Käväistiin itärajalla. Esimerkiksi Virolahdella.

En ollut ikinä käynyt moisessa paikassa, vaikka – tai ehkäpä jopa nimenomaan koska – isänpuoleinen isoisäni on syntynyt siellä. Mutta nyt uukuniemeläinen Tiitan taksi järjesti pikkuretkueella reissun sinne, ja lisämaksua vastaan onnistuin houkuttelemaan kuskina toimineen Anne Uppmanin käyttämään minua vilkaisemassa sukuni menneitä maita. Tarkkaan ottaen ne ovat suvulla edelleen kuten ovat olleet 1700-luvulta asti, mutta koska isäni suvussa ei järki ole läheskään aina voittanut, isoisäni isä myi oman osuutensa talosta.

Talo oli kantatila, eli se ei ollut koskaan ollut Itä-Suomelle tyypilliseen tapaan minkään lahjoitusmaaherran tai kruunun alainen. Suvun nimeksi on otettu talon nimi Reinikan joen yli kulkevan sillan mukaan. Sitä ennen sukunimi oli ollut Kiiski. Kun tila sitten olitiin jaettu kahtia vuonna 1902, se vaikuttaa olleen paikkakunnalla jonkinlainen tapaus. Jakoa koskeva kartta olisi Helsingissä nähtävillä, mutta valitettavasti Helsinki on niin syrjässä, että eihän sinne kukaan jaksa taivaltaa.

Jokseenkin outoa on se, että isoisäni isä myi oman osuutensa jättäen itselleen vain pienen peltopalstan. Ei ole tiedossa, mitä hän rahoilla teki, mutta koska hänen palstatilaansa sanottiin Tenttulaksi, se kertonee jotain. Hän ei myynyt talonpuolikastaan veljelleen, joka jäi kyllä jatkamaan omaa osuuttaan vaan eräälle toiselle sukulaiselle. Ehkä veli ei vain pystynyt ostamaan sitä, en tiedä. Mutta jossin vaiheessa isoisäni isä on perheineen häipynyt paikkaunnalta, ilmeisesti vuonna 1912, joksin tämä ajoitus on vain eräseen virheeseen perustuva arvaus. Vaikuttaa siltä, että perhe on polttanut sillat takanaan, siis kuvannollisesti. Reinikan joen yli kulkee kyllä silta edelleen…

En ole koskaan kuullut isän isänpuoleisesta suvusta mitään, vaikka on vaikea kuvitella, että siihen liittyisi suurempaa katastrofia kuin isän äidinpuoleiseen, joka on häpeällinen luku koko Suomen historiassa. Ehkäpä onnettoman avioliiton solmineet isänpuoleiset isovanhempani olivat tunteneet jotain solidaarisuutta surkeassa sukuhistoiriassaan, menepä tietämään. Isän äiti oli torpan tyttö, joka esitti talollisen tytärtä torpan sisällissodan jälkeisen lunastamisen jälkeen, vaikka hän oli ollut itse silloin jo aikuinen, ja isän isä puolestaan oli syntynyt valtavaan taloon, mutta perheen isä oli leikkinyt perheen omaisuudella – tai mitä siinä nyt sitten onkaan tapahtunut.

Mutta nyt minulla on sukupuut sekä isoisäni isän että äidin suvuista. Siis vain suorat linjat, joihin ei kuulu kunkin sukupolven sisaruksia. Mutta kyllähän siitäkin aika moinen määrä nimiä tulee, kun 1600-luvulle mennään.

Eikä yksikään nimi sano minulle mitään. Mutta onpahan nimiä. Sukupuista selviää, että nämäkin suvut muodostavat "sukukranssin" kuten äidinpuoleisetkin sukuni. Virolahdella ovat neljännet serkut menneet keskenään naimisiin.

Ja kuten sanottua, se talo on edelleen samalla suvulla, joskin sitä niin sanotusti pitää nyt vävy eli eriniminen perhekunta.

Eli sellaista itärajalla tällä kertaa.