Minulla on tapana arvostella alaotsikoilla varustettuja kirjannimiä, ja niin teen pakkomielteenomaisesti nytkin: en ymmärrä, miksi tällä Liisa Väisäsen kirjalla on nimenä Salaiset symbolit ja alaotsikkona Avain esoterian maailmaan. Jompikumpi olisi riittänyt, kun kumpikin kertoo suurin piirtein saman asian.

Kirja on populaari teos eikä anna asiasta tieteellisesti kiinnostuneelle kovinkaan paljon. Teksitissä ei ole lähdeviitteitäkään. Lopussa on lähde- ja kirjallisiuusluettelo, joka sisältää teoksia vähän epätavanomaisemmilta kielialueilta, ja sen lasken eduksi, vaikka en pystykään noita lähteitä tarkastamaan. Yleensä olemme toivottoman riippuvaisia englanninkielisen maailman tuotoksista, mutta tässä on paljon italian- ja ranskankielisiä lähteitä. Hämmästyisin, jos näitä löytäisi luettavakseen Suomen maaperältä…en kuitenkaan siis aio yrittää.

Kirjoittaja ei ole erikseen määritellyt teoreetista viitekehystään, mutta se tulee kyllä teksitssä ilmi. Hänen symboli-käsitteensä on semioottinen eli symbolilla tarkoitetaan tässä sovittua merkkiä. Ohimennen, loppupuoella, Väisänen mainitsee, että on niitä muitakin määritelmiä ja ottaa pikaisesti esiin C.G.Jungin, jonka näkemyksessä symbolit ovat vakiomerkityksisiä luonnostaan, koska kumpuavat kollektiivisesta, kaikille ihmisille yhteisestä alitajunnasta. Väisänen semiotiikan hengessä on sitä mieltä – minkä mielipiteen jaan hänen kanssaan – että symbolit, sovittuja merkkejä kun ovat, vaihtelevat merkityksiltää sitä mukaa, kun toisin sovitaan.

Kinnostavaa onkin juuri se, miten samoja merkkejä otetaan uusiin käyttöihin eri merkityskissä, ja sitä Väisänen hyvin esitteleekin. Symboleille tuntuu kertyvän arvoa, joka saattaa sopia arvona sinänsä jollekin aivan erialiselle kuin mikä on ollut varhaisempi merkitys. Joskus kyseessä on sävyero, joskus ero on dramaattisempikin. Kulttuurisesti merkitykseltään paljonkin seilannut merkki on Graalin malja. On sellaisiakin "merkkejä", joiden merkitystä ei voida edes määrittää, jos kohta on hiukan outoa väittää, että olisi merkki, jolla ei ole tiedossa olevaa merkitystä…mutta esimerkiksi triskele on kuvio, jota on löydetty ympäri maailmaa, monissa kultuureissa ja monilta vuosituhansilta. Minä siis oikeastaan katson, että kuvio, jolla ei ole merkitystä, ei lähtökohtaisesti voi olla merkki eikä varsinkaan symboli, jonka määritelmään kuuluu, että se on sovittu merkki. Sopimusta ei voi olla, jos kukaan ei tiedä sitä.

Tästä puuttuvat kotimaassamme yleensä käytetyt lähteet, mikä häiritsee jonkin verran varsinkin oman mielenkiintoni alueen eli kabbalan suhteen. Lähteistä puuttuu – ja se kyllä näkyy ikävästi tekstissä – alan pakollinen opus eli Gershom Scholemin Major Trends in Jewish Mysticism monista pienemmistä klassikoista puhumattakaan. Aika vakavana suoranisena virheenä pidän sitä, että kabbalasta puhuttaessa ei olla lainkaan mainittu sen yhteyttä hasidismiin.

Ylimalkaankaan Väisnen ei kauheasti ota huomioon symboleitten konteksteja. Hänelle näyttää riittävän, että kulttuurit vaikuttavat toisiinsa, mutta kultturien sisäisetkin muutokset vaikuttavat symboleitten merkitysten kehittymiseen. Esimerkkinä mainitsisin tuon hasidismin. Sen 1400-luvun versio (sitä siis on vanhempaakin lajia) vaikutti mm. Ukrainassa voimakkaasti 1900-luvun alkuun asti ja vaikuttaa edelleenkin siten, että siellä on monien hasidijohtajien hautoja, joille tullaan nyt sodan keskelläkin Israelista vierailemaan vuosipäivinä. Tuona samana hasidismin voittokulun aikoina samalla alueella sattui syntymään henkilö, josta Väisänen puuhu paljonkin, nimittäin Helena Blavatsky (1831–1891). Madame Blavatsky kehitti ajatusta, jonka mukaan kaikissa uskonnoissa on sama ydin, ja ajatus tuli muotoutumaan ideologiaksi, joka tunnetaan nimellä teosofia; se puolestaan on vaikuttanut moniin muihin oppeihin, myös sitä kohtaan tunnetun torjunnan myötä. Näitä ovat mitä erilaisimmat liikkeet kuten Mohammad Gandhin ajattelu, Rudolf Steinerin antroposofia ja Saksan kansallis-sosialistien esoteerinen siipi. Aatelistyttö Helena (os. von Hahn) Blavatsky oli siis syntynyt uskonnollisesti tai henkisesti alkujaankin aktiivisella alueella ja aikaana, jona haettiin urakalla uusia suuntia maailmankuviin. Teosofia, muuten, oli eräs niistä esoteerisista opeista, jotka ottivat uusiokäyttöön vanhan Graalin malja -symboliikan.

