Eilen mainitsin ohimennen sairastelun kulttuuripsykologiasta. Aihe on minulle henkilökohtaisesti tietenkin ajankohtainen, sillä kyllähän tässä alkaa kremppaa pukata, ja väkisinkin sitä miettii, mihin asti kyse on psykosomaattisista jutuista ellei jopa yrityksestä noudattaa normia "hanki vaivoja vanhetessasi" niin kuin muutkin.

Eräs lääkäriystäväni, patologi vieläpä, totesi taannoin, että joillain ihmisillä voi olla sama geneettinen alttius vaikkapa nyt syöpään, mutta vain joillain näistä se puhkeaa sairaudeksi; omasta tuttavapiiristäni minulla on useampiakin havaintoja, joiden mukaan sen syövän saa sisaruksista se, joka elää terveellisimmin. Vaikuttaa jopa siltä, että varmin tapa saada syöpä on harrastaa urheilua. Stressi epäilemättä vaikuttaa asiaan, mutta kukapa meistä saisi elääkseen stressittömän elämän? Äitini sai kaikki sairaudet, joihin oli pienintäkään taipumusta huolimatta iloisesta luonteesta ja elämänhalusta. Mutta hänellä oli todella kova elämä…

Thomas Mannin esikoisteoksessa Buddenbrookit (1901) esiintyy sairastelun psykopatologisointia. Sairaus on Hannolle pakopaikka samoin kuin lopulta kuolemakin. Siinähän oli vain vähän kirjan kirjoittamista ennen tullut muotiin psykoanalyysi, ja Freudilla oli kuolemanvietin, thanatoksen, käsitekin yhtenä oppinsa kulmakivenä.

Mannin viimeinen romaani Tohtori Faustus (1947) pitää myös kiinni sairauksien kulttuuripsykologisesta ja -historiallisesta luonteesta. Romaani kattaa pitkähkösti aikaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa – päähenkilöt ovat syntyneet 1883 ja 1885 – ja se päättyy samalla kuin toinen maailmansota eli 1945. Kirja on julkaistu vuonna 1947 eli loppu on likimain reaaliaikainen.

Edellisen vuosisadan alkupuolesta olivat muodissa tuberkuloosi, syfilis ja morfiiniriippuvuus. Muotiin tuleminen tarkoittaa tässä minun sanastossani saattamista jossain sosiaaliryhmässä tunnustettuun, vieläpä suosittuun, kulttuurihistorialliseen viitekehykseen. Tuberkuloosi määriteltiin tässä viitekehyksessä taudiksi niin herkille taiteilijasieluille, ettei heille soveltunut edes ilma, jota muut hengittivät – tämä oli siis aikakauden kulttuuripsykologinen selitys tietyissä ylemmissä sosiaaliryhmissä, vaikka tosiasia lienee ollut, että tuberkuloosiin sairastui hyvin monelaista väkeä, kaikenlaista, joka vain basillin kanssa tekemisiin joutui, ja eniten sitä ymmärtääkseni esiintyi alimmissa sosiaaliryhmissä, joissa hygieniataso oli huonoin.

Tuberkuloosiin yhdistettiin myös jonkinlainen elämäpelko, mikä taas ei vaivannut kuppatautisia, päinvastoin. Syfilikseen liitettiin ylimpien yhteiskuntaryhmien kulttuuripsykologisessa viitekehyksessä kohtalonomainen uhkarohkeus mennä sinne, minne enkelit pelkäävät astua. Kyllähän kuppa tosiaankin niissä piireissä yleensä saatiin jostain muusta kuin omasta yläluokasta. Erikoisinta on ehkä tämä syfliksen korkeakulttuurinen romantisointi, sillä tokihan se oli nimeomaisesti rupusakin vitsaus.

Morfiini yhdisti sitten näitä molempia, mutta edellytti kulttuuripsykologisessa viitekehyksessä käyttäjänsä varallisuutta. Kulttuurihistoriallisesti innoitettua mofiiniriippuvuutta ei rahoitettu rikoksilla. Sitä pidettiin hienostopiirien pakokeinona kovasta ja ymmärätmättömästä maailmasta, vaikka tässäkin käsityksessä todellisuus taitaa ikävästi läpsäyttää poskelle. Morfiiniriippuvuus oli ehkä ennen kaikkea sodissa vammautuneen köyhällistön tuskanlievitysmenetelmä. Sairauksien kultturipsykologisoinnissa tilastolliset seikat eivät ehkä paljon painaneet.

