Kun taannoin luin Hämysen ja Itkosen toimittaman Sortavala-kirjan, huomiotani kiinnitti erityisesti Yury Shikalovin osuus arkisesta elämästä sotienjälkeisessä Sortavalassa. Nyt Shikalovilta on ilmestynyt aivan oma kirja, Markat, farkut ja sukkahousut, jossa käsitellään Neuvostoliitossa kukoistanutta laitonta kauppaa, jolla paitsi tehtiin rahaa, luotiin ennen kaikkea oma, loppupelissä jotakuinkin mielikuvituksen tuotetta ollut kuva läntisestä elämänmenosta. Mutta tässä on puhetta myös Lännen Neuvostoliittoon ujuttautumisen puolesta, joka ei ole kunniaksi meille suomalaisille, nimittäin vodkaturismista.

Viimeksikin tykkäsin Shikalovin tavasta käyttää erilaisia lähteitä samalla kun kaiken lomasta pysyi näkyvillä elävä elämä. Otanpa tähän nyt esimerkin lähde-esittelyn draamankaaresta tästä uudesta kirjasta. Ensin Shikalov tuo esiin Suomen Matkailunedistämiskeskuksen tutkimuksen vuodelta 1974. Siinä kyselyyn vastasi 640 neuvostomatkailijaa, joista reilu viidesosa kävi oman ilmoituksensa mukaan maassa kulttuurikohteiden ja -tapahtumien takia ja vain kaksi prosenttia toteuttamassa mahdollisuutta seikkailuun ja huvitteluun. Jotakuinkin samaan aikaan eli kaksi vuotta myöhemmin sosiologi Hannele Palosuon toteuttaman, 744 vastaajaa käsittäneen kyselytutkimuksen mukaan "turistimiehistä 70 prosenttia ja turistinaisista 60 prosenttia meni Leningradiin rentoutumaan tai huvittelemaan". Tästä erosta tulee mieleeni se, kun ammuin alas opiskeijoitteni tutkimussuunnitelmia, jotka perustuivat kyselyihin… Ja sitten seuraa paikallisten haastatteluihin, lehtijuttuihin ja suomalaisten muisteloihin perustuva väite, että "Käytännössä osa suomalaisista turisteista yksinkertaisesti vain ryhtyi juopottelemaan"; sen, että käyttivät neuvostomatkoilla normaalia enemmän alkoholia, myönsi 64 prosenttia Palosuon tutkimukseen vastanneista. Esimerkkinä asiaan liittyvistä lehtijutuista Shikalov mainitsee tässä yhteydessä Helsingin Sanomien jutun jo vuodelta 1970, jossa kerrotaan Leningradissa edellisenä vuonna käyneen 700 suomalaista häiriömatkailijaa. Tätä seuraa vielä karu toteamus, että Suomen ulkoministeriön, suomalaisten matkanjärjestäjien ja Neuvostoliiton valtion virallisen matkatoimiston Intouristin kesken jouduttiin pitämään aiheesta useampiakin hätäneuvotteluja ja lähdeviite perässä.

Shikalov pohtii syitä sille miksi suomalaiset tulivat sikailemaan vieraaseen maahan. Yksi on varmaan se Shikalovin kuvailema ulkomaalaisille luotu erillinen turistikupla, jossa oli turvallista hankkiutua tolkuttomampaan humalaan kuin kotipaikkakunnalla olisi uskaltanut. Ulkomaalaisista pidettiin hyvää huolta, ja heidät oltiin täysin eristetty paikallista asujaimista. Muiksi syiksi Shikalov arvelee ryssävihaa ja sitä, että neuvotoliittolaisiin suhtuduttiin kuin palvelusväkeen, ts. jotenkin itseä alempiin. Koska Shikalov ainakin nimestään päätellen on Suomessa vähän niin kuin vieraisilla, hän ei rohkene sanoa sitä, minkä minä, eli Neuvostiliitto oli jyrännyt meitin toiseen maailmansotaan liittyneissä mittelöissä, vienyt Suomelta aika paljon alueita ja sitten pilannut ne alueet. Siispä suomalaiset menivät noille menetetyille paikoille oksentelemaan ja kuseksimaan vähän niin kuin evakkon lähtiessä heitettiin hillot hylättävien kotien seinille. Lisäksi vahingonilo oli suurta, kun suuri ja mahtava Neuvostoliitto ei ollut saanut yhteiskuntaansa kuntoon vaan voittajakansa kerjäsi voitetuiltaan vanhoja risoja alushousujakin, joten mikäpä oli ulostaessa näkemänsä kurjuuden päälle. Tokihan on muistettava, että Viipuri, missä vodkaturismi oli Shikalovin mukaan pahinta, oli Suomelle kuuluessaan ollut Pohjolan Venetsia, mitä se ei Neuvostoliiton hallussa todellakaan ollut.

