Rafaelin äärellä

06.12.2022

Joannides, Paul. Raphael. Kiina 2022.

On se vain ihanaa lukea pitkästä aikaa jotain, mitä oikeasti ymmärtää! Vuodesta 2014 olen joutunut lukemaan hirveästi kaikenlaista oman mukavuusalueeni ulkopuolista kirjallisuutta käsittäkseni edes vähän siitä, että Venäjä miehitti Krimin ja Kiina ilmoitti, että he tulevat hyvin toimeen, vaikken minä ravaisi alituiseen heidän maaperällään.

Tämä Paul Joanniksen teos Raphael kertoo nimensä mukaisesti renessanssimaalari Rafaelista (1483–1520). Kuten vuosiluvuista näkyy, Rafael ei elänyt vanhaksi – kuoli 37-vuotissyntymäpäivänään silloisten rock-tähtimäisten huhujen mukaan seksihurjastelun seurauksena, tosiasiassa luultavasti ylirasitukseen. Joanniksen näkökulma tähän pikavauhtia maineeseen nousseeseen taitelijaan on diskurssianalyyttinen, vaikkei sitä erityisesti mainosteta ja kaikki kyseisen viitekehyksen jargon loistaa poissaolollaan. Kirja kuvaa siis sitä, millaisia ratkaisuja Rafael teki osallistuessaan renessanssin taiteen tuottamiseen muiden taiteilijoiden ja teosten tilaajien kanssa yhteispelissä.

Kirja on kirjoitettu verrattain asiantuntevalle kohderyhmälle, joten Joannides ei erityisesti mainitse sitä, että vielä täysrenessanssin aikaan, 1500-luvun ensivuosikymmeninä, ihmiset eivät nähneet elämänsä aikana mitenkään yletöntä määrää kuvia. Rafaelin lähtökohdat olivat kuitenkin poikkeuksellisen hyvät. Hänen isänsä oli taiteilija-oppinut, ja ensimmäiset tietonsa ja taitonsa hän ammensi isänsä työhuoneessa. Joannides kuvaa Rafaelin isän tyskentelytapoja kuten sitä, miten tämä lainaili asentoja, sommitelmia ja muita muita juttuja omiin töihinsä kollegojensa teoksista. Myös Rafael toimi näin vielä hämmäsyttävän pitkään. Jo isän, Giovanni Santin, yhteistyökumppaneihin kuului Perugino, ja isän kuoltua Rafaelin yhteistyö hänen kanssaan jatkui, ja Peruginon tyyli yleisestikin, ei vain selvinä lainoina, vaikutti Rafaeliin hyvin pitkään. Tosin vielä kun preuginomaisuudet olivat jo karisseet, Rafael käytti isältä opittuun tapaan omissa töissään osia muiden taiteiljoiden tuotoksista. Joannides listaa näitä kiitettävästi, joten riittänee, kun minä mainitsen Rafaelin teoksen Neitsyt ja Lapsi Pyhän Johannksen ja Tadeuksen kanssa ja totean, että taustan villi kalliomaisema ja Neitsyen käden asento on napattu Leonardon Luolamadonnasta, ja Rafaelin Kristuksen hautaamisessa vuodelta 1507 Kristus on itse asiassa Michelangelon Pietán Kristus, vieläpä hämmästyttävän tarkkaan. Näitä muiden kuin Rafaelin teoksia, joihin Joannis Rafaelin lainaamina viittaa, ei kirjassa kuvina aina ole.

Keskiajalla oli ollut normaalia lainailla tällä tavalla kollegojen, myös elävien ja ammatissaan elantoaan kasaan raapivien, teoksista. Itse asiassa teoksia ei ollut renessanssiin mennessä pääsääntöisesti edes signeerattu. Renessanssi toi tähän muutoksen. Varsinkaan Michelangelo ei pitänyt edellämaintun kaltaisesta toiminnasta jos kohta ei ehkä Rafaelista ylipäätäänkään. Rafael ja Michelangelo taisivat olla suorastaan vihoissa, mihin Rafael ei välttämättä edes täysin ymmärtänyt syytä.

