Kiinan mediasta pintapuolisesti

21.02.2018

Luostarinen, Heikki. Kiinan median suuri harppaus. Riika 2017.

Eilen ja tänään on ollut mahtava hiihtokeli, mutta kai tässä pitää tätä blogiaan joskus päivittää, kun tämän web-hotellipaikasta maksaa.

Sain Heikki Luostarisen teoksen Kiinan median suuri harppaus joulupukilta, ja vasta tänään sain sen loppuun. Lienee ymmärrettävää, että jos kirjan lukeminen vie näin kauan, se ei lukijan mielestä ole kovin hyvä.

Kirjan takakansitekstin mukaan Heikki Luostaarinen on Tampereen yliopiston tiedotusopin professori. Luultavasti hän pitäisi, jos jostain tämän saisi tietää, sangen paheksuttavana sitä, että minä, joka en ole kukaan enkä mikään, olen sitä mieltä, että tätä hänen tekstiään olsi pitänyt ankarasti toimittaa. Parin ajatuksen uhraaminen sille, mikä on kohderyhmä, olisi ollut poikaa. Tällaisenaan jää vaikutelma, että kirjoittaja on pilanpäiten yrittänyt saada 400 sivua täyteen, vaikka asiaa oli vain kahteen sataan, mutta puhti suureksi petti jo 394:n kohdalla, vähän niin kuin omaksikin huviksi.

Kenet Luostarinen on kuvitellut lukijakseen? Ihmiselle, joka tietää Kiinasta jo jotain, tässä on melko vähän mitään uutta, ja ihmiselle, joka ei tiedä Kiinan mediailmastosta höykäsen pöläystä, tässä on likaa sekalaista sälää. Itse olisin pistänyt koko kirjan jäsennyksen/otsikoinnin aivan uusiksi.

Varsinkin Kiinan median toiminnasta jotain tietävää ärsyttää jatkuva toisto. Taatusti esimerkiksi Kungfutse-insitituutit pitää Kiinan propagandatyöstä kerrottaessa mainita, mutta ei sitä tasan samaa asiaa tarvitse hokea joka kymmenen sivun välein. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Kun Xinhuan toimintaperiaate on kerran selitetty, sitä ei olsii tarvinnut selittää uudelleen joka kerta, kun se manitaan. Eikä Global Timesin. Myös Etelä-Kiinan meren tilanteesta olisi riittänyt yksi selitys niin kuin monesta muustakin seikasta.

Toinen isompi ärsyttävä seikka oli se, että Luostarinen pyrkii ikään kuin neuvomaan Kiinaa viestinnässään. Jos Kiina on suurvalta, se luultavasti on tehnyt jotain oikein, ainakin paremmin kuin jonkun suomalaisen ei-parhaan-yliopiston professori kykenisi tekemään.

Luostarinen pääsee kyllä kirjan loppupuolesta hiukan jyvälle siitä, että ns. lännellä ja Kiinalla on aivan toiset käsitykset siitä, mihin viestinnällä pyritään, mutta asian syvin olemus jää silti häneltä käsittämättä täysin kirkkaasti. Ja pointtihan on se, että Kiinassa viestintä ei ole tiedonvälitystä lainkaan. Ylipäätään 'tieto' ei ole Kiinassa lainkaan sama asia kun meillä eikä varsinkaan statukseltaan sellaisissa korkeuksissa. Meidän maailmankuvamme perustuu sille, että jossain on joku todellisuus, yksittäisistä ihmisistä niin kuin ryhmistäkin riippumaton ja varsinkin poliittisiin suhdanteisiin liittymätön maailma, josta voi olla  objektiivista tietoa. Kiinalaisen käsityksen mukaan mitään tällaista todellisuutta ei ole, vaan todellisuus on aina se, mistä se sattuu kulloinkin rippumaan. Kiinassa presidentti Xin on täysin mahdollista määrätä, että 2+2=5, eikä kukaan ihmettele sitä, vaan se muuttuu todellisuudeksi heti, kun hän tällaisen määräyksen esittää.

Ilmeisesti Luostarinen on liikkunut Kiinassa hyvin vähän. Kirjasta saa sen vaikutelman, että hän ei ole ollut siellä yhtään sen enempää kuin haastattelujensa vaatiman ajan, eikä hän juurikaan ole ollut tekemisissä tavallisten ihmisten kanssa. Melkoista ylimielisyttä osittaakin, että ihminen väittää kirjoittaneensa kirjan Kiinan mediatodellisuudesta ja myöntää samaan henegenvetoon, ettei osaa edes maan pääkieltä.

