Tämä sitten on mainio teos, tämä Ossi Viidan Kuhmoisten historia II. Tämä mielipiteeni ei johdu vain siitä, että isäni äidin suku on sieltä kotoisin, sillä siitä suvusta ei ole tässä kirjassa kuin yksi pieni pätkä, ja se on nyt sitten kaikki, mitä minä koko suvusta tiedän. Eli en yhtään mitään. Paikallishistoriakirjana tämä on asiatyyppisisällöltään suurin piirtein samanlainen kuin olisi Jaana Juvosen Uukuniemen historia + Sirkka Nurmen kirjat.

Paikkakuntantana Kuhmoinen vaikuttaisi olevan jokseenkin Uukuniemen vastakohta. Ossi Viita toteaa esimerkiksi, että millään herätysliikkeellä ei ole koskaan ollut kannatusta Kuhmoisissa, kun Uukuniemellä oli jokseenkin kaikilla sekä vielä mitä erilaisimmilla muilla kirkkokunnilla ja lahkoilla alkaen kirkkokunnat ylittävästä kuohittujen lahkosta.

Kuhmoisissa on kyllä ollut jämeriä kirkkoherroja, eturintamassa Arvi Kaarlehto, joka oli virassa 1949–1961, mutta tämäkään paimen ei paljon laumalleen mahtanut. Sivulla 280 on seuraava kuvaus: "Kirkkoherra ripitti ahkerasti myös lapsia. Kaarlehto moitti erityisesti kiroilua ja varoitti: "Älkää kiroilko, ette pääse taivaaseen". Kirkonkylän raitilla kiroilleet lapset vastasivat terävästi: "Ei me olla sinne menossa vaan osuuskauppaan". Viita kertoo Karlehdon suunnitelleen alun alkujaan uraa oopperalaulajana ja toteaa, että tämä ammatti olisi luultavasti soveltunut tälle impulsiiviselle henkilölle paremmin.

Paikkakunnan koirilla oli tapana pujahdella kirkkon kuseksimaan, ja kerran pastori oli saarnan aikana ilmoittanut, että hän ei jatka ennen kuin koira on toimitettu ulos kirkosta. Tähän seurakuntalaisten keskuudesta huudettiin takaisin, ettei koiraa voida ajaa ulos koska se on ainoa siitä talosta, joka käy kirkossa.

Paremmin Kuhmoisissa ovatkin menestyneet erilaiset maalliset kesäjuhlat, joita tässä varhain – jo ennen 1960-luvun duunareiden mökkibuumia – kesäasukkaita keränneessä kunnassa pidettiin runsaasti. Näissä juhlissa olivat kesälomalaisetkin suuressa roolissa, varsinkin Hannikaisten musiikkiperhe, joka suorastaan koko sukunsa voimin osallistui kesäisin paikkakunnan elämään. Eräissä juhlissa laulajatar Mary Hannikainen oli tanssinut erään iloisen leskimiehen kanssa, mikä oli kerännyt kyläläiset sitä ihmettä katsomaan: "Olihan se nähtävä, kun hänen hopeakettunsa heilui maalaiskylän tanssilattialla".

Erityisesti Kuhmoisia tuntuisikin erottavan toisesta kesäasukaspitoisesta pitäjästä Uukuniemestä se, että kuhmoislaiset osaavat nauraa itselleen. Ikään kuin jos Uukuniemi on Karjalan 'Etelä-Pohjanmaa', niin Kuhmoinen on Hämeen 'Karjala'. Vertaus on sikälikin sopiva, että nimenomaan Kuhmoisissa P.J.Hannikainen sävelsi Karjalaisten laulun vuonna 1899.

Myös Pekka Halonen majaili ja maalaili mieluusti Kuhmoisissa. Pekka Halonen oli Sortavalan seminaarin käsityönopetajan ja tehtailijan Eero Mäkisen vävy, ja Mäkisen poikakin, kotiteollisuusneuvos Lauri Kuoppamäki (joka vaihtoi nimensä isänsä kotitalon nimen mukaan Kuoppamäeksi sisällissotaan liittyneiden seikkojen seurauksena) omisti vähän aikaa sieltä huvilan.

Varsin erikoiselta kuulosti tieto, että talvisodan aikoihin Kuhmoisiin oli sijoitettuna väkeä Koivistolta. Näin väitetään tässä kirjassa sivuilla 156-162 ja kerrotaan näistä ensimmäisten saapuneen Kuhmoisiin 2. joulukuuta 1939. Talvisodan aikaan siirtoväkeä tuli Kuhmoisiin reilu 3 000 henkeä, pääasiassa juuri koivistolaisia, jolloin kunnan väkiluku kasvoi 9000:een. Kun koivistolaiset sitten enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti palasivat entisille kotiseuduilelen keväällä 1940, sitä surtiin molemmin puolin: "Tunnettiin eron ikävää. Koivistolaiset olivat voittaneet hämäläisten sydämet".

Minua henkilökohtaisesti askarruttaa se, että isän isän sanottiin olleen kotoisin Virolahdelta. Olen aina olettanut, että kysessä olisi se 'oikea' Virolahti, se, joka sijaitsee Kaakkois-Suomessa, mutta tästä kirjasta opin, että Kuhmoisissa on ihan oma Virolahtensa. Hmm…

Ja kuin pisteenä iin päällä, sokerina pohjalla ja kirsikkana kakussa paikkakunnalla on kuulemma vaikuttanut kulkukauppias eli laukkuryssä Jussi Kuikka, syntynyt Uhtualla1910.

Mahdottoman mielenkiintoinen kirja. Varsinaista tekstiä on 588 sivua, ja lisäksi tulevat liitteet sekä lähde- ja henkilöluettelo yms. Varsinkin viitteet on tehty huolellisesti, ja olen muutamia jäljittänytkin aikoen tutustua niihin tarkemmin. Tässähän lähteitä on voitu referoida vain hyvin lyhyesti. Tiukan asian ja traagisten kohtaloiden joukossa on paljon hauskoja, anekdoottimaisia juttuja ja pidempiäkin kertomuksia, joista kirjoittaja ei ole joutunut huvittaviakaan piirteitä karsimaan, vaikka teos on ollut kunnan tilaustyö.