Tähän Joannides ei puutu mutta en nyt itse omaan laskuuni malta olla tarttumatta siihen, miten meno kuvallisen kehityksen piirissä oli po. ajankohtana hurjaa. Joikin aika sitten ihmettelin tällä blogilla, miten 1990-luvulla tehdyn elokuvan ilmaisu ei juuri poikennut tämänpäiväisestä. Mutta 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa oli toisin, eikä 1490-luvulla tehtyä teosta tosiaankaan voi sekoittaa 1520-luvulla tehtyyn, itse asiassa ei edes 1505 tehtyyn. Pääasiassa marsia johti italialaiskolmikko Leonardo, Michelangelo ja Rafael, ja renessanssin raahasi Alppien yli pohjoiseen Dürer. Perspektiivioppia otiin vasta synnyttämässä, mihin projektiin osallistui myös juuri Dürer. Rafaelia nämä "näkökonemaiset" ratkaisut teknisinä toimina eivät juuri kiinostaneet, vaikka hän arvosti esimerkiksi jo aikoinaan Mantegnan taitoa tehdä ihmiskehoon liittyen vahvoja perspektiivisiä lyhennyksi ja kopio niitä sitten omiin töihinsä (kuten myös sen Leonardon Luolamadonnan käden lyhennyksen). Mallista piirtäminen oli vielä verrattain harvinaista, ja kun tehtiin kuvia, hyödynnettiin siis pikemminkin aineistona muita, aiempia kuvia. Rafaelin aikalaiset Leonardo ja Michelangelo vasta saivat nuppeihinsa, että ihmiset pitäisi piirtää anatomisesti oikein ja sitä varten pitää tietää, mitä nahan sisäpuolella tarkkaan ottaen on. Rafaelia tämäkin tieteellinen raatojen leikeleminen sun muu kiinnosti vähemmän, mutta hän joutui toki teoksillaan osallistumaan tähänkin keskusteluun.

Anatomian harrastus liittyi toki kaiken muunkin todentuntuisesti esittämiseen kuten eri materiaalien esittämiseen aidon näköisinä  kuten maalamalla kuvaan kultaisia kappaleita ilman kultaa itseään. Joannides ei puutu näihinm juttuihin, mutta minä totean, että  edellä mainittu olikin yksi seikka, joka erotti läntiset alttarimaalaukset itäsiistä vastavista, joissa kuvaan pantiin oikeaa kutaa, jos sinne jotain kullan näköistä kaivattiin. Toinen aika silmäänpistävä ero läntisen ja itäsien kristillisen kirkkotaiteen välillä on se, että ortodoksissa Jumalanäideissä Marian aluspuku on sininen ja päällysviitta punainen, kun lännessä toimittiin tarkalleen päinvastoin.

Kolmanneksi voisi mainita senkin, että lännessä Jeesus-lapsi on renessanssimaalauksissa aina alasti, mitä idässä ei tapadu ikinä paitsi ehkä Jouluikoneissa, joihin kuuluu lapsen peseminen. Arvelen, että tällaiset epäloogisuudet kuuluvat aina kiihkeisiin visuaalisen kehityksen vaiheisiin, jotka perustuvat yhtaikaa sekä tekniikan että ilmaisun kiivaaseen muutokseen. Me otamme nämä annettuina, enkä usko, että kukaan vaikkapa nyt Rafaelin lukuisia Madonnoja katsellessan olisi koskaan tulkinnut ne niin, että olipas se Neitsyt Maaria ihan paska äiti, kun lapsi on ilkosillaan, vaikka itsellä on pitkähihainen mekko ja päällysviittakin. Lapset sattuivat olemaan sopivimpia kohteita anatomian tutkimiseen kirkkomaalauksissa. Marian kohdalla tekniset harjoitukset kohdistettiin kankaiden laskoksiin ja eri tekstiilimateriaalien esittämiseen tyyliin sametin, silkin ja harsomaisten kankaiden ero sekä metallilankakirjailujen esittämiseen ilman itse metallia niin, että ne todellakin näyttävät langasta ommelluilta.

Tämä on tosi hieno kirja. En itse kuulu Rafaelin ihailijoihin, vaan italialaismestarikolmikosta olen nuoruudessani tunnustanut väriä Michelangelon suuntaan ja nyt vanhetuttuani Leonardon. Oikeastaan ainoa Rafaelin loppuun maalaama teos, josta pidän, on Baldassare Gastigloinen muotokuva vuodelta 1519. Mutta tässä kirjassa on jonkin verran Rafaelin eri piirustusvälinein tekemiä harjoitelmia maalausten hahmoihin, näiden ilmeisiin, eleisiin ja asentoihin, ja nämä piirrokset ovat yksiselitteisesti mahtavia. Joanniksen mukaan Rafaelilta kuitenkin tunnetaan hämmästyttävän vähän piirroksia, eikä syytä tähän tiedetä. Kuulemma Rafaelin ystävältä, merkittävältä, mutta ei kolmikkomme luokkaan kuuluvalta Fra Bartolemeolta, on tallessa noin 2 000 piirrosta eli enemmän kuin jopa Leonardolta ja Michelangelolta yhteensä.

Hyvää joululukemista! – Palutan tämän Kuopion pääkirjastoon ensi viikolla, joten sieltä tämän sitten saa. (4.12.2022)

Viimeksi muokattu: 06.12.2022
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 39 Seuraava sivu »