Tappaako patriotismi aitouden?

23.02.2024

Dmitri Markov 1982–16.2.2014

Eilen oli puhetta sotavalokuvauksesta ja siitä, miten muut yhteiskuntien prosessit vaikuttavat paitsi sotimiseen myös siihen, millaisia kuvia sodasta esitetään. Ukrainan sodan kohdalla mainitsin digitaalisen kuvauksen mahdollistaman kuvien tarkkuuden, mutta en puhelimia. Niiden kamerat ovat nykyisin huikean hyvä, mutta en ole varma niiden käytettävyydestä sotatoimialueilla tai niiden läheisyydessä, koska ne ovat helposti paikannettavia.

 

Tämän opin aikanaan Kiinassa. Kiinalaisilla lienee edelleen tapana jättää puhelimensa jonnekin parkkiin, jos menevät paikkaan, jota ei haluta tiedettävän, joskin aikoinaan, kun puhelimista vielä sai akut irti, kiinalaisilla oli tapana irrotella niitä puhelimistaan juuri paikantamisen estämiseksi. Tällä ei ollut varsinaisesti tarkoitus harhauttaa valtiovaltaa. Valtiovalta oli ainakin tuolloin palkannut miljoonittain verkkoliikenteen valvojia, ja kun Kiinassa on tämä toiminnaltaan setelirahaan verrattava palvelusten guanxi-järjestelmä, aika monilla oli nettivalvonnassa töissä tuttuja, joiden kautta voitiin kuitata vastapalveluksia nettivalvonnan kautta saatavien tietojen muodossa. iPhonet olivat jo varhain hämmästyttävän suosittuja Kiinassa, vaikka hinta olikin kova, ja tämän selittää se, että iPhoneihin oli saatavilla käyttöliittymät Kiinan vähemmistökieleillä, joilla on aina myös omat kirjoitusjärjestelmänsä – kiinalaiset eivät suinkaan kaikki osaa mandariinikiinaa. iPhonet lienevät olleet ensimmäisiä, joista akkuja ei saanut irti, ja kenties yksi syy sille, että Apple päätyi tähän ratkaisuun, oli se, että ehto pääsylle Kiinan markkinoille oli akkujen poistamisen tekeminen mahdottomaksi?

En teidä, mutta iPhonien kamerat lienevät markkinoiden parhaat.

Olen lukuisia kertoja todennut, etten pidä kovin hyvänä ideana varsinkaan Suomessa elämöidä Aleksei Navalnyin marttyyrikuolemalla, sillä vaikka hänen nationalistiset torjuntansa kohdistuivatkin enemmn tuonne tummatukkaisemmalle puolelle, hän mm. ei antanut haastattelua Anna-Lena Laurénille, mitä paheksun. Tietenkin asiaa voidaan selittää sillä, että Navalny halusi vältää sitä, että häntä syytettäisiin ulkomaiseksi agentiksi, mutta muut ulkomaiset toimittajat saivat haastatteluja. Toivoisin, että Suomessa varottaisiin myös hänen leskeään ja tytärtään.

Jos halutaan muistaa sankarina jotakuta toista samana päivänä eli 16.2.2024 vankilassa kuollutta henkilöä, voitaisiin kunnioittaa valokuvaajaa Dmitri Markovia. Hän oli Navalnyin kannattaja ja päätyi vankilaankin juuri sen johdosta, että osallistui 2021 Navalnyin puolesta pidettyyn mielenosoitukseen. Häneen liittyy nationalistista problematiikaa kuten Navalnyiinkin, sillä kävi ilmi, että Markov oli auttanut rahallisesti tyyppejä, jotka olivat lähteneet sotimaan Ukrainaa vastan, ja saattoi hänessä olla muitakin vastenmielisiä piirteitä. Mutta koska asia on monimutkainen niin kuin elämä ylipäätään, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että se kansa, jota Markov kuvissaan kiistatta ansiokkaasti puolusti, on se, joka on virallisen yhteiskunnan suhteen alakynnessä.

Tätä venäläistä ilmiötä, patriotismin suosiota patrioottisen riistoyhteikunnan eniten sortamien keskuudessa, on analysoinut Svetlana Alaksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu. Ehkä paras kuvaus ilmiöstä on eräästä lastenkodissa kasvaneesta tytöstä, joka vältti tavanomaisen neuvostonaisen kohtalon olemalla hurahtamatta "rakkauteen", joka Aleksijevitšin mukaan on Venäjällä naisille se, mitä viina on miehille. Tyttö jäi koko iäkseen Stalinin kannattajaksi. Aleksijevitš selittää tätä sillä, että Stalinin kauden paatos kyynelehtivine patriotismeineen, sankarikultteineen ja humalaista paatosta uhkuvine lauluineen oli emotionaalisesti parasta hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, joista hän ei varsinaisesti koskaan toipunut, vaikka syöksykierre tyssäsikin suht' turvalliseen perhe-elämään. Markov ei elänyt Stalinin aikaa, mutta varmaan sentimentaalinen nationalismi on hänellekin – ja etenkin hänen tutuilleen – ollut ainoa turvalliseksi koettu emotionaalinen sfääri.

Ei ole tiedossani, miten Markov vankilassa kuoli, mutta se siis tapahtui saman päivänä kuin Navalnyin kuolema, joten juolahtaa väkisin mieleen, onko 16. helmikuuta pidetty Venäjän vankiloissa jonkinlaiset kansallisen tason peijaiset. Mieleenjuolahdukseni perustuu siis vain silmäänpistävään ajalliseen samanaikaisuuteen, ja varmaan Venäjälläkin ymmärretään, että kyseessä on sen verran outo sattuma, että vaikka samaniakaisuus olisikin vain, niin, sattuma, siitä helposti tehdään epätarkoituksenmukaisiakin johtopäätöksiä – kun nyt elämme tällaisia aikoja kuin elämme.

