Äsken Ylen uutisissa toistettiin toistamasta päästyä, miten mikäkin taho oli huolissaan mistäkin. Kaikki olivat huolissaan. Eritoten kiinnitti huomiotani, että oltiin huolissaan siitä, että pussikaljakulttuuri on hiipumassa.

Koska blogikultturillekin on käymässä huonosti, päätin sittenkin raapustaa vähäsen  Liu Cixinin teoksesta Muurahaisia ja dinosauruksia, vaikka en voi sanoa olevani huolissani siitä, että tätä teosta ei olla taidettu juurikaan esitellä/arvostella missään. Näin siitäkin huolimatta, että Liun Muistoja planeetta Maasta -trilogian ensimmäinen osa kiinnitti valtavasti huomiota. Siis ensimmäinen osa, joka toisaankin oli järkyttävän hyvä ja suomeksi ilmestyessään herätti arveluita, että Kiinassa ehkä oltaisiin käymässä kriittisesti läpi Maon kautta. Tuossa ensimmäisessä osassa nimeltä Kolmen kappaleen probleema tosiaankin oli puhe kulttuurivallankumouksen monitahoisista seurauksista monitahoisine dynamiikkoineen, niin monitahoisine, että minkään syytä ja seurausta oli vaikea hahmottaa.

Monitahoisuus nimittäin ei ole kiinalaisten laji. Kiina on on-off -kulttuuri, ja normikysymys on muotoa, että esitetään jokin väite ja liitetään siihen kysymysosa "on onko näin vai ei". Kun ulkomaalainen kysyy Kiinassa paikalliselta asujaimelta, että miten pääsen sinne ja sinne eikä saa kunnon vastausta, ulkomaalainen kuvittelee, että kiinalainen ei tiedä, miten siihen paikkaan mennään eikä vain kehtaa sanoa että ei tiedä. Näin ei ole laisinkaan. Mainitussa tilanteessa pitää ulkomaalaisen sanoa, että olen menossa Lama-temppelille, mennäänkä sinne tätä tietä tässä vai eikö mennä. Silloin beijingiläinen sanoo että ei mennä, sinne mennään tuosta tuonne ja siitä siihen tai siihen suuntaan.

Tämä Muurahaisia ja dinosauruksia on suomennoksen takakansitekstin mukaan satiirinen taru, poliittinen allegoria ja ekologinen varoitus. Mikään kiinalainen ei aikuisten oikeesti ole näin montaa asiaa.

Kun rupesin lukemaan tätä, arvelin ensin, että tämä on ollut tilaustyö, valtion palkkaamana suoritettu kotimaan yleisölle tarkoitettu propagandateksti. Kertomus nimittäin sijoittuu liitukaudelle, jolla kehittyvät dinosaurusten ja muurahaisten erikoistuneet, mutta symbioottiset yhteisöt. Muurahaiset ovat pieniä ja näppäria, dinosurukset luovia, mutta isoja ja kömpelöitä. Kaikki keksinnöt tulevat dinosaurusten aivoista, mutta ne tarvitsevat muurahaisia toteuttamaan ideansa järkevään kokoon. Eikö kuulosta äkkiseltään vähän kuin dinosaurukset olisivat länsimaat ja muurahaiset, jotka ottavat pelottavaakin riskiä ryhtyessään yhteistyön alussa puhdistamaan dinosaurustn hampaita, olisivat urheat pikku kiinalaiset?

Mutta kertomus etenee. Dinosaurukset jakautuvat kahteen leiriin, Godwanan keisarikuntaan, joka hallitsi Intiaa, Etelämannerta ja Australiaa  ja Laurasian tasavaltaan, johon kuului nykyinen Eurooppa ja Aasia – Amerikkoja ei jostain syystä olla tässä kirjassa laskettu maailmaaan ollenkaan. Nämä erkaantuneet dinoryhmät alkavat sotia ja kehittivät lopulta ydinaseet. Loppupelissä niillä on kummillakin jopa anti-aineeseenkin perustuva ase, ja se sitten lopulta tuhoaa kaikki sivilisaatiot. Tästä asetelmasta tulee mieleen – siis tästä, että Aasia ja Eurooppa on yhdistetty samaksi kokonaisuudeksi – että tässä vuonna 2004 kirjoitetussa kirjassa on ennustettu nykytilanne, joka minun tällä blogilla monesti estetyn näkemykseni mukaan on se, että Kiina katsoo, alistuuko koko Euraasia sen valtaan vai ei. Ja Venäjä on turhamaisuuttaan lähtenyt mukaan projektiin sijaissotijaksi.

