Käytiin eilen illalla katsomassa Aki Kaurismäen uusin elokuva Kuolleet lehdet.

Ohjaaja on haastatteluissa sanonut itse, että viina tuhosi hänen elämänsä, ja tämä elokuva kertookin alkoholistista, jonka alitajunta panee hirveästi raitistimiselle hanttiin. Heti alkuun hän pudottaa taskustaan elämänsä naisen puhelinnumeron, ja kun hän asioiden edistyttyä on viimein saanut kaadettua viinat viemäriin ja lähtee siitä saman tien naisen kämpille, hän jää raitiovaunun alle.

Elokuva on sydämellinen komedia. Kaikki komiikka perustuu ristiriidoille kuten tämän elokuvan kohdalla jo lähtökohtaisesti sille, että tämä on työläistrilogian neljäs osa. Elokuva kertoo meistä suomalaisista, maailman surkeimmasta kansasta, joka julistetaan kansainvälisellä päätöksellä vuosi toisensa jälkeen maailman onnellisemmaksi kansaksi. Elokuvassa soivat taustalla elämän läpitunkemattomasta kurjuudesta kertovat laulut, ja kulminaatiopiste tässä suhteessa on Maustetyttöjen biisi, jossa elämän vankilassa ei pääse edes kuollessaan, sillä hautausmaidenkin ympärillä on aidat.

Kaurismäki on huhujen mukaan tämän elokuvan myötä luopumassa Oscar-boikotistaan. En tiedä, mahtavatko jenkit älytä tämän elokuvan ideaa. Ranskalaisilla ei ole tätä ongelmaa, sillä heillä on omat godardinsa sun muut. Mutta amerikkalaiset…Hmmm…Elokuvassa, muuten, otetaan kantaa taide-elokuvastandardiin: elokuva-asiantuntijat vertaavat teatterista ulos astuessaan jotain zombiekauhuelokuvaa elokuvan historian klassikoihin.

Kaurismäen ansio on mielestäni se, että hän pystyy esittämään suomalaiset idiotteina ilman että katsojan tarvitsee tuntea myötähäpeää, ja sama ansio on Maustetytöillä. Kuolleita lehtiä katosessaan elokuvayleisö – ainakin suomalainen – saa nauraa ääneen, mutta se on sympaattista naurua, jota naurettuamme kestämme taas paremmin omaa, itseluomaamme pohjatonta murheen alhoamme. (16.9.2023)