Dmitri Markov loi valokuvaajan uransa iPhone7:llä. Tämä ura ei ollut hänen ainoansa, vaan hän oli myös toimittaja ja sosiaalityöntekijä. Toimittajanuransa hän aloitti 16-vuotiaana synnyinseudullaan Moskovan lähellä Pushkinossa kirjoittamalla lehtiartikkelin heroiinia käyttävästä kaveripiiristään. Päästyään suurin piirtein kuiville hän aloitti sosiaalityöntekijän uransa opettajana kehitysvammaisten lasten lastenkodissa Pihkovassa, kymmenkunta kilometriä Viron rajasta Venäjän puolella. Sillä hän aloitti myös valokuvaamisensa. Kuvat näyttävät niin karjalaisilta, että vähän yllätyin, kun paljastui, että ne ovatki Pihkovasta.

Kuvat esittävät pääasiassa laitapuolen kulkijoita, mutta myös niitä, jotka sinnikkäinä sisseinä selviävät selväjärkisinä siinä ympäristössä. Ja vähän myös vastapuoltakin. Omanlaistaan sotaa, tämäkin. Jo Capan aikoina oli valokuvaajia, jota eivät Capan tapaan nähneet pienessä epätarkkuudessa ansioita, ja ehkä tästä syystä Markovin kuvat tuovat mieleeni Capan aikalaiskollegan ja samassa heidän yhdessä perustamassaan kuvatomistossa Magnumissa toiminneen Henri Cartier-Bressonin. Cartier-Bressonin kuvat ovat aina niin tarkoja kuin on vain ollut mahdollista, mutta eniten Markovin kuvia tähän ranskalaiseen klassikkoon yhdistävät kuvarakenteet. Cartier-Bressonin aiheet ja kuvien henki ovat tietysti aivan erilaiset, mutta cartiere-bressonilaisen selkeät ja hienostuneet sommitelmat tuovat Markovin tatuoituihin humalikkoihin erityistä särmää. Hiukan harmittaa, että tätä särmää on pehmennetty sävyttämällä kuvia romanttiseen seepiaan. Kuvarakenteet olisivat lisänneet viestin tehoa paremmin, jos kuvin olisi jätetty kiinalaisvalmisteisen rikkinäisen roinan räikeää väritystä.

Aihepiiriltään Markov tietenkin assosioituu amerikkalaiseen Larry Clarkiin semminkin kun molemmilla on huumetausta.

En tiedä Markovin asemasta Venäjällä, mutta lännessä hän alkoi jo 2000-luvulla voitella palkintoja. Merkittävimpiin palkitsijoihin kuului Getty Images vuonna 2015, mutta sitten tuli 2016 juuri Apple. Taas törmätään, kuten eilen, kaupallisen ja yhteiskunnallisen viestinnän rajapintaan, sillä Markovin kuvat  tulivat komeilemaan Applen Shot on iPhone -mainoskampanjassa.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävimpiä olivat hänen valokuvapäiväkirjansa Instagrammissa. Sen hän aloitti 2013 amerikkalaisen David Alan Harveyn projektissa Burn Diary, johon Markov osaliistui julkaisemalla viikon ajan vain sinä päivänä ja vain kännykällä otettuja kuvia. Tästä hän jatkoi samalla menetelmällä omaan laskuunsa. Tässä yhteydessä Markov otti kantaa dokumentaarivalokuvauksen ikiaikaiseen probleemaan sitä, mikä takaa kuvan luotettavuuden. Capalle se oli se pieni epätarkkuus, sitemmin se oli liikkuva televisiokuva, ja nyt ollaan sitä mieltä, että kännykkäkuva on autenttisempi kuin normikamerakuva ihan vain siksi, että se on otettu kännykällä.

Markov ehti pitää neljä ulkomaista näyttelyä, kolme näistä Ranskassa ja yhden New Yorkissa.

Viimeisinä aikoinaan hän joutui kritiikin kohteeksi toiminnastaan, joka oli hänen omastakin mielestään kyllä selvästi Ukrainan vastaista, mutta hänelle se oli myös toimintaa sotaan päihdetodellisuutta pakenevien kavereidensa puolesta. Jonkin verran kyllä hämmästyttää, miten hyvin venäläisistä vankiloista päässee somettelemaan… Yhtä kaikki, voin kuvitella, että useampikin taho on saattanut toivoa hänen kuolemaansa, mutta en hirveästi hämmästyisi, jos kuolema olisi ollut jollain lailla omaehtoinenkin.

Markovin kuvia löytyy netistä, ja löytyy joukko tekstejäkin hänestä, ja molemmissa suhteissa paras on Meduzan ikään kuin muistokirjoitus. Viimemainitun heikkous on ehkä se, että Meduzan kirjoittaja ankuroi Markovin estetiikan vanhaan venäläiseen maalaustaiteeseen, mikä ei minun mielestäni pidä kutiaan.

Lopuksi haluan todeta, että arjen sinnikkäät kunnonihmississit ovat aliarvostettu dokumentaarivalokuvauksen aihe. 1960-luvulla otettiin jotain ideologisesti painottuneita, kansatieteellisesti orientoituneita työläiskuvia, joten siinä genressä totisesti olisi uudistamisen paikka.

Viimeksi muokattu: 23.02.2024
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 38 Seuraava sivu »