Eino Sihvonen

14.11.2018

Sukulaisvalokuvaaja.

Pari vuotta sitten minulle muodostui pakkomielteeksi Aura Latvus, viipurilaisen kultasepän pilalle hemmoteltu tytär, joka ryhtyi kaivamaan itseään esiin itsekeskeisyytensä ryteiköstä ryhtymällä Uukuniemen Parikanniemen orpokodin 'äidiksi'', paikallisen koulun opettajaksi ja sittemmin Jaakkiman kristillisen kansanopiston johtajattareksi. En onnistunut kaivamaan siinä yhteydessä hänen päivikirjojaan mistään, ja voihan olla, että ne eivät edes enää ole olemassa. Hänestä on kirjoitettu yksi kirja ja itse hän on kirjottanut elämästään toisen, ja hänestä kirjoitettu joka lähteessä, missä vain on puhe Uukuneimen herätyksestä, joka tunnetaan etenkin hurmossaarnaaja Helena Konttisesta. Orpokoti kun oli tähän herätykseen kuuluneiden henkilöiden hanke.

Nyt minulle on muodostunut samanlaiseksi pakkomielteeksi Eino Sihvonen, uukuniemeläissyntyinen sukulainen ja Helsingissä toiminut valokuvaaja. Onneksi jätettiin viime Uukuniemi-juttuja -kirjasta kulttuurijutut kokonaan pois – siltä varalta, että saaadaan aikaan toinenkin kirja Uukuniemestä. Ettei, nääs, kävisi niin, että se toinen kirja on pelkkiä ensimmäisestä kirjasta ylijääneitä, toisarvoisia jämiä. Sain, nimittäin, tietää tästä Eino Sihvosesta vasta viime kesänä, kun Uukuniemi-juttuja -kirjan eräs lukija otti yhteyttä.

Helposti Eino Sihvosen jäljille pääsi pienen matkaa Helsingin kaupunginmuseon kautta, sillä sen kokoelmissa ja ihan netissäkin nähtävillä on joitain Eino Sihvosen Helsinki-aiheisia kuvia. Minä haluaisin käyttää seuraavassa Uukuniemi-kirjassa hänen Uukuniemi-aiheisia otoksiaan, joita sain jo viime kesänä nähdä edellä mainitun lukijamme ja itse asaissa aiemmin tuntemattoman sukulaiseni seinällä. Hienoja kuvia.

Onglemaksi alkoi muodostua se, missä ovat kuvien tekijänoikeudet. Nämä kuvat (toisin kuin mitkä tahansa valokuvat, joita tavan talliainen on räpsinyt pikkuisen sormeaan koukistamalla) ovat tekijänoikeuslain alaisia, ja se oikeus on 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä laskettuna. Tiedossa oli, että Eino Sihvosella ei ollut rintaperillisiä, mutta muuta tietoa ei ollut. Edes sitä ei tiedetty, kuka Uukuniemen Sihvosten sukukirjan Eino Sihvosista hän oikein oli.

Eilen sain neteitse edellä mainitulta viime kesänä solmitulta tuttavuudelta pari kuvaa. Toisessa oli itse Eino. Elämää nähneet, rouheat kasvot.

Toinen kuva esitti Einon valokuvien takana olevaa leimaa, josta kävi ilmi, että hänen osoitteensa oli Merimeihenkatu 37 A 6. Nykyisinhän Punavuori on hipsterialuetta, mutta 80-luvun alussa meidät Taideteollisen korkeakoulun ensimmäisen vuoden opiskelijat marssitettiin professori Severi Parkon johdolla juuri Merimiehenkadulle tutustumaan köyhällistön pittoreskiiin elinympäristöön. Siellä slummiromantiikan sydämessä oli asunut/pitänyt valokuvausliikettään sukulaiseni Eino Sihvonen, enkä tiennyt siitä mitään! Ah ja voi…

Tänä aamuna tuli Helsingin kaupunginmuseosta uusi viesti, ja sain tietää Eino Sihvosen lesken nimen ja että tämä Helvi Sihvonen oli Einon kuoleman jälkeen vuonna 1981 lahjoittanut museolle lisää kuvia niiden lisäksi, jotka Eino oli sinne toimittanut 70-luvulla. Niihin aikoihin kuolleita Eino Sihvosia ei ole kuin yksi, vuonna 1980 kuollut. Joten nyt ainakin tiedetään, kuka hän suurin piirtein oli, vaikka hänen elämästään ei muuten mitään vielä tiedetäkään.

Viime kesän uusi tuttavuuteni omistaa siis Eino Sihvosen vedoksia. Ne sijaitsevat Leppävirralla. Hän kutsui minut eilen niitä katsomaan, mutta sattuu olemaan juuri tämä ajankohta, jona kolme vuotta takaperin (marraskuun 13.-14. päivän välisenä yönä, tarkkaan ottaen 14. päivän puolella) veljeni piti hyvänä ampua itsensä nimenomaan Leppävirralla…

Tämänaamuisessa Helsingin kaupunginmuseon asiantuntijan viestissä sanottiin, että voin hyvillä mielin käyttää niitä kuvia, koska olemme kuitenkin sukulaisia ja koska kyseessä ei ole laajamittainen kaupallinen toiminta, kunhan mainitsen valokuvaajan nimen ja kuvan ottamisen vuoden, jos se vain on tiedossa. Ja mehän mainostamme sukulaismiehen nimeä minkä kerkeämme, emmekä ota siitä kirjasta nytkään kuin sen 100 kpl:n painoksen – myymme sitä Vasukkaiden juhannusaaton torilla ja Uukuniemi-juhlilla. Kehotettiin kuitenkin vielä ottamaan yhteyttä Museovirastoon. Itse asaissa olin ottanut jo, mutta vastausta ei ole vielä tullut, joten sillä tekosyyllä, että Museovirasto ei ole vastannut, en lähde vielä tänä veljeni kuolinpäivänä ajelemaan hänen kuolinpaikkakunnalleen.

Mutta jossain vaiheessa: Leppävirta, here I come!

Viimeksi muokattu: 14.11.2018
Kommentit (0)
1 / 38 Seuraava sivu »