Itseäni kiinnosti eniten se, mitä Väisänen kertoi tarot-korteista. Väisäsen mukaan tarot-korttien historiaa ei ole kirjoitettu, ei ainakaan tieteellisesti validia, joskin kaikenlaista hömppäähän niistä on sepustettu. Tarot-kortit kiinnostavat kaikkia visuaalisesti suuntautuneita henklöitä, eli jotain visualista, määritelmiä pakenevaa voimaa niissä on.

Louis Claude de Saint-Martinin (1743–1803) mystisten tekstien pohjalta syntyi martinismi, kun Gérard Encausse -niminen (1865–1916) lääkäri kehitti niistä ruusuristiläistyyppisen liikkeen. Ja sama mies keksi tässä kohtaa Väisäsen mukaan tarot-kortit (s.90), vaikka toisaalla Väisänen kirjoittaa (s. 111), että tarot-korteilla pelaaminen olisi ollut suosittua jo renessanssiajoilta. Yhtä kaikki, ainakin nykyisin tarot-kortteja saa kuka tahahansa, mutta kuulemma Encausse'in mielestä ne oli varattu vain henkisesti erittäin edistyneille.

Suomessakin on kulemma martinisteja, mutta nämä korostavat kristilllisä arvoja joskin myös toisaalta pyhien tekstien kabbalistista lukutapaa.

Ja se toinen yhteys, jossa Väisänen ottaa puheeksi tarot-kortit, onkin kabbala. Monesti tarot-kortit ovat todella upeita, mihin perustuu niiden suosio grafisen suunnittelun opiskelijain opinnäytetyöaiheinakin. Korttipelaaminen oli kaikenkaikkiaan suosittua vähintään 1400-luvulta lähtien. Väisänen ei kerro tätä, mutta vanhimpiin säilyneisiin eurooppalaisiin painotuotteisiin kuuluvat nimenomaan 1400-luvun pelikortit. Väisänen väittää, että pelikortteja olisi tilattu jopa Andrea Mantegnalta, ja tähän olisin toivonut lähteen. Pelikorttien tekijät olivat nimittäin minun käsitykseni mukaan aika erikosituneita "matalan taiteen" tekijöitä.

Nykyisin taroteista lähinnä ennustellaan, mutta aikonaan niillä on kuulemma myös jotenkin pelattu. Settejä oli erilaisia. "Piemontelaiset pelasivat ja pelaavat yhä 78 kortin pakalla, bolognalaiset 62 kortilla ja sisilialaiset 64 kortilla", kirjoittaa Väisänen. Epäilemättä erot eivät olleet tiukan kategorisia, sillä minulla on itselläni 78 kortin bolognalainen pakka.

En ymmärrä tarot-korteista tuon taivaallista paitsi että ne ovat hienonnäköisiä. Olen oheiseen kuvaan ottanut muutaman Väisäsen mainitseman kortin omasta pakastani: "Kuolema on helppo tunnistaa luurangosta, olipa luuranko ratsun selässä tai jaloillaan. Sen merkitys ei ole niin synkkä kuin voisi ajatella: se ei välttämättä merkitse fyysistä kuolemaa vaan uuden elämänvaiheen alkua. Pää ylösalaisin roikuva hahmo, jota Suomessa nimitetään hirtetyksi, ei oikeastaan ole hirtetty, sillä tämä roikkuu jalastaan pää alaspäin. Se oli tyypillinen rangaistus keskiajalla. Vanhastaan kortin nimi olikin petturi."

Väisäsen mukaan kohtalonpyörä-kortissa pitäsi olla nainen silmät sidottuna, mutta ainakaan tässä minun sarjassani tämä ei ole kovin selvää. Kiinnostava on myös Väisäsen ylipapittareksi nimeämä kortti, joka on minun pakassani nimeltään La Papesse eli "paavitar". Tämän taustalla on muistaakseni legenda miehenä esiintyneestä naisesta, joka onnistui kiipeämään korkealle katolisen kirkon hierarkiassa – Väisäsen mukaan kysymys on "naiselliseta älystä, sisäisestä voimasta ja intuitiosta". Ehkä. Mutta kyllä tuossa minun kortissani naishahmolla on nimenomaisesti kirkollinen päähine ja oppineisuudesta kertova kirja sylissä.

Vaikka teos on pintapuolinen ja ehkä vaikuttaa muita lähteitä lukeneesta hiukan virheelliseltäkin, tästä saa mukavaa kipinää elämäänsä. Ja sitä vartenhan symbolit niihin liittyvine tarinoineen ovat olemassa. Tarinoita on paljon ja ne ovat erilaisia, ts. keksittyjä – ja usein sitä jopa moneen kertaan – mutta kuten Thomas Mann Tohtori Faustuksessa kirjoittaa, "voimia kohottava epätotuus vetää aina vertoja hyveelliselle mutta hedelmättömälle totuudelle".