Neuvostoliittolaisten hullaantuminen länsiroinaan aprikoituttaa Shikalovia ehkä enemmän kuin vodkaturismi. Hän kuvailee, miten ensin – pian sotien jälkeen, siis – syntyi stiljagoiden ryhmä, joille Länsi muodostui romantisoiduksi unelmaksi. Aitoa tietoa rautaesiripuntakaisesta maailmasta ei ollut saatavilla, joten Länsi keksittiin omasta päästä käyttäen kaikenlaista käsiin saatavaa sälää mielikuvituksen stimulanttina. Ensimmäisiä ulkomaaneläviä Neuvostomaan kamaralla nähtiin oikeastaan vasta Maailman nuorisofestivaaleilla Moskovassa vuonna 1957, ja siitäpä sitten alkoi kaiken ulkomaalaisen ihannoiminen.

Stiljagat eivät vielä olleet kiinnostuneita rahasta vaan elämäntyylistä. Vaatteita, etenkin farkkuja, hankittiin lähinnä itselle, ja tärkempää oli saada vain tavata ulkomaalaisia. Myös musiikki, varsinkin sitten, kun maailmaan oli ilmaantunut Beatles, kiinnosti, ja mielenkiintoinen tieto oli, että levyjä kopioitiin ammoin sotasaaliina tuodulla laitteilla tai niiden itse valmistetuilla versioilla röntgenkuviin. Nämä röntgenkuvalevyt kestivät vain puolenkymmentä soittokertaa, ja ne korvautuivatkin pian nauholla. Tällaisilla kopiolla alettiin sitten jo tehdä rahaakin. Samon vaatteista alettiin tehdä kopioita nyrkkipajoissa, jotka saivat joskus toimia pitkäänkin ennen paljastumistaan.

Neuvotoliitto ei pystynyt tuottamaan kulutustavaroita, kun kaikki ponnistukset sijoitettiin raskaaseen teollisuuteen. Rajallisen kulutustavaramäärän jakelua varten perustettiin eräänlainen jakelupyramidi, jonka huipulla oli nomenklatuura eli virkamieseliitti ja pohjimmaisena tavallinen rahvas. Kun saatiin tietää, mitä ulkomailla elämän helpottamista varten oli olemassa kuten kodinkoneita, laatuvaatteita ja kestäviä jalkineita sekä vaikkapa nyt kunnollisia rakennusmateriaaleja, on aika ymmärrettävää, että näille tuotteille syntyi epävirallinen jakelukanava ohi virallisen jakelujärjestelmän. Tavara tähän epäviralliseen jakelujärjestelmään keräiltiin ulkomaalaisilta laittomin keinoin. Siitäkin kyllä nomenklatuura hankkiutui osille. Itse asiassa ensimmäiset fartsovštšikit eli torkarit olivat sivistyneistöä, etenkin hyvien yliopistojen opiskelijoita.

Farkut olivat fetissi, joskin ehkä erimerkityksinen, myös Lännessä. Aina vain ohuempia sukkiakin on pyritty maailman sivu saamaan, joten ymmärrän vähän sukkahousuvimmaakin. Purkka oli neuvostolapsille uutta ja ihmeellistä, joten okei, lapset halusivat sitä. Mutta muovikassien kohdalla aivoni lyövät tyhjää. Shikalov kertoo, miten niitä pestiin, silitettiin ja jopa paikattiin. Hän ei anna ilmiölle oikein muuta selitystä kuin sen, että ne olivat merkkejä statuksesta siinä kuin monet muutkin länsitavarat. Mieleeni juolahti, että litteinä kappaleina ne ehkä toimivat vähän kuin ikonit, ikkunana toiseen todellisuuteen?

Vaikka laiton kauppa oli, niin, laitonta, se vuosikymmenten saatossa vakiintuneena järjestelmänä pelasti ihmiset, kun yhteiskunta lopulta romahti 1980-luvun lopulta lähtien – kun kaupoissa ei ollut mitään ja sekin, mikä oli, oli kortilla, ja vaikka olisi ollut kortteja, niistä ei ollut apua, kun kaupoissa ei ollu sitä, mitä koteilla olisi pitänyt voida ostaa…Mutta samalla trokaaminen raaistui ja muuttui yksinkertaisesti vain rikolliseksi varjotaloudeksi miliisinkin korroptoituessa.

Vodkaturismista on tietääkseni päästy, kun sodat muistavat sukupolvet ovat poistuneet keskuudestamme. Olen käynyt kymmeniä kertoja Pietarissa ja Venäjän Karjalassa, omatoimimatkojen lisäksi myös bussireissuilla, ja vain kerran on seurueeseen sattunut henkilö, joka oli liikkeellä pelkässä juopottelutarkoituksessa. Kulttuurikohteet ovat tulleet oikeasti varsinaiseksi syyksi matkustaa Venäjälle. Ehkäpä Shikalov joskus selvittää tätäkin muutosta?

Kun Shikalov on näin näppärä käyttämään erilaisia lähteitä ja sattuu olemaan kiinnostunut tavallisten ihmisten historiasta, seuravaksi jään odottamaan historiallista selvitystä venäläisistä mummoista. Olipa sen maan nimi mikä tahansa, mummot ovat siellä aivan erityinen instituutio, ja minua jaksaa hämmästyttää, miten niistä pitkin Aunuksen mutalikkoja piikkikorkokengissä ja minihameissa koikkelehtivista langanlaihosta naisista tulee melko lyhyessä ajassa mummoja. Väistämättömästi.

Sitä odotellessani suosittelen tätä nyt käsillä olevaa teosta.