Pitkään vei saada loppuun tämä Svetlana Aleksijevitšin kirja Neuvostoihmisen loppu. Tämä ei johtunut sivumäärästä, 697, sillä sivumäärään on vaikuttanut melko iso kirjainkoko, vaan aiheen raskaus ja ainakin minulle erikoinen lajityyppi. Aiheena ovat neuvostoihmiset aina vallankumouksen päivistä meidän aikoihimme, ja varsinkin neuvostoihmisten hämmästyttävän positiivinen suhtautuminen Staliniin tänäkin päivänä, vaikka kaikki tietävät hänen hirmuteoistaan. Ja viimemainittuja käsitellään tässä erikseenkin. 

 

Kuulema tämä edustaa yhteisöromaania. Minä luen nykyisin niin vähän kaunokirjallisuutta, etten ollut tällaiseen ennen törmännyt, mutta sikäli kun ymmärsin oikein, tämä ei ole suoranaista fiktiota, vaikka onkin romaani, vaan kirja perustuu oikeisiin haastatteluihin, jotka on tehty vuosina 1999-2012. Kirja etenee haastateltu kerrallaan, ja samaa henkilöä on saatettu haastatella useampaan otteeseen.

 

Perusväittämä tässä Aleksijevitšin kirjassa on, että uhrit ovat yhtä syyllisiä kuin pyövelit. Aleksijevitš pohtii neuvostoihmisten alistumista, jota hän näyttäisi pitävän pääsääntöisesti moraalisesta heikkoudesta johtuvana, joskaan ei täysin eikä kaikissa tapauksissa, mutta sekään, että ihminen kärsii moraalisen heikkoutensa tähden, ei tee kärsimyksestä vähemmän traagista. Joskus pyövelissä ja uhrissa on kyse samasta henkilöstä, kun hän itse ilmiantaa ja simputtaa yhtäällä ja joutuu itse saman kohtelun kohteeksi toisaalla pitkin elämänkulkuaan. Ja mitä ilmiantajiin tulee, tässäkin kirjassa ilmiantajiksi paljastuvat kiltinoloiset, mukavat tyypit, joista olisi viimeimmäksi uskonut.

 

Aluksi minusta vaikuttivat oudoimmilta juopporemmit, joissa ylistettiin Stalinia. Mutta riittävän monta kertaa toistettuna minäkin tajusin, että kun Stalin komensi heidän kaltaisensa luuserit ilman aseita rintamalle suoraan tulee ja Suuri isänmaallinen sota sitten voitettiin, moraalisesti heikotkin saivat osuutensa kansallisesta kunniasta.

 

Tosin rupesin heti Neuvostoihmisen lopun jälkeen lukemaan Kuulan Paholaisen biografiaa, ja siinä kerrottiin, että Saatanan nimi tulee heprean sanasta satan, joka merkitsee vastustamista ja syyttämistä ja muuta sen kaltaista. Juopporemmeissä Stalinia ei pidetä paholaisena, sillä Stalin ei vastustanut juopottelua eikä syyttänyt siitä…

 

Vodka oli neuvostomiehille suurin piirtein sama kuin ’rakkaus’ naisille. Laitan rakkauden hipsuihin, sillä kyse on harhaisesta huumaustilasta, jolla naiset oikeuttavat itselleen eettisesti yhtä järkyttävät teot kuin miehet vodkalla. ’Rakkaus’ ajoi yhtä monet neuvostonaiset turmioon, väkivaltaiseen kuolemaan ja heittämään lapsensa katuojaan kuin vodka miehet.

 

Kohtalot ovat kurjia tässä kirjassa. Voittajia kirjailija ei liene päässyt haastattelemaan - oligarkeja, jotka varastivat 90-luvulla valtion omaisuuden ja kiikuttivat rahansa ja perheensä ulkomaille turvaan. 

 

Parhaimmasta päästä elämäntarinoita on eräs lastenkodeissa kasvanut tyttö. Kun ihmiset lakkasivat viimein pettämistä häntä, köyhyys ei kuitenkaan kadonnut, vaan opiskeluaikansa hän piti talvella yhtä verkkaripukua ja kesällä yhtä omatekoista pumpulimekkoa. Kun hän kävi kavereidensa kodeissa, hän ihmetteli, miksi näillä oli niin monta kuppia ja niin monta lusikkaa. Mutta hän ei hurahtanut ’rakkauteen’, ja se pelasti hänet, vaikka hän jäikin Stalinin kannattajaksi. Stalinin kauden paatos kyynelehtivine patriotismeineen, sankarikultteineen ja paatosta uhkuvine lauluineen olivat emotionaalisesti parasta hänen surkeassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, joista hän ei varsinaisesti koskaan toipunut, vaikka syöksykierre alas tyssäsikin. Ja kun syöksykierre edes katkesi, seuraava sukupolvi eli naisen poika pystyi jo olemaan moraalinen ihminen ja sopeutumaan muuttuviin oloihin sellaisina kuin nämä eteen tulivat, alentumatta iljettäviin tekoihin. Äiti kylläkin halveksi poikaa, kun tämä lakkasi olemasta haaveiltu lentäjä ja rupesi äidin mukaan kaupustelijaksi.

 

Kirjassa on erikseen pojan tarina. Hän suree äitinsä elämää, mutta elää jo omaansa tuntien olevansa itse vastuussa siitä. Hän oli mennä naimisiin etuoikeutettuun porukkaan kuuluvan tytön kanssa, mutta juuri ennen häitä hän juopottelee potentiaalisen appiukkonsa kanssa, ja tämä paljastaa elämästään asioita, joita poika ei hyväksy. Hän on siis jo moraalisesti vahva ja kykenevä olemaan hyväksymättä. Poika häipyy talosta vaivihkaa ja häät jäävät pitämättä. Tyttö kyselee miksi, eikä poika kerro, sillä mitä se auttaisi. Vain se auttaa, että poika alkaa itse elää sellaista elämää, joka on moraalisesti hyväksyttävä. Poika perustaa perheen toisaalla ja emigroituu lopulta  perheineen Kanadaan; kursivoitu lisäteksti ei kerro, pääsikö tai lähtikö äiti mukaan. 

 

Eli neuvostoihmisten loppuminen vaatii, että välissä on kärsivien sukupolvi, joka ei hukuta kärsimystään vodkan tai ’rakkauteen’.