Olin aiemmin lukenut Liisa Karviselta teoksen Riisiä tiskin alta. Silloin pidin sitä neutraalina. Nyt luin hänen uudempaa kirjaansa Japani hymyn takana, ja  pidän tät ehkä jopa pinnallisena. Voi johtua jo siitä, että minä olen wabi-sabi -tyyppi ja Liisa Karvinen ei ole. 

Edellisessä kirjassaan Karvinen pysytteli Tokiossa, mutta tässä jälkimmäisessä päästään käymään Okinawallakin. Tässä kirjassa kuvataan hyvin normatiivista Japania, ehkä sovinnaisempaa kuin Riisissä tiskin alla. Japani hymyn takana vaikuttaa suunnatun Japanin-matkailijoille, ja kirjan nimi johtaa ehkä jopa harhaan – tässä ei ole kyse Japanista hymyn takana vaan nimeomaan siitä hymystä. Jos on kiinnostunut japanilaisen kulttuurin vinoumista ja marginaaleista kuten nykytaiteesta, tämä ei ole oikea kirja. Mutta onneksi on muita kirjoja, joista noita aihepiirejä löytyy.

Mutta kyllä tästäkin löytyy jotain kiinnostavaa. Esimerkiksi Karvinen toteaa, että Japani oli hämmästyttävän pitkään pääosin agraariyhteikunta, ja ihmisten siirtymisessä palkkatyökantaan oli kivuliastakin. Minusta olisi ollut kiinnostavaa lukea, millaisia ilmenemismuotoja tuo kivulias ihmisten henkilökohtaisissa elämissä sai. 

Sitä vastoin tässä kuvataan tuon prosessin voittajia. Japanissa on kuulemma paljon satoja vuosia vanhoja yrityksiä, ja vaikkeivät suinkaan kaikki, todella monet ovat perheyrityksiä.

Kun Japani avautui ulkomaailmalle 1800-luvun lopulla, syntyi paljon edellä mainittuja. Karvinen tutustuttaa meidä muutamiin kuten nyt Junichi Higuchin johtamaan, Japanin vanhimpaan yhtäjaksoisesti toimineeseen yritykseen el yli 170 vuotta saman perheen voimin pyörineeseen Bentomatsuun. Kuten jo firman nimestäkin vo päätellä, sen tuote on bento-lounasrasialliset. Vaikkei olisi ikinä Japanissa käynyt , niin kuin minäkään en ole, mutta on lukenut nyky-Japanista kertovaa kirjallisuutta, näihin kulmakauposta saataviin, valmiiksi koottuihin  take away -eväslaatikoihin on ollut pakko tutustua. Bentomatsun eväsrasiat ovat sikäli erikoisia, ettei niitä olla tyhjän päiten kehitetty vaan niiden ruokakokoelman reseptit perustuvat Edo-kauden (1603–1868) makutottumuksiin, joista aika monien tottumukset ovat jo ajaneet ohi. Rasiatkaan eivät ole nykytapaan Bentomatsulla muovia vaan mäntypärettä.

Kaikki vanhat yritykset eivät ole tuotteiltaan yhtä autenttisen japanilaisia. Kahvi suoritti jonkinlaisen maihinnousun Japaniin portugalilaisten mukana jo 1600-luvulla, mutta se yleistyi oikeastaan vaista 1800-luvun lopusta pitäen, semminkin kun silloin lähti – ja jotkut palasivat – paljon siirtolaisia Brasiliaan. Niinpä Tokion Ginzalle ilmaantui 1910 Café Paulista, jonka nimi siis juontaa juurensa San Paulosta. Kahvila toimii edelleen.

Vaikka kahvi on Japanissa melko tuore tuttavuus, se yleisty jo alun alkujaan nopeasti. Tosin näistä vanhemman mallin kahviloista käytetään sanaa kissaten, joka tarkoittaa periaatteessa teetä tarjoavaan paikkaa. Kissaten-kahviloiden kulta-aika oli 1960-luvulla.

