Tiistaina 9.8. 2022 Suonejoen kirjastolla tai tarkemmin sanottuna sen yhteydessä olevassa Kellarikalleriassa pidettiin vähän vanhan hyvän ajan iltamia muistuttava taidetapahtuma. Teemana jossain määrin oli taiteen merkitys nykyajassa. Tupa oli ääriään myöten täynnä keski-iän rajapyykit ylittänyttä väkeä, mihin varmaan vaikutti osaltaan sekin, että kyseessä olivat myös illan pääisännän Jukka Virtalan syntymäpäivät. Puoli vuosisataa tuli täyteen.

Tilaisuus oli erittäin onnistunut, ja mikä ettei, ammatti-ihmiset esiintymässä.

Erityisesti itseäni ilahdutti viimeinen ohjelmanumero. Se alkoi vähän niin kuin illan Virtala olisi siinä jo ruvennut lausumaan loppusanoja, kertoillen siitä, millainen taide häneen on aikoinan vaikuttanut niin, että hän ol päätynyt siihen, missä oli; kun hän oli päässyt selittämään kohtaamistaan budo-tanssin ja sen rumuuden estetiikan kanssa – jolottaen oikein sellaista kunnon taidepuhetta – näyttämölle ilmaantui hemaiseva blondi, jonka mielestä nyt menee vähän pitkäksi, tämä höpinä. Blodi tuuppi Virtalaa sivuun yleisön kanssa hyväksyvää katsekontaktia röyhkeästi hakien niin, että taidepuheesta menivät taidepuhujalta pasmat ihan sekaisin… Mistä seurasi budo-tanssia.

Tai jotain...

Kunnes hemaiseva blondi (Terhi Suolahti) alkoi soittaa flyygeliä ja laulaa laulua siitä, miten jotkut meistä ovat lokkeja, jotka eivät ole mitään ilman valkeaa laivaa, mihin Virtalakin sitten yhtyi.

Valkean laivan voi tässä tapauksessa tietysti tulkita usemmalla tavalla, jopa hemaisevaksi blondiksi, mutta myös taiteen ja ylipäätään sivistyksen tarkoituksesksi. Kaikessa arkisuudessaan taiteen tarkoitus on tarjota työkaluja kuten taidejargon ja budotanssi, kun pasmat menevät sekaisin. Tostoi ilmaisi asian niin, että sivistyksen tarkoitus on tehdä elämästä helpompaa sietää. Se siis on jopa taidejargonin tarkoitus.

Mitä rujouden estetiikkaan tuee, kävimme viime viikonlopulla Lapinlahdella taidekeskus Eemilissä, johon on yleisesti ottaen koottu Eemil Halosen töitä. Nyt Eemilit olivat syrjässä ja tilalla oli ikoneita yksityiskokoelmista.

Minua vaivaa vähän ortdoksikirkkojen arvometalli- ja krumeluuriestetiikka, sillä se on mielestäni ristiriidassa kristinuskon varsinaisen sanoman kanssa. Valamossakin puhutaan aina paljon siitä, mitä kaikkea ikonissa nyt sitten pitää olla ja miten, että se saa Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkossa siunauksen. Periaatteessahan ikoni tietenkin tulee siunatuksi vain käytössä, mutta Valamossa vähän kontrolloidaan sitä, mikä saa siunauksensa nimenomaan Valamossa.

Oma suosikkin ortodoksisten pyhien henkilöiden joukossa on Maria Pariisilainen, joka ennen keskitysleiriin joutumistaan oli kerennyt pyörittää Pariisissa ortodoksista venäläisten emigranttien "vastaanottokeskusta". Sinne hän oli tehnyt kandelaabereita kurkkupurkeista ja ikoneita ja seinävaatteita, joiden oikeaoppisuudesta oltiin useampaa mieltä. Nyt tässä metropoliitta Arsenin kuratoimassa Eemilin näyttelyssä oli jotain, mikä ei ehkä saisi Valamon opiston ikonilinjan päättäjäisissä igumenin siunausta.

Tämä ikoni oli kuitenkin oikein kiotassa eli lasin alla ikonikaapissa. Saa tarkkaan katsoa, mitä se esittää, ja sehän on Jumalanäiti tyyppiä Ennusmerkki. Eemilin tekstissä on käytetty ikonityypistä vieraskielistä nimeä Orantti. Orantti on siis tässä tapauksessa sitä taidejargonia ja itse ikoni sitä budotanssia. Eikä tämä nyt ole minulta sarkasmia.

Vaikuttavin Eemilin esittelemistä ikoneista oli kirjoissakin kiertänyt Mstrojan ikonimaalarikylässä maalattu Kazanin Jumalanäiti vuodelta 1842. Vaikka tämä lienee suorastaan vanhauskoista linjaa, tämä on myös likimain suprematistinen – suprematismihan oli 1910-luvulta lähtien eli vallankumouksen alla jyllännyt venäläisen taiteen suunta, joka johti abstraktiin taiteeseen.

Oli mukavaa nähdä tämä ikoni livenä, sillä kirjojen kuvista ei täysin pääse selville, mikä kaikki tässä on ja minkälaista kultausta. Tämän otan työnalle, jahka tämä sadonkorjuukausi tästä päättyy. (10.8.2022)