Hilary Mantelin kirjoittaman Thomas Cromwell-trilogian lukemiseni on edennyt viimeiseen n. 1000-sivuiseen osaansa nimeltä Kuningashuone. Aika alussa vasta ollaan.

Edellinen osa päättyi jähmettyneeseen kaaokseen, kun hirveä määrä kuolemaa, epätoivoa, pakkovaltaa ja silmitöntä, järjestäytyneeksi naamioitua väkivaltaa vyöryy yli. On versiä rättejä, irtileikattuja päitä, ja tyyppi, joka tuijottaa kaiken yli – tyyppi, joka on sen kaiken organisoinut.

Tämän viimeisen osan alussa tilanne on vakiintunut. Vyörymät ovat vyörymisensä vyöryneet, ja meillä on kuningas, joka on päätynyt toisen naisen naidakseen katkaisemaan vaimoltaan kaulan. Käytännön järjestelyt on hoitanut korkea virkamies ikään kuin sillä hinnalla, että voi samalla kostaa tietyille mahtisukujen jäsenille. Nämä ajoivat kuolemaan hänen entisen, suuresti arvostamansa esimiehen, kardinaali Wolseyn. Samassa kostohötäkässä menee yksi höperä luutunsoittaja, joka oli ruvennut luulemaan itsestään suuria, vaikkei hänellä ollut henkistä kanttia siihen.

Ja kuten jo edellisessä osassa tehtiin selväksi, Cromwellin ympäristö oli täysin tietoinen hänen kostomotiivistaan. Tässä viimeisessä osassa tavataan alussa se kääpiönarri, joka oli esittänyt Cromwellin isäntää Wolseytä siinä ivakuvaelmassa, jossa ed. teloitetut herrat olivat näytelleet kardinaali Wolseyn teloitusta kukin eri raajaa ikään kuin irti kiskomalla ja joille Cromwell oli nyt kostanut lyhentämällä heitä itseään päänsä verran. Tilkuksi kutsuttu kääpiö ihmetteleekin nyt suoraan itselleen Cromwellille, miksi hän oli vielä hengissä – Cromwellin kostoprojekti on siis kaikilla osapuolilla hyvin tiedossa. Cromwell tietää tämän tietämisen, ja hän on ruvennut taas kantamaan asetta kuin konsanaan nuoruutensa vuosina.

Nuoruutensa vuosina…. Tämän kirjan/romaanitrilogain suuruus on se, että tässä julmurin mielenmaisemat esitetään samanlaisina kuin meidän itseämme hyvinä ihmisinä pitämien. Mantel esimerkiksi kuvaa tässä paljon tajunnanvirtatekniikan klassikoille velkaa olevaan tyyliin, miten Cromwellilla on ollut ikään kuin useita elämiä, jotka hän on laittanut numerojärjestykseenkin. Minulla on itselläni samantapainen käsitys omasta elämänkaarestani. Koen elämäni osat hyvin erillisinä, suoraan sanottuna eri eläminä hyvin samalla tavalla kuin tämän romaanin Cromwell.

Cromwellin kirjeenvaihto on koodattua, nythän siis eletään 1530-lukua. Hän kommunikoi pitkin Eurooppaa lähettiläidensä sun muiden mahtihenkilöiden kanssa. Hän on kasvattanut itselleen omat apurinsa kuten juuri koodinpurkajan, mutta omaan poikaansa hän ei luota – hän pyrkii pitämään pojan mahdollismman loitolla bisneksistään suojellakseen tätä, sillä tämä on oikeastaan vähän tyhmä. Cromwell on päätynyt kuninkaan sijaiseksi kirkollisena johtajana, ja poika huudahtaa kerran: "– Ajatella, minun isäni on ylempänä kaikkia piispoja!"

Noin sivun 110-kieppeillä nimittäin alkaa sekä parlamentin istunto että piispainkokous, molemmat ensimmäisiä sitten sen, kun kuningas, Englannin kirkon pää, on mestauttanut oman vaimonsa. Joidenkin piispojen on hyvin vaikea kestää tilannetta.

Jään odottamaan, miten käy.

Mutta mikä on varmasti käynyt, on lakiin kohdistuvan luottamuksen romahtaminen, kun julistetaan toista ja tehdään tosita, ja lakia käytetään vaikkapa nyt koston välineenä siekailmatta.

Miten tällainen sitten pääsee tapahtumaan? Miten kukaan ei estä sitä?

Miellähän on itselämme tässä paraikaa meneillään monentasoisia samanlasia tilanteita. Maailmanpolitiikassa on tänä iltana luvassa varsinainen cromwellilinen spektaakkeli, mutta on meillä –kirjaimellisesti – ruohonjuuritasollakin merkillisiä tapahtunia. On jo pitkään pyritty pääsemään eroon eräistä vieraslajeista. Olen omasta puolestanikin osallistunut asiaan.

