Serebrennikov+Suomen kuntavaalit

12.06.2021

...joilla on hämmästyttävän paljon tekemistä keskenään.

Eilen kerrottiin Hesarissa, että Venäjä ei päästä Kirill Serebrennikovia Cannesiin, missä hänen uusin elokuvansa Petrovin lenssu (minun suomennokseni näkemäni mainospätkän perusteella) on vahvasti ehdolla saamaan Kultaisen palmun.

Olen nähnyt Serebrennikovilta vain yhden elokuvan, Kesän. Kun se esitettiin Cannesissa, Serebrennikovia ei laskettu paikalle silloinkaan, siis vuonna 2018.

Kesä kertoo Neuvostoliiton romanduksen aatosta ja sen ajan Pietari Suurista, jotka apinoivat 1980-luvulla rock-kulttuurin Pietariin. Tilannetta ei kotimaisten vallanpitäjien kannalta varmaan parantanut, että päähenkilön, Mihail/Majk Naumenkon esittäjälle oltiin jotenin aivan ihmeelisesti saatu Pietari Suuren pää. Elokuva on monitasoinen, mutta yksi kerros on se, mitä henkilökohtaisia hintoja ihmiset olivat valmiita maksamaan projekteistaan, ja nehän olivat suuria tuona aikana, kun Pietarista oli helpompaa saada mitä tahansa huumeita kuin vessapaperia. Mukana on myös faustinen sielunsa kunnianhimon tähden prostituoimisen teema. Elokuva alkaa Naumenkon bändin Zooparkin biisillä Lutka, ja sen perusteella tietysti saattoi jo odottaa, että sellaiseksi tullaan osoittamaan Naumenko itse. Potin korjaa elokuvassa Viktor Tsoi, mutta todellisuudessa pojat kuolivat hyvin peräjälkeen.

 

Elokuvassa ketään ei julisteta pelkästään hyvikseksi eikä pelkästään pahikseksi, ja se onkin tämän elokuvan pääpointti. Että elämä on monimutkaista ja vilpittöminkin rakkaus voidaan vetää lokaan, mutta saattaa olla, että rakkaus pysyy siinäkin tapauksessa rakkautena. Eli venäläisten vallanpitäjien oli todella vaikea tietää, mitä elokuvsta piti ajatella. Ylistettiinkö siinä länsimaisen hapatuksen palvomista vai päinvastoin? Julistettiinko venäläisen sielun lapsenomaista kauneutta vai osoitettiinko se helposti turmeltuvaksi?

Elokuva on epäilemättä Venäjällä ongelmallinen, sillä yksi asia, joka siinä väitetään selvästi, on, että jotakuinkin mikä tahansa on arvokkaampaa kuin materia materiana itsessään, kulttuurisesti käsittelemättämänä massaomaisuutena. Ahneus on kuolemansynti siksi, että se vieraannuttaa ahneen itsensä omasta itsestään muista puhumattakaan – ahneethan eivät pysyt lainkaan käsittämään, miksi joku tuomitsee heidän ahneutensa. Ahneus on kuin alkoholismi – ihmiset kieltävät sen viimeiseen asti vaikka olisivat turmelleet sillä jo kaikki ihmissuhteensa.

Mutta silloin, kun tällaiset patologisesti vaurioituneet ihmiset saadaan harjoittamaan porukalla pahettaan, saadaan aikaan jotain sellaista kuin Venäjän oligarkit. Tyypeillähän ei enää ole mitään muuta elämää kuin päivä päivältä suuremman varallisuusannoksen tavoittelu pelkästään vieroitusoireiden loitolla pitämiseksi. Paheiden orjat ovat toki aina vaarallisia, ihan arkipäivän pikkuahneetkin, ovathan he almiita tekemään mitä tahansa saadakseen harjoittaa pahettaan. Mutta ahneuden addiktoimien tekoja on helpohko ennustaa, joten heitä on taitavin keinoin mahdollista hallita ahneutensa kautta. Oletan, että tästä syystä Putin on antanut oligarkiensa laumojen kasvaa.

Ongelmaksi pitkällä aikavälillä saattavat muodostua ne, jotka eivät ole ainakaan aineellisesssa mielessä ahneita vaan joilla on muuta tekemistä kuin riistää leipä lähimmäistensä suusta. Venäjän valtiolla olikin kiire syyttämään Serebrennikovia ahneudesta, ts. kavalluksesta. Hesarin mukaan häntä syytettiin siitä, ettei hänen johtamansa Gogol-keskus ollut saanut myönnetyistä rahoista huolimatta kasaan Kesäyön unelmaa, vaikka kuulemma tosiasiassa tuhannet olivat esityksen nähneet.

Kesä-elokuvan tapauksessa, kuten yleensäkin nykyvenäläisten elokuvien, on ihmeteltävä näyttelijäntyötä. Länsimaiset elokuvat on pakko käsikirjoittaa yksioikoisiksi, koska länsimaiset suoraviivaisen logiikan turmelemat näyttelijät eivät yksinkertaisesti osaa esittää monitahosia, ristiriitaisia hahmoja, jollaisia oikeat ihmiset ovat. Koska tällaista ristiriitaisuutta ei kyetä yhteiskunnassa ylipäätäänkään sietämään, syödään masennuslääkkeitä kuin karkkeja ja hypätään terapioissa ellei sitten heittäydytä jonkin aineellisen ahneuden lajin kuten vaikkapa ylipainon huomaan.

Venäjällä sitä vastoin ihmisillä on ystäviä. Siitä seuraa, että sillä on hyviä taiteilijoita.