 

Jos hän olisi osannut kieltä, hän olisi oppinut, että Kiinassa esimerkiksi valehdellaan reippaasti, mikä sekin kertoo kiinalaisesta totuuskäsityksestä. Jokainen yksittäinen kiinalainen pyrkii manipuloimaan jokaisen toisen todellisuutta, ja jos joku länsimaalainen saa kiinalaisen kiinni valehtelusta, hän vain hihittelee, sillä hän tajuaa, että tuo toinen eli tuo länsimalainen on suuttunut siitä, että hän on venyttänyt totutta, mutta ei tajua, mitä suuttumsita siinä on. Kiinassakin valehtelemiseen liittyy sosiaalista tuomittavutta, mutta syyllinen on se joka uskoo valheen vaatimatta vastapalvelusta tuon valheen uskomisesta, ei se, joka valehtelee. Kaikenlaisten väiteiden uskomisesta kerätään eräänlaista guanxi-valuuttaa, silla vastavuotroisesti muut taas ikään kuin lupaavat uskoa, jos äsken uskoneet ovat uskoneet.

Se tässä kirjassa oli kuitenkin hyvää, että lopussa korostettiin Kiinan ja Venäjän intressejä toisenlaisen, niille itselleen sopivamman viestintävaihtoehdon luomista. Samaan nippuun, vaikka varauksin, on halukas liittymään Iran. On totta, että länsimainen viestintä ei ole yhtään sen moniarvoisempaa kuin kiinalainen tai venäläinenkään, minkä Luostarinen rehellisesti tunnustaa. Meikäläiset mediat epäonnistuvat kaiken aikaa Syyrian sodasta kertoessaan, ja jään jännittyneenä odottamaan, kun aletaan tehdä analyysiä siitä, mitä kaikkea soopaa Syyrian sodan tiimoilta on ilmoille syydetty

Joka tapauksessa väite, että Venäjän ja Kiinan mediat olsivat jotenkin altavastaajan asemassa tämän päivän maailmassa, on heppoinen. Venäjähän on onnistunut manipuloimaan Yhdysvaltain priesidentin vaalit, ja Kiina on blokkaillut amerikkalaisia verkkoyhteyksiä. Luostarinen olettaa, että kiinalaiset jotenkin haluaisivat tehdä sellaista ulkomaanpropagandaa, joka miellyttäisi länsimaalaisia ja että he vain epäonnistuvat. Tosiasia on, että he eivät halua tehdä sellaista propagandaa, vaan he tekevät juuri sellaista kuin haluavat eivätkä aio antaa periksi piiruakaan. Kuten venäläisetkään, he eivät halua uusia yleisöjä vaan tavoittaa kaikki ne, jokta ovat jo valmiiksi heidän kanssaaan samaa mieltä. He eivät siis kilpaile sisällöillä, mitä Luostarinen luulee heidän yrittävän tehdä.

 

Ja toistan: Kiinaa ei kiinnosta tiedonvälitys siinä mielessä, että välitettäisiin nimenomaan tietoa. Tästä seuraa myös, että kun kiinalaiset puhuvat innovaatioista, he eivät tarkoita sellaisia luonnontieteellisisiä tai teknisiä sovellutuksia kuin me tarkoitamme, vaan he tarkoittavat innovaatiolla sitä, että joku on jo jossain keksinyt jotain – he eivät nimittäin itse alennu keksiskelemään mitään – ja sitten he vain luovat systeemin, jolla tuosta keksinnöstä aletaan tahkota rahaa sellaisella tavalla, joka soveltuu heidän omaan arvomaailmaansa ja yhteen heidän kulttuurisen ja poliittisen systeeminsä kanssa. Tämä on aika kaukana meikäläisestä innvaation käsityksestä, joka tarkoittaa yleensä jonkin täysin uuden keksimistä, mitä kiinalaiset siis itse asiassa halveksivat.

 

Sanoessaan, että Kiinassa viestinnällä pyritään pitämään yllä harmoniaa, Luostarinen siis tulee aika lähelle, mutta pysyy silti aika kaukana ytimestä eli täysin erilaisesta todellisuuskäsityksestä.

