Maailma eliitin vinkkelistä

27.10.2020

Klinge, Matti. Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019–2020. Riika 2020.

(erimaalaisia yli kymmenen vuotta vanhoja graafisen suunnittelun alan ammattilehtiä)

En ole lukenut kaikkia Matti Klingen päiväkirjoja, ja vielä harvemmin olen niitä luettuani niistä tänne blogille maininnut, sillä minä ja Klinge olemme ainakin Klingen mielestä syntyneet eri maailmoihin. Tässä uudessa niteessä Mannerheimin unet hänen elitisminsä ja itseihailunsa jatkavat samaa rahvaan jonnekin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemista kuin aiemmatkin. Ja minähän kuulun rahvaaseen, kuten tiedetään.

Klinge on kerrassaan ärsyttävän ristiriitainen hahamo. Tässäkin kirjassa hän samalla, kun tuomitsee rahvaan maanrakoon, propagoi kansallisen yhtenäisyyden nimiin, kunhan kansallinen yhtenäisyys vain on sellaista, jonka hän haluaa eikä sellaista kuin muut, ja kunhan rahvas saataisiin hiljennetyksi siihen vaiteliaan palveluskunnan asemaan, jossa se Klingen lapsuudessa vielä ilmeisesti oli.

Mutta joistain asioista me olemme melkein omaksikin harmikseni samaa mieltä. Minäkin olen sitä mieltä, että ulkonäöstä voi päätellä enemmän kuin yleisesti ajatellaan. Esimerkiksi Matti Klingestä kyllä näkee, että hänestä kannattaaa pysytellä loitolla, jos ei kuulu hänen edustamaansa yhteiskuntaluokkaan.

Olen pohtinut tätä nyt vielä tavanomaistakin enemmän, ensinnäkin siksi, että tulin lukeneeksi vähän ortodoksista teologiaa, jossa yksilön ja persoonan välille tehdään ratkaiseva ero. Ja persoona on se, joka näkyy ulospäin ja joka toimii yhteisöissä. Yksilöiden päiden sisäänhän me emme voi nähdä, joten ehkäpä näistä ei pidä välittää vaan jättää yksilöt omaan rauhaansa? Pitäisikö meidän alkaa tajuta, että jotkut asiat ovat vain meidän omia asioitamme eivätkä ne kuulu kenellekään?

Klinge kirjoittaa myös politiikan teatrikalisaatiosta. Hän ei pohdi sen suhdetta kaupallisuuteen. Olen tässä päivänä muutamana käynyt läpi yli kymmenen vuotta vanhoja graafisen suunnittelun alan ulkomaisia ammattilehtiä. Graafinen suunnittelu on sellaista, että suunnitellaan kuvitteellisia maailmoita, joihin viestinnän kohderyhmän oletetaan haluavan kuulua, ja yritetään saada kohderyhmän edustajat ostamaan tavaroita ja palveluita kuuluakseen tähän kuvitteelliseen maailmaan. Minusta politiikassa on jotain samaa.

On kiistanlaista, minkä verran meillä ylipäätään on pääsyä 'todelliseen' todellisuuteen – käsityksemme todellisuudesta on joka tapauksessa niin mielikuvien vääristämä. Tai…vai oikaisema? En itsekään erityisemmin pitänyt Rintestä ja Kulmunista politiikan näyttämöllä, ja hämmästyttää, että niinkin erilainen henkilö kuin Klinge on jakanut tämän epämieltymykseni. Mutta sitä nyt vain ei voi luottaa ihmiseen, joka joko hölöttää tai imelän väkinäisesti hymyilee kaiken aikaa. Kukaan ei ajattele, että Rinne ja Kulmuni ovat yksilöinä sellaisia kuin näyttämäpersoonansa, mutta me joudumme toimimaan persoonien varassa.

 

Klinge kylläkin kiinnittää minua enemmän huomiota pukeutumiseen… Klinge arvostaa juhlapukuja ja paraatiuniformuja. Minä en, paitsi ehkä jälkimmäisiä siinä mielessä, että jos hävittäjät jätetään ostamatta ja hankitaan armeijalle paraatiuniformut niiden sijaan, se tulee luullakseni paljon halvemmaksi ja näyttää sievemmältä.