Eräs uusi ilmenemismuoto suoraviivaisen logiikan ihanteesta on yksinkertaisten sääntöjen kaipuu, mikä lieneee omaksuttu nyky-Venäjältä, mikä vähän hämmästyttää. Niissä poliittisissa piireissä, jossa tällainen on ideologisesti tuomittavaa, sama ilmaistaan turvallisuudella, mikä ihmetyttää vielä enemmän. Persut lupaavat tiukkoja normeja, siis muille paitsi heille itselleen – persujen kuntavaaliehdokkaissa on eniten rikoksista tuomittuja, eritoten sekuaalirikoksista, vaikka he ovat ertyisesti vaatineet kovempia tuomioita seksuaalirikoksista. Vasemmalla luvataan taata absoluuttinen turvallisuus kaikille.

Molemmat päämäärät ovat vähän kyseenalaisia. Tiukempia normeja vaativat aina ne, jotka eivät pysty itse noudattamaan edes niistä jo olemassaolevai "lepsuja", ja turvallisuutta jostain syystä lupaavat ne, jotka tietävät tasan tarkaan, millaisessa henkisen ja fyysisen väkivallan uhassa ns. pienet ihmiset elävät, ja noin puolessa tapauksissa vieläpä omasta syystään eli vääränlaien ihmisen kanssa naimisiin menemisensä takia. Eli heille ei voida luvata turvallisuutta, koska he eivät itse halua sitä. Ikävä kyllä on ihmisiä, joita ei todellakaan voida auttaa.

Traagisia ovat toki päideongelmaisten (päihteisiin luen siis minkä tahansa ahneuden) lapset ja toisaalta vanhukset, jotka puolustuskyvyttöminä joutuvat omien lastensa taloudellisen riiston tai väkivallan kohteiksi. Mutta näillekään ei poliittisin päätöksin paljoa voida, vaikka he eivät ole asemaansa mitenkään itse syyllisiä ja haluaisivat tilanteestaan eroon. Ei, vaikka Sanna Marinin ja Krista Kiurun puheiden joka kolmas sana on "turvallinen". Tällaisille ilmiöille voidaan jotain vain kulttuurisen murroksen kautta.

Huomenna ovat varmaan minun elinaikani merkityksellisimmät kuntavaalit, ja minä olen elänyt pitkään. Olen tällä blogilla vaikeroinut sitä, että jouduin nyt ensimmäisen kerran äänestämään henkilöä, jota en tunne. Minun oli vaikea saada tietoja hänestä, ja vieläpä siksi, että hän ei itse hoitanut näitä tietoja potentiaalisten äänestäjien saataville ja vallan eritoten piti ainakin yhdellä nettisaitilla, josta itse vastasi, jopa vääriä tietoja. Siinä mielessä varsinainen hulttio, tämä Sami Kumpulainen. Mutta ongelma oli nyt tosiaankin se, että juuri näissä nimenomisissa vaaleissa ei voinut äänestää mitään yliopiston tutkijoita. Valtuustoissa ei nyt voi olla vain yli kuusikymppisiä, joiden päät jo harottavat. Siellä ei voi olla tyyppejä, jotka eivät virkansa puolesta joudu tekemisiin niiden kanssa, joita tiukat säännöt ja turvapropaganda ei auta. Pitää olla realitettien tajua, ja opettajan hommassa nyt vain saa aika hyvän läpileikkauksen kansalaisten elämästä, maassamme kun on tämä kouluvelvollisuus.

 

Niinpä on suuri vahinko ja harmin aihe, ettei näiden elinaikani toistaiseksi merkittävimpien kuntavaalien alla voitu pitää vaalitilaisuuksia. Sami Kumpulainen kun sattuu vielä olemaan kohtalaisen nuoreksi ihmiseksi hämmästyttävän surkea somen käyttäjä niin kuin tietysti enemmistö kuntavaaliehdokkaista.

Some sitä paitsi lienee tullut tiensä päähän. Se on rappeutunut käyttökelvottomaksi, koska älämölöttäjät ovat kaapanneet sen. Facebook- tai twitter-tilin haltija alkaa olla synonyymi sanalle idiootti. Muilta osin verkon ovat kaapanneet rikolliset.

Somen pahin seuraus on ollut se, että sen hurmaamina tavan median toimittajat rupesivat taiteiljoksi sanan siinä merkiityksessä, joka muodostui modernismin seurauksena. Eli itsensäilmaisijoiksi. On suorastaan huvittavaa, miten faktatarkasituksesta on tullut ikään kuin uusi huipputrendi. Kun minä olin nuori, mistä on toki jo aikaa, toimittajan homma oli nimenomaan ja vain faktojen tarkastaminen. Mitään muuta ei edes sisältynyt koko ammattiin. Mutta nykyisin toimitajat tarpeettoman usein lähinnä itseilmaisevat.

Muuta toivoa ei ole kuin Serebrennikovin kaltaiset nerot. Serebrennikovin taide ei ole itseilmaisua niin kuin ei mikään muukaan oikea taide lyhyttä modernismin pyrähdystä lukuunottamatta. Modernismi oli taiteen historiassa erikoinen, joskin ehdottomasti merkittävä vaihe sen tuodessa taiteen piiriin aikanaan aivan uudenlaisia aiheita. Mutta se on aika aikaa kutakin. Ylipäätään taide, historian kaudesta riippumatta, on todellisuuden tutkimista ja väitteiden esittämistä siitä sellaisilla tavoilla, joihin muut, proosallisemmat esitystavat kuten vaikkapa tiede, eivät pysty esimerkiksi yksioikoisen logiikkansa tähden.

Viimeksi muokattu: 12.06.2021
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 36 Seuraava sivu »