Hämmästyttävän monet suuryritykset ovat Japanissa perheyritysiä kuten vaikapa Toyota, joka on saanut alkunsa automatisoidun kutomakoneen kehittäneen Sakichi Toyodan perustamasta yhtiöstä. Firman nimeksi muokkautui Toyota vuonna 1937, sillä Toyota kirjoitettaessa tarvitaan kahdeksan vetoa kun taas Toyodan piirtämiseen kymmenen, ja kahdeksan on onnenluku.

Perheyritykset ovat pysyneet perheyrityksinä osittain siksi, että jäseniä perheeseen on rekytoitu adoptoimalla. Jos perheessä ei ole ollut poikaa, on adoptoitu tytären meis, jolloin nimi on säilynyt suvussa ja firmassa.

Karvinen selttää tätä perheyritysilmiötä ie-käsitteellä. Se tarkoitta alkujaan perhettä tai kotia, ja se perusyksikkönä Japanissa on eletty 1600-luvun alusta asti, mutta käsite on laajentunut usein tarkoittamaan sukujuuriltaan samaa koko perhkuntaa tai taloutta, joskus jopa talouden palvelusväkeä. Meiji-uudistuksen seurauksena 1898 syntynyt siviililaki virallista ien aseman määritellen sen ihmisryhmäksi, jolla on sama sukunimi.

Toinen seikka, joka on vaikuttanut perheyrityksien kestävyyteen on se, että jälkikasvu alkaa toimia niissä ikään kuin itsestään. Kirjassa on useita kuvauksia siitä, miten periaatteessa perijä on lähtenyt muulla alalle tai samalla alalla muualle töihin, mutta on sitten lopulta tullut oman perheen firman johtoon. Samalla tavoin toimivat jotkut muuttkin kuin varsinaiset liikeyritykset. Karvinen kuvaa ikebana-koulukunta Oharan johtajan uraa, joka eteni tähän samaan malliin. Näiden yritysten tai yhteisöjen sisältä kuitenkin vakuutetaan, että tätä ei suorasanaisesti vaadita jälkikasvulta, mutta näin usein vain käy, joskin oma erikoisuutensa on siinä, että johtoon ei jostain syystä ajaudu esikoistytär…

Kolmas syy voi olla se, että Japanissa työaika ja muu elämä eivät ole yhtä selkeästi erillisiä kuin vaikapa Suomessa. Tämä toteutuu sanottakon nyt vaikka inhimillisemmin, kun työnteko tapahtuu oman perheen yrityksessä, ikään kuin kokonaan omaan laskuun. Mutta asia on vaikeampi palkkatyöläsiille. Jo 1980-luvulla Japanissa törmättiin ilmiöön nimeltä karōshi, ei liikatyöskentelystä johtuviin äkillisiin kuolemiin. Nyttemmin työnteolle on määritelty riskiraja eli 80 tuntia ylitöitä kuukaudessa, mikä kyllä suomalaiseen korvaan kuulostaa aivan hirveältä. Mutta kuulemma tätäkin määrää välillä ylitellään eikä ylitöistä välttämättä aina pidetä kirjaakaan.

Sama tapahtuu kouluissa. Varsinaisen koulupäivän päälle tulevat erilaiset kerhot tai preppauskurssit. Japanilaiset eivät Karvisen mukaan edes ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi mennä kotiin iltakuudeksi.

Ja aikusilla tulevat iltoihin vielä työporukan illanistujaiset sekä erilaiset työnantajan asiakkaiden viihdytykset, joita tulee viikonloppuihinkin, asiakkaiden viemistä golfaamaan ja sen sellaista.

Neljäntenä syynä voisi ehkä pitää japanilaisten yleistä mieltymystä jatkuvuuteen, mitä tukee vielä voimakas hierarkisuus.