Luostarinen yrittää kirjan lopussa myös määrietllä sitä, mitä kulttuurierot ovat. Yksi hyvä esimerkki tältä saralta ovat Kungfutse-instituuti. Niiden toiminta ottaa nykyisin pattiin monia, sillä nehän tomivat vähän kuin virukset kohdemaidensa yliopistojen parasiitteina, ja tällaisina ne ovat käyneet vuosi vuodelta röyhkeämmiksi. Olen itse suorittanut Kungfutse-instituutin kiinan kielen tasokokeen, ja olen ollut kahdella sen stipendillä Kiinassa, ja tältä osin systeemi olikin loistava. Sillä mitä muita keinoja minulla olisi tuolloin kymmenen vuotta sitten ollut saada mitään todistusta itsenäisesti tapahtuneesta kiina opiskelustani ja miten muuten olisin voinut päästä edes pintapuolisesti tutustumaan kiinalaisiin yliopistoihin – nyt olen siis 'opiskellut' kahdessa, joista kumpikaan ei edes ole suoranainen näyteikkunahuippuyliopisto vaan sangen tavallinen. Mutta tämä oli silloin tämä. Nykyisin stipendit eivät enää tipahdakaan automaattisesti, kunhan vain kokeen jotenkin läpäisee, ja stipendiaatit valitaan nykyisin vain Kungfutse-instituuttien omista opsikelijoista. Tämän tyyppinen kehitys lienee tullut yllätyksenä eri maiden isäntäyliopistoille – siis  esimerkiksi tämä, että ne muuttelevat toimintatapojaan neuvottelematta ja alkavat ikään kuin suosia isäntäyliopistojen sisällä joitain opiskelijoita tai toimintatapoja omilla kriteereillään. Ja nyt, kun Kungfutse-instituutit ovat ikään kuin paljastaneet todellisen karvansa, niistä on vähän vaikea päästä eroon. Mutta tuossa kymmenen vuotta sitten ne olivat kiinan kielen ja kulttuurin harrastajalle kerrassaan oivallisia apuvälineitä.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö, johan Luostainen puuttuu, on Tampereelta käsin toimiva kiinalaisomisteinen mediatalo Gbtimes. Sille on käynyt samantapaisesti. Kymmenen vuotta sitten sama talo oli nimeltään Radio 86. Tuolloin se toimi verkon lisäksi radion kautta Radio Dein taajuudella kerran, pari vikossa, ja ohjelmat olivat sympaattisen kotikutoisia. Jutut verkkosivuilla olivat sopivia kiinan kielen ja kulttuurin harrastajille. Niissä oli pikkuista kiinan kielen opetusta, aforismeja tai sanontoja ja niiden sisällön selitystä, kirjainmerkkien merkitysten purkamista ja muuta mukavaa. Luostarinen puhuu kiinalaisesta tabloidmaisesta mediasta, ja muuttuessaan Gbtimeskiksi Radio 86 muuttui juuri tuollaiseksi tabloidmaiseksi hömppäsivustoksi. Se koommin en ole seurannut sitä, ja ihmettelen, mahtaako seurata kukaan muukaan. Mutta kuten sanottua, se ei välttämättä ole tarkoituskaan.

Luostarisen mukaan kiinalaiset eivät kutenkaan ole soluttautuneet meikäläiseen mediaan samalla tavalla kuin neuvostoliittolaiset aikanaan, vaikka vaikuttamista esiintyy. Gbtimesille, muuten, kirjoittaa esimerkiksi Janne Suokas, joka on kääntänyt tällä blogillakin esitellyn Mai Jian teoksen Koodinmurtaja. Kirjan on kustantanut Aula.

Mitä kiinalaisen ulkomaanmedian propagandistiseen luonteeseen tulee, se on aika hampaatonta vaikkapa verrattuna Suomen helluntaikirkon Keravalta ympäri maailmaa kymmenillä kielillä harjoittamaan propagandaan. Jo olisin joku kiinalainen ja haluaisin neuvoja ulkomaille suunnatun propagandistisen viestinnä kehittämiseen joltain suomalaiselta, en kysyisi neuvoja Heikki Luostariselta vaan kääntyisin juuri helluntaikirkon puoleen.

Tästä teoksesta tuli mieleeni, että tämä on vähän niin kuin omakustanne. Kirja on kuitenkin ilmestynyt Inton logon alla. Ilmeisesti Into ei juurikaan toimita kirjoittajien tekstejä? Tässä on ollut piykään menossa omakustantamisen juhlat, kun painattaminen on nykyisin niin halpaa. Luultavasti seuraava käänne kirjankustannusalalla on kirjojen toimittaminen taas luettavaan kuntoon. Uusista kustannusyhtiöistä sitä taitaa nyt vielä tehdä ainoastaan Siltala.



Koska tässä Luostarisen kirjassa oli niin vähän kuvia ja kaikki mustavalkoisia, oheistan tähän omaottamani valokuvan Diaoyu-saarien tiimoilta pidetysta mielenosoituksesta Chongqingissa vuonna 2012. Kiinassa saa osoittaa mieltä, kunhan se tapahtuu hallituksen mielipiteen puolesta. Hallituksen mielipidettä vastaan ei saa osoittaa mieltä. Tämäkin kuvaa hyvin kiinalaisen ja länsimaisen mentaliteetin eroa. Meillähän mielenosoitukset ovat aina ja määritelmänomaisesti osoituksia valtiovallan näkemyksiä vastaan. (19.2.2018)

Viimeksi muokattu: 21.02.2018
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 36 Seuraava sivu »