Sotavinkkelistä Tohtori Faustus on kuvaus maailmasotien ja niiden edellytysten riivaamasta Saksasta. Tuossa ennen joulua Putin piti jokavuotisen maratonpuheensa hyvin säädeltyinen mediatilaisuuksineen, ja siinä hän totesi, että itse asiassa hän hyökkäsi Ukrainaan siitä syystä, että hänellä oli ruvennut aika käymään pitkäksi. Tohtori Faustuksessa se henkilö, johon kerronta kohdistuu, on avantgardesäveltäjä Adrian Leverkühn, eristäytymiseen taipuvainen älyllistäjä, joka tietää kaiken, mutta jolle kaikki inhimillinen on vierasta. Viimemainitusta puutteesta päästäkseen hän oli nuoruudessaan tarkoitushakuisesti hankkinut syfiliksen. Tai oman tulkintansa mukaan hän oli tehnyt Pirun kanssa sopimuksen saadakseen aivojen kiihotustilan, jossa tehdä loistavia sävellyksiä. 20-luvun puolenvälin jälkeen hänellä on paussi luomisessa, ja tuolloin hän kirjotti kirjeessä romaanin kertojaminälle, että hänen elämänsä oli "sietämättömän idyllisissä puitteissa tapahtuvaa vegetointia […) joka sai hänet toivomaan, että puhkeaisi taas sota, vallankumous tai jokin muu ulkoinen metakka, mikä ravistelisi hänet horroksesta".

Thomas Mannin aikoihin ei oltu vielä keksitty narsismia, mutta sehän nykyajan lukijalle tuosta mieleen tulee. Mannin kertojaminä toki kuvaa ystäväänsä Adriania huolestuneena ja pitää tätä vaarallisena tyyppinä, joskin lähinnä itselleen, mutta juuri näillä main kirjassa alkaa kertojaminä-humanistillekin valjeta, että jotkin Adrianin oudot pyynnöt ovat ehkä tarkoitetut pyyntöihin alistettujen tuhoamiseksi, jopa tappamiseksi. Toisalta nämä pyynnöille altistujat ovat ehkä itsekin jos eivät nyt tuhovimmaan asti narsistisia niin ainakin turhamaisia. Adrianin ystävyydestä nimittäin kilpaillaan, ja kertojaminäkin huomaa, että suostuessaan Adrianin omituisten järjestelyjen toteuttajaksi hän on itse asissa ollut ehkä vaarassa tai ainakin testattavana itsekin, ja hän onkin näissä tapauksissa ottanut aina mukaan vaimonsa, vaikka tämä ei yleensä ottanut osaa kertojaminen ja Adrianin keskinäisiin tapaamisiin yms.

Kaikkea ei voi yhteen kirjaan kirjoittaa eikä yhden kirjailijan käsiteltäväksi sälyttää, mutta Mannin kirjojen heikkous on niiden läpikotainen elitistisyys. Saksassa tapahtui kertomuksen ajankohtana niin monenlaista. Varsinkin alemman keskiluokan ulottuville ilmaantui uusia ammatteja, joissa tienasi paremmin kuin vanhoissa duunarihommissa, ja aikuisten oikeesti tämä oli yksi syy Saksassa ilmenneisiin ristiriitoihin. Näitä uusia aloja olivat mm. lehdistö, mainonta ja elokuva, joita Mannin Faustuksessa olisi ehkä kannattanut valottaa, sillä niihin verrattuna Adrianin elitistiset avantgardesäveltelyt olisivat osittautuneet selvemmin joksikin muuksikin kuin vain avantgardeksi, nimittäin myös vanhan taide-eliitin joutsenlauluksi. Ja Adrian Leverkühn osittautunut selvemmin maailmansotien aikaisen Saksan symboliksi, joka tuhoutui omaan yli-ihmisideologiseen korskeuteensa. Mutta kuten sanottua, tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi miettimistä ilman tätäkin, ja tokihan lukijan velvollisuus on jatkaa omia pohdintojaan kirjan lukemisen innoittamana.

Tällä vanhan maailman arvojen hiipumisella oli monia seuruksia, ja Tohtori Faustuksessa kuvataan siis vain seurauksia vanhalle ns. sivistyneistölle. Uusista yleisemmistä moraalin muutoksista käsitellään romaanissa oikeastaan vain homoseksuaalisuutta, joka normalisoitiin kulttuuripsykologisestii Saksassa lähinnä juuri 1920-luvulla. (27.12.2024)