1500-luvun mutkikas Englanti
02.08.2025
blogi/etusivu >>

Koko kesän kestolukemiseksi valitsin Hilary Matelin Thomas Cromwellista kertovan romaanitrilogian. Toistaiseksi olen saanut ahkeroiduksi vasta ensimmäisen osan, suomennettuna muutamaa sivua vaille 800-sivuisen Susipalatsin. Mutta on kyllä hyvä.

Mantel on koulutuksetaan juristi. Liekö hän eläessään harjoittanut alaa ammatikseen, sitä vähän liepeen kuvan perusteella epäilen, sillä kirjailija näyttää aika hauraalta olennolta. Mutta opinnoista on epäilemättä ollut apua, kun on kirjoittanut 1500-luvun alun Englannista, missä nykymuotoiseen johtavaa oikeudenkäyttöä alettiin harjoitella. Tätä ei kaunokirjallisessa teoksessa tietenkään ratakiskosta väännetä, mutta eräs kirjapainon seurauksista oli, että lainsäädäntö saatiin suurillakin alueilla entistä laajemmin ja erityisesti eksaktissa muodossaan tietoon, kun säädöksiä voitiin levittää tillilleen samaiaisina, lukuisina, suorastaan rajattomina, painettuna kopiona. Laista tuli siis joka paikassa sama. Tällanen täsmälleen samanlaisten kopioiden laaja levittäminen ei ollut ollut mitenkään mahdollista ennen kirjapainoa.

Koska kyseessä toisaankin on kaunokirjallinen esitys, tässä ei ole läheitä lueteltuna, ja koska 1500-luvun alun asioista ei kauheasti ole tarkkoja asiakirjatietoja, herää kysymys, mikä tässä on lopulta kirjailijan mielikuvitusta ja mikä ei. Esimerkiksi kuvaus Cromwellin lapsuudesta on aika raju. Hänet kuvataan väkivaltaisen sepän ja oluenpanijan pojaksi, joka karkaa maailmalle, kun isä kerran hakkaa hänet henkihieveriin. Jostain syystä en usko, että tällaisista lähtökohdista oli mahdollista kohota edes 1500-luvun Englannin murroskautena sellaiseen asemaan kuin Cromwell kohosi. Tosin kirjassa on muitakin vastaavia tapauksia, toisin sanoen Cromwellin silmään nokkeluuttaan pistäneitä poikia, jotka hän nostaa rikoksen poluilta samalla uralle, jonka oli itse suorittanut. Samoin kerrotaan kardinaali Wolseyn toimineen Cromwellin itsensä tapauksessa. Menepä sitten tietämään… Mutta olen toisaalta taipuvainen uskomaan sen, että pitkin Eurooppaa hanttihomia tehden oppi kyllä monenlaisille tavoille, toimimaan monenlaisissa oloissa. Tällä tavalla ns. luonnonmenetelmällä ainakin nyt romaani-Cromwell oppi italiaa, hollantia ja ranskaa; hän oppi myös virheettömän latinan, mihin hän varmaankin tarvisti ainakin tosielämässä muodollistakin opetusta.

Kirjapaino oli siis jo syntynyt ennen Cromwellia (n. 1480–1540). Kirjapainotaito merkitsi järjestyksessä toista ihmisen "ulkoisiin kovalevyihin" perustuvaa keksintöä, kun se ensimmäinen oli ollut kirjoitus. Jo kirjoitustaito sinällään oli silmukoinut ympärilleen mystisiä tulkintoja – olihan kirjotuksella ilmiömäinen ominaisuus säilyttää asiat muistissa, vaikka ne muistiin merkinnyt henkilö olisi kuollut, ja vieläpä kuljettaa ne pitkinkin matkojen päähän paikkoihin, joihin kirjoittaja ei itse tullut mukana. Jumalallistahan tällaisen piti olla.

Vastaavaa tapahtui kirjapainon myötä? Mantel kertoo Cromwellin tutustuneen reissuillaan Guido-nimiseen heppuun, joka valmisti muistikonetta. Se koostui lukuisista pikku laatikosita, joissa oli avain, ei metallinen vaan ihan muunlainen, nimittäin kognitiivinen, joka johti seuraaviin laatikoihin ja ne taas seuraaviin. Aprikoitiin, olisiko tällä laitteella jopa sielu. Cromwellilla itsellään oli mahtava muisti, ja romaanin mukaan hän noudatti omassa päässään tuon muistikoneen menetelmää. Laatikoihin perustuvasta muistikoneesta tulee väistämättä mieleen tietokone, ja sielun kysymyksen kohdalla jopa nykyisen kolmannen "ulkoisten kovalevyjen" vallankumouksen sivutuote, tekoäly.

Cromwellin aikalaisia oli Hans Holbein nuorempi, kirjapainon historian toinen graafinen suunnittelija, kun ensimmäinen oli ollut Albrecht Dürer, joskin nämä olivat osin aikalaisia. Dürer kuului selvästi vielä ei nyt ehkä aivan keskiaikaan mutta ainakin nyt hyvin varhaiseen renessanssiin. Hänellä oli jo tieteelliseen viittaava maailmankuva: perspektiivi oli hänellä älyllinen, suorastaan mekaaninen, asia. Ei siis mystikkaa, vaikka hän valittikin, että italialaiset pyrkivät salaamaan häneltä tietoaan perspektivin syvällisimmästä syvällisyydestä. Holbein sitä vastoin oli täysrenessanssin lapsi, jolle totuus oli jo "suhteellinen" eli riippui asian haaroista.