Nimittäin niiltä osin, kun ymmärrän asiaa. Esimerkiksi jättiputki on oikeasti hirviökasvi. Se on ilmaantunut ihmisten pihoihin ihan tarkoituksella istutettuna ja on jonkin verran hanakka leviämään. Meidänkin äiti toi sellaisen meidän mökkipihaan huussin nurkalle innoissaan, kun "se kasvaa valtavan korkeaksi ja siihen tulee sellainen valtavan leveä kukka, kuin päivänvarjo!" Verrattain nopeasti havaittiin, että se aiheuttaa palovammoja. Ihmiset ovat jokseenkin heti tuon 1960-luvun lopun muodin jälkeen pyrkineet pääsemään siitä eroon jo pelkästään senkin takia, että ihmisillä nyt yleensä on lapsia.

Nyt on julistettu vallan lain voimlla sota viitapihlaja-angervoa vastaan. Sitä on anoppivainaan pihamaalla. Muistan, kun menin sinne ensimmäisen kerran vähän yli 40 vuotta sitten, ja tuleva puolisoni kertoi siitä nukumapaikkamme ulkopuolella kasvavasta pensaasta, että siihin tulee kesällä tosi nätti kukka.

Aika kului, vanhusten kyky huolehtia tiluksista väheni, ja kun me isännän kanssa aloimme käydä siellä anopin jouduttua lopullisesti hoitolaitokseen aloitin ankaran taistelun tuota pihaa valtaavaa kasvia vastaan. Sain se pois niiltä alueilta, joilta erityisesti halusin, ja vaikka sen taimia pyrkii ilmaantumaan sinne tänne, kiskon ne ylleensä juurineen pois. Se kasvi toisin on niin ovela, että älyää katkaista vartensa siitä heti maanpinnan yläpuoleta, jolloin juuri, jossa on jo valmina joukko uusia varsia ilmaantumassa, jää jatkamaan sukua.

Mutta että asista on pitänyt vallan laki säätää… Ja sanktioksi sakkorangaistus. Herää kysymys, kuka on tämän lain takana oleva kostonhimoinen "cromwell"?

On täysin totta, että jos viitapihlaja-angervolla on tilaa kasvaa ilman suurempia esteitä, se kyllä leviää. Mutta se ei esimerkiksi ylitä vaikkapa nyt tietä. Ja jos sen saa ajettua piha-alueelta laitaa kohti, se lannistuu viimeistään kohdatessaan haapametsikön. Anoppivainaan pihamaallakin siis on vielä viitapihlaja-angervoa ex-navetan takana, mutta se on siinä jo tuskissaan haapa-armeijan edessä. Joten miksi tämä laki, joka vaatii vallan sakkoja tuekseen?

Toistan: viitapihlaja-angervosta kannattaa hankkiutua eroon, mutta laki ja vieläpä sakkorannaistus sen "hallusspidosta" ei aiheuta muuta kuin yleistä lankuuliaisuuden heikentymistä.

En siis pidä siitä aksvista ja pyrin siitä kaikin keinoin eroon, mutta jos isännän perikunnan tontille ilmaantuu joku tarkastaja minua uhkailemaan, minä uhkailen takaisin. Ymmärrän myös niitä, jotka ovat uhkailleet viime päivinä kompostitarkastajia.

Erityisen innolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu kultapiiskun suhteen. En pidä siitäkään, koskapa en nyt satu pitämään keltaisista kukista ylipäätäänkään, mutta jos sen kanssa ruvetaan joihinkin lansäädännlisiin toimiin, kyseessä on yhteiskunnan ylimpien yhteiskuntaluokkien sortotoimi alempia kohtaan. Sillä kultapiisku on ollut köyhien ihmisten puutarhakasvi. Se leviää jokseenkin saman verran kuin pioni ja alppiruusu – alppiruusu voi muodostaa kerrassaan valtavan kasvuston, jonka alla ei pääse kasvamaan yhtään mikään kotoperäinen kasvi,edes voikukka –  mutta koska pioni ja rhododendron ovat rikkaiden puutarhakasveja, niitä ei vaadita hävitettäviksi.

Minä tulen hyväksymään kultapiisunhävitystoimiet heti, kun samat hävitystoimiet on ensin sovellettu pioneihin ja alppiruusuihin, enkä minuuttiakaan ennen sitä.

Ja tähän olen päätynyt siksi, että tällä hetkekellä meillä on vakavampiakin ongelmia kuin  kultpiisku ja viitapihlaja-angervo, ja epäilenkin näiden lakihankkeiden syyksi sitä, että käyttämällä aika ja energia niistä vouhkaamiseen vältytään työskentelmästä aitojen ympäristöngelmien kimpussa.

Esimerkiksi ilmstonmuutos on paljon vakavampi ongelma kuin viitapihlaja-angervo tai kultapiisku. Mutta ilmasto-ongelmista taisteltaessa vastapuolella on ihmiskunnan rikkain prosentti, ja siinä saa sitten turpaansa. (15.8.2025)