Muurahaiset olivat kyllä yrittäneet kapinoida – kiinalaiset tunnetusti eivät kapinoi – mutta epäonnistuivat. Heidäna toimintanasa päämäärä – kiinalaisten toimilla ei ole päämääriä – oli pelastaa maailma ja sen luonto, mutta se ei vedonnut heitä suurempiin voimiin. Ja tosiasiahan on, että Kiina on tällä hetkellä maailman suurin päästöjen tuottaja.

Hmmm…vuonna 2004 Kiinassa oltiin aika optimistisia ja varsinkin muu maailma oli Kiinan suhteen optimistinen. Valtakunnan ykkösmieheksi oli juuri edellisenä vuonna noussut Hu Jintao...

Tämän kirjan maailmankuva on konemainen hyötynäkökohtien kudelma, jossa sopuun ei päästä, koska kukaan ei halua tinkiä omista eduistaan. Muurahaiset kuitenkin päättävät uhrata joukkojaan. Ne etenevät täysinä rintamina, joita dinosarusten on helppo tuhota vaikka vesiletkuilla. Lopputulos on kuitenkin muurahaisille jonkin verran edullinen – nekin menettävät kulttuuurinsa, jopa kirjoituksensa, mikä on kiinalaisesta näkökulmasta kaikkien katastrofien katastrofi, mutta joitain yksilöitä säilyy elossa maanalaisissa onkaloissa. Älykkäät ja kekseliäät dinosaurukset sitä vastoin menehtyvät viimeiseen jättiläisliskon.

Dinosauruksia ei länsimaisessa kontekstissa ole pidetty erityisen älykkäinä eikä pidetä matelijoita ylipäätäänkään, mutta kiinalaisessa ja japanilaisessakin kulttuurissa on toisin, joskin myös J. Nasaretilainen muistaakseni kehotti opetuslapsiaan olemaan viisaita kuin käärmeet.

Olivatpa kirjoittajan tarkotusperät mitkä hyvänsä – eikä minulla nyt siis ole esittää asiasta edes hataraa hypoteesia – siitä tässä kirjassa kuitenkin on aika yksiselitteisesti kyse, että olentojen/olentoryhmien päämäärät ja kyvyt ja halut tuhota ympäristöstään ja itsestään eroavat. Dinosaurukset tiesivät, että jos he käyttävät anti-aineasetta, kaikki elämä, myös heidän omansa, tuhoutuu. Silti ne päättivät tehdä sen lausuen, että eiväthän he ennenkään oli piitanneet mistään.

Dinosauruksille tulevaisuutta ei ole olemassa, mistä tulee mieleen, että kiinassa ei ole aikamuotoja eikä varsinkaan futuuria. Muurahaisilla sen sijaan on jonkinlainen käsitys siitä, että tulevaisuus on eikä se ole itsestään selvä, jos toimitaan miten sattuu. Kiinassa kuitenkin eletään ikuisessa preesenssissä, jossa mistään ei tarvitse piitata, kun nykyhetki vain jatkuu jatkumistaan aina samana.

Kiinalaisten ongelma länsimaisten kansa on kuitenkin mennyt aika, joka on länsimaisille ihmisille niin hirmuisen monisyinen, täynnä syitä ja seurauksia ja eritasoisia jatkumoita, joita kiinalaiset eivät kertakaikkiaan käsitä.

Ongelma on tietysti toisin päin lännellä. Länsimaista ihmistä kiinnostaa nyt paraikaa kauheasti, mihin Kiina pyrkii sodittaessaan Venäjällä sotaansa, koska länsimainen ihminen on tulevaisuuteen suuntautunut ja pyrkii aina johonkin. Mutta koska kiinan kielessä ei ole futuuria, Kiina ei pyri mihinkään. Se katsoo, mitä tapahtuu, ja ottaa siitä kaiken irti ikuisessa preesensistä, opportunismin moduksesta. (30.4.2024)