Yksi kirjapainon seuraus olikin se, että kuka tahansa saattoi nyt helposti levittää liki rajattomaisti mitä tahansa tekstiä ja uskotella sen validiksi tiedoksi. Syntyi hirmuinen määrä "salaliittoteorioita", "feikkiuutisia", suoranaista valehtelua ja puhdasveristä propagandaa. Kirjapainoa pidettiin kyllä periaatteessa hyvänä keksintönä, mutta sen käyttöä olisi haluttu "valvoa", mutta se osoittautui pian mahdottomaksi.

Kirjapaino ei alkuun lisännyt uutta tietoa mutta lisäsi vanhan saatavuutta. Saavutettavuutta pyrittiin lisäämään muillakin tavoilla kuin vain painamalla lisää, nimittäin lisäämällä ymmärrettävyyttä. Erasmus Rotterdamilainen teki saatavilla oleviin, mahdolisimman alkuperäisiin lähteisiin perustuvan uuden latinankielisen käännöksen raamatusta. Tähän asti oli ollut käytössä Hieronymuksen 300-luvulla laatima, vuonna 405 valmistunut Vulgata. Erasmus havaitsi Vulgatassa seikkoja, joita hän ei löytänyt alkuperäisähteistä. Hän epäili, että Hieronymus oli Vulgatan esipuheeseen keksinyt pyhän kolminaisuuden omasta päästään, sillä varsinaisissa teksteissä ei puhuta moisesta mitään.

Erasmus nousi mahtavaan maineeseen, ja Holbein teki tämän vanhan tuttunsa kirjoihin useita tämän muotokuvalla varustettuja frontispiisejä puupiirroksina painettaviksi. Holbein muutti Englantiin, itse asiassa teki sen kahdestikin elämänsä aikana, ja maalasi mm. kuuluisimman Thomas Morea esittävistä muotokuvista, Morea, joka muuten oli Henrikin kuuliainen luotomies, mutta vastusti kristillisen normiston niitä nimenomaisia muutoksia, jotka oli(si)vat sallineet Henrik VIII:n vaimonvaihdot. Ja Holbein maalasi myös muotokuvia Henrik VIII:ta. Ja sitten Henrik teloitutti entisen huippuvirkamiehensä Moren, jonka kanssa heillä oli sama, ihailtu muotokuvamaalari. Sellaista oli elämä.

Uskonpuhdistus otti kirjapainon tehokkasti käyttöönsä, ja tästä Susiplatsissa on varsinaisesti puhe. Uskonpuhdistuksen riemuvoitto perustui kansankielisten raamatunkäänösten suosioon. Näiden avulla lukutaitoiset papistoon kuulumattomatkin eli latinan taidottomat saatoivat saada selville, mitä raamatussa väitettiin ja miten se mahtoi erota kirkon perinteisestä opetuksesta. Eroja löytyikin. Saksassa havaittiin mm. että raamatussa ei kastettu lapsia, ja tästä sai nimityksen anabaptistien liike, joka kielsi lapsikasteen. Vanhasta testamentista löytyi monia mainioita asioita kuten moniavioisuus, jota alettiin paikoin noudattaa. Syttyi Susipalatsin lopulla esiin nouseva Münsterin kapina, kun joukko uskoaan raamatullistaneita moniavioisuuden kannattajia valtasi kaupungin ja perusti sinne Uuden Jerusalemin.

Mutta toki jo tätä ennen kansankielisten raamattujen varallisuus oltiin havaittu Englannissa. Siispä ne oltiin kielletty, mutta ei se mitään, jo tuolloin vapaamieliset Alankomaat valmistivat niitä salakuljetettaviksi Saarivaltioon. Engalnninkielisten raamattujen hallussapitäjiä alettiin metsästää. Eniten kansankielisiä raamattuja kuitenkin lienee ollut itsensä metsästäjien hallussa. Ja totta totisesti, Englannissakin alettiin saada uusien raamattujen pohjalta uusia ideoita, jopa uutta ilmoitusta eli näkyjä, joita Thomas More kitki kansasta kiduttamalla. Tai ainakin niin väitetään tässä Mantelin kirjassa. Katolinen kirkkohan on julistanut Moren pyhimykseksi.

Varsinainen käytännön ongelma, johon kaikki edelläkuvattu antoi eväät, oli kuningas Henrik VIII:nnen naimahuolet. Avioero ei ollut katolisen opin mukainen, mutta nythän saatettiin ruveta pohtimaan, oliko katolisen kirkon oppi raamatun mukainen, ja voisiko jopa olla niin, että ne asiat, joista raamattu ei erikseen lausu mitään, olisivat pelkästään maallisen vallan alaisia. Ehkäpä kirkon pitäisi näin ollen jopa olla maalliselle vallalle eli kuninkaalle kokonaan alisteinen.

Ja Cromwell oli siis ollut maailmalta synnyinmaahan palattua alkaneen uransa alussa kardinaali Wolseyn – siis katolisen – alainen, mutta kun tämä tuhottiin, hänestä tuli Henrikin duunari.

Mielenkiintoinen juttu. Tietenkin Cromwell on vakiinnuttanut asemansa kaikkien juristien perkeleellisenä periemänä, mutta sikäli kun tässä romaanissa on tosiasiapohjaa – joka tapauksessa tätä on pidettävä yhtänä varteenotettavana tapahtumain kulun vaihtoehtona – Cromwell eli erittäin monimutkaisessa maailmassa, missä mikään, mikä päti eilen, ei päde tänään, ja se, mikä pitää kutinsa tänään, ei pidä huomenna.