteisiin, joissa voitiin tutkia mekaanisesti ja massoittain (kuten Pavlovin kokeet) tähdäten tuloksiin, joita voitiin hyödyntää ihmisten muokkaamisessa neuvostoyhteiskunnan tarpeisiin.

Toinen lännessäkin kuuluisuutta saanut neuvostolittolainen psykologi Pavlovin ohella oli Aleksandr Lurija, alkujaan psykoanalyytikko ja jopa Venäjän psykoanalyyttisen seuran puheenjohtaja 20-luvulla, mutta hän siirtyi suhdanteiden muuttuessa kehityspsykologiaan ja neurologiaan. Kun taitoin Suomen Psykologisen Seuran Psykologia-lehteä 1980-luvun puolivälin molemmin puolin, yhtenä vuonna siinä julkaistiin Lurijan elämäkerta neljän osan jatkokertomuksena. Eli kyllä neuvostopsykologia oli joiltain osin jopa eturintamassa, vaikka psykoanalyysin toista tulemista jouduttiin ehkä Neuvostoliitossa odottamaan 1980-luvun loppupuolelle.

Sosiologian esiinmarssi oli samanaikaista. Niinikään vuonna 1987, kolmivuotisen Neuvostollitto-kalenterini ensimmisenä vuonna, Keskuskomitea perusti uuden laitoksen "tutkimaan neuvostokansan julkisia mielipiteitä ajankohtaisista sosioekonomistisista kysymyksistä". Tätä johti Juri Levada, joka nosti tieteenalan siitä suosta, johon Lenin oli sen polkenut. Juuri Levadan päästä on kotosin termi homo sovieticus. Siihen liittyneen teorian mukaan neuvostojärjestelmä oli luonut tietyn ihmistyypin palkitsemalla konformismista ja alistumisesta. Seuraukset – esimerkiksi korruptioalttius ja 'työnteon näytteleminen'  – eivät ehkä olleet se, mihin hallinto toimenpiteillään varsinaisesti tähtäsi, mutta tällainen ihmistyyppi yleistyi, koska sillä oli parhaat mahdollisuudet selvitä luodussa yhteiskunnassa. Kun yhteiskunta muuttuisi, myös homo sovieticu häviäisi, arveli Levada, mutta kuten tämä Gessenin kertomus osoittaa, niin ei käynyt…

Niin Gessen kuin Ulitskajakin kiinnittävät huomiota siihen, että neuvostoliittolaisten/venäläisten parisuhteet ovat hyvin lyhytikäisiä. Ulitskajaa lukiessa vallan ihmettelee, miten naiset suostuvat penikoimaan kaiken maailman miehille. Perheiden lapsilla ei ole juuri koskaan kaikilla samaa isää, ja kun äitejä hotsittaa, nämä ottavat aina uuden miehen toimittaen jo valmiit lapset tarpeelliseksi katsomakseen ajaksi joko omalle äidilleen tai kulloisenkin lapsen babuskalle.

Gessen esittää tälle paljonkin seltyksiä. Yksi on tietenkin se, että varhainen neuvostoyhteiskunta piti avioliittoa ja perhettä porvarillisina jäänteinä, joista kommunismi ihmiset vapauttaa. 1940-luvulla aviosääty kuitenkin palautettiin, ja naiset ottivat jopa miestensä sukunimiä. Lopulta tuuli kääntyi aivan päinvastaiseksi, ja naiset haluttiin nähdä uusien neuvostokansalaisten uhrautuvina äitienä. Tähän uuteen perhe- ja lapsikeskeiseen, idylliseen propagandaan liittyvät oikeastaan kaikki yllä olevan kalenterin isojen kuvien aiheet. Miehiä ei kuitenkaan haluttu sitoa perheisiin, eikä paluuta entisiin ikuisiin perheidylleihin enää ehkä muutenkaan ollut. Kun Putinin kaudella perhearvot on jälleen nostettu esiin alhaisen syntyvyyden takia, näissä arvoissa ei edelleenkään korosteta isien osuutta vaan syntyvyyttä edistetään antamalla naisille rahallista korvausta toisen lapsen synnyttämisestä. Gessen ei kerro, onko Venäjällä edelleenkään miespuolisia yksinholtajia. Luultavasti ei.

Yksi perhesuhteita löyhentävä tekijä on luottamuksen puute. Monessakin mielessä. Neuvostoaikaan ei voinut koskaan tietää, milloin oman perheen jäsen vietiin vankileirille, koska syytä siihen ei tarvittu. Gessen kertoo, että systeemi nimenomaan perustui sille, että 'varoitukseksi' vietiin syyttömiä – että ihmiset tajuaisivat, että kuka tahansa saatettiin viedä. Toiseksi kuka tahansa, jopa oma puoliso, saattoi olla ilmiantaja – kuuluisimmasta päästä on Molotov, joka pidätytti juutalaisen vaimonsa. Eli eli yksinkertaisesti kannata kiintyä keneenkään, se oli hallinnon opetus.

Gessenkin tarttuu Ulitskajan lailla siihen, ettei lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ole pelkästään aikuisten suorittamaa, vaan lapset kehittävät kaikenlaista ihan keskenäänkin. Meillähän tätä aspektia ei tajuta lainkaan. Ainoa, mihin meillä kiinnitetään huomiota, on kiusaaminen jotenkin hyvin yleisessä mielessä. Jäämme jännittyneinä odottamaan, milloin kapitalistinenkin tiedemies älyää lastenkeskisen kiusaamisen mahdolliset seksuaaliset, erittäin raa'atkin motiivit.

Se pistää silmään sekä Ulitskajalla että Gessenillä, että lapset eivät näytä panevan lainkaan pahakseen vanhempiensa kekkuloimista. Kummankaan henkilöt, eivät Gessenin todelliset eivätkä Ulitskajan fiktiiviset, ilmaise katkeruutta siitä, etteivät heidän vanhempansa pitäneet heitä varten yllä sellaista koti-idylliä, joka kalenterini kuvissa virallisena odotuksena esiintyi.

Viimeksi muokattu: 06.11.2018
Kommentit (0)
1 / 41 Seuraava sivu »