Olen Klingen kanssa samalla kannalla myös mitä tulee kaupunkikuviin. Kaupungit ovat kyllä kaupankäynnin paikkoja vanhastaan, mutta voi olla, että on bisneksiä kuten turistibisnes, joille kaupunkeja ei pidä alistaa. Klinge ei puutu ainakaan tässä kirjassa Helsingin taidemuseoprojekteihin, mutta sikäli kun kaupunkikuvaan vaikuttavan taidemuseohankkeen perustelu on, että se tuo kaupunkiin turisteja, tuo perustelu on kertakaikkiaan väärä, eikä vain kaupunkikuvan kannalta vaan myös taiteen,

Klinge väittää, että 1900-luvun alussa suomalaiset olisivat olleet venäläismielisempiä kuin yleisesti uskotaan ja että talvisodanhenkenä käsitetty kansalaisten yksituumaisuus talvisodan vihollista vastaan olisi ollut pelkkä Erkon mielipide. Harmi, ettei Klinge esitä mitään konkreettisia esimerkkejä tämän väitteensä tueksi. Mutta kun olen lueskellut Karajala-aiheista kirjallisuutta sukupuuni rakentamisen tiimoilta – en nimittäin ole tiennyt suvustani yhtään mitään tätä ennen – olen ihmetellyt, miten karjalaisten intressit tuossa 1800/1900-lukujen vaihteen tienolla suuntautuivatkin rahdinajoineen, voi-, liha- ja tervakauppoineen sun muineen Pietarin suuntaan. Vietän itärajan pinnassa aika paljon aikaani, ja nykyisin sieltä on kyllä suoranaista venäläismielisyyttä aika vaikea löytää.

Klinge kirjoittaa Friedin teoriasta, jonka mukaan Jeesus Nasaretilainen ei kuollut Golgatalla. Jo lähtöasetelma kaiken kaikkiaan edellyttää aika paljon olettamuksia, mutta pikkuisen täräytti, kun Klinge sanoi: "Johanneksen evankeliumi, jota pidetään kaikkein tarkimpana ja konkreettisimpana, kertoo…" Yllättävää, sillä yleisimmin kai Johanneksen evankeliumia pidetään myöhäisimpänä ja vähiten luotettavana, historiallisesti arvioituna lähestulkoon satuna ja teologisestikin korkeintaan 'hengellisimpänä' evankeliumeista. Nyt olisin kyllä kaivannut Klingeltä passivimuodon sijaan ihan selkeitä lähteitä eli kuka Johanneksen evankeliumia hänen mainitsemansalaisena pitää. Yhtä kaikki, Friedin mukaan Jeesus oli ristillä joutunut hiilidioksidinarkoosiin, kun hänen keuhkonsa olivat menneet kasaan. Kun sotilas puhkaisi hänen rintansa, esiin valui verta ja vettä, ts. keuhkopussi tyhjentyi. Ja niin Jeesus sitten virkosi ja hänet hoidettiin haudassa kuntoon Joosef Arimatialaisen ja kumppaneiden toimesta. – Tässä ei ole mielenkiintoista se, tapahtuiko näin vai ei vaan se, että Klinge on teoriasta vakuuttunut.

Klinge on, muuten, vakuuttunut myös siitä, että Aleksanteri I pakeni Siperiaan ja palasi sieltä munkki Feodor Kuzminina.

Klinge on hitaan muutoksen ja vakiintuneen eliitin kannalla, eliitin, johon ei ole syytä rekrytoida ulkopuolisia. Mutta kun katselin niitä ammattilehtiäni, oli pakko todeta, että niissä on ollut jotakuinkin kolmea, neljää lajia mahdollisten maailmoiden tyyppejä – niin luovina kuin graafiset suunnittelijat itseään pitävätkin. Mitä tahansa ei ole mahdollista keksiä. Kun vastikään luin Liu Cixnin trilogian viimeistä, satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen sijoittuvaa osaa, kuvattiin erästä kirjoitusta luonnehtimalla sen siveltimenvetoja. Kiinalaisten ei ole mahdollista edes villemmillään kuvitella kirjoitusta, joka ei perustuisi siveltimenvetoihin.

Viimeksi muokattu: 27.10.2020
Kommentit (0)
1 / 37 Seuraava sivu »