Kun hain Catherine Beltonin kirjaa Putinin sisäpiirissä kirjaston varaushyllystä, huomasin sitä siellä sillä hetkellä olevan noudettavana ainakin viidelle lainaajalle. Epäilen kylläkin, kuinka moni todella lukee kirjan kannesta kanteen kuten minä juuri tein, sillä kirjassa on viisi ja puolisataa varsinaista tekstisivua aika hektistä, yksityiskohtaista, haastatteluihin pohjaavaa tietoa.

Tekijä on kuitenkin kovatasoinen kirjoittamisen ammattilainen. Hän on älynnyt aina, kun joku kirjan lukuisista henkilöistä pullahtaa esiin, kerrata parilla sanalla, miten tämä on tuttu jo entuudestaan. Substanssipuolella hänen asiantuntemuksensa perustuu kuuteen vuoteen Financial Timesin Moskovan toimittajana. Tätä nykyä hän työskentelee Reutersille.

Monilta osin kirja kertaa 1990-luvun katastrofeja samalla tavalla kuin kaikki muutkin aihetta käsittelevät teokset. Mutta ylläreitäkin on.

Belton kuvaa, miten isot pojat osasivat jo hyvissä ajoin, itse asiassa jo 1980-luvulla, varautua siihen, että markkinatalouteen siirtyminen olisi ehkä välttämättä edessä, ehkäpä jopa Neuvostoliiton romahdus. He alkoivat kerätä resursseja valtion ja kaupunkien kuten Pietarin virallisten pankkitilien ulkopuolelle siltä varalta, että yhteiskunta tosiaan valahtaa käsistä ja viralliset tilit jäädytetään. Osin he tekivät tätä isänmaansa pelastamisen tähden, mutta myös omien nahkojensa.

Mustan pörssin kauppa oli rehottanut jotakuinkin koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan, ja edellä mainittua sivusta vedettävää rahaa oli saatavissa sieltä. Mustan pörssin kauppa nimittäin kukoisti 1980-luvulla erittäin runsaana. Siihen olivat yleensa pakotettuja ne, joilla muita vaihtehtoja ei ollut, ja eräs merkittävä tällainen ryhmä olivat juutalaiset nuoret, joita ei edelleenkään päästetty Pietarin ja Moskovan parhaisiin yliopistoihin. Belton ei mainitse tätä, mutta Venäjän ruohonjuuritason elämänmenoa kuvaava Jury Shikalov on meillä koto Suomessa kertonut, että mustanpörssin kaupasta olivat kiinnostuneita myös monet nomenklatuuran jälkikasvun edustajat, jotka halusivat jännitystä elämäänsä ja valikoida itselleen raflaavaa kaveripiiriä ja joihin ei heidän kotitaustansa tähden päästy tai haluttu käydä käsiksi (Shikalov, Jury: Markat, farkut ja sukkahousut 2020). Sitä paitsi virkavalta oppi jo varhain ottamaan tästä liiketominnasta oman sivunsa, joten kun KGB siihen ryhtyi 80-luvun lopulla tosi toimin, hyppäys ei ehkä ollut ihan niin suuri kuin Belton kirjoittaa.

Ja eräs ensinmainitun mustanpörssinkauppiaslajin edustaja, maaseutuyliopistoon kemiaa opiskelemaan "tuomittu" juutalaisnuorukainen, oli Mihail Hodorkovski.

Hodorkovski kavereineen aloitti uransa salakuljettamalla ulkomailta vietikiellossa olevia tietokoneita. Oli oma hommansa saada tietokoneet lähtemään lännestä, mutta oli myös oma hommansa tuoda ne rajan yli Neuvostoliittoon, ja tätä he eivät olisi voineet tehdä KGB:n tietämättä, semmikinkään kun silläkin oli intressinsä niihin koneisiin. Poikien toiminta laajeni raaka-aineiden vientiin, ulkomaiden kanssa kun jo tietokoneitten takia toiseen suuntaan valmiiksi toimittiin, ja tähän leikkiin heittäytyivät näiden nuorten miesten keralla monet valtionyritysten johtajat. Eri tahojen tällaisia pimeitä bisneksiä varten kaverukset perustivat pankin nimeltä Menatep, ja sen kautta alettiin siirtää varoja ulkomaille – ennen pitkää 1980-luvun lopussa myös NKP:n varoja turvaan. 1990-luvulle tultaessa valtiolla ei ollut varaa maksaa opettajien ja lääkäreiden palkkoja, mutta jotenkin sillä oli varaa maksaa Kuuballe 200 miljoonaa dollaria, että voi pitää siellä salakuuntelutukikohtansa.

Neuvostoliiton romahtaessa kaikki sen velat olivat kaatuneet uuden Venäjän niskaan. Näihin aikoihin Putin oli Pietarissa ratkomassa ongelmia: miten saada kaikki suurkaupungin menot maksetuiksi. Edellämainitut järjestelyt osoittautuivat erinomaisiksi. Niitä myös täydennettiin eräillä muilla, joita Belton kirjassaan kuvaa seikkaperäisesti.

Kaikessa tässä oli mielenkiintoisia venäläisiä erityispirteitä. Sitaatti Beltonilta: " "Viranomaiset tarvitsevat aina rahaa. On tietysti olemassa valtion budjetti, mutta jos tarvitaan rahoitusta takaamaan, että jokin äänestys parlamentissa menee tietyllä tavalla, siihen ei saa rahaa valtion budjetista", Skuratov kertoi minulle myöhemmin".

Ja toinen, kun rikollisjärjestöjen hallitsemaa Pietarin satamaa jouduttiin organiseeraamaan: ""Jos tarvitaan laivaöljyä ja satama vilisee konnia, on päästävä yhteisymmärrykseen", sanoi entinen KGB-upeeri, joka työskenteli 90-luvulla Putini kanssa. "Oli mahdotonta toteuttaa sitä ilman heidän suostumustaan"." Näihin aikoihin Putin lähettikin tyttärensä turvaan Saksaan.

Lahjusvaatimukset olivat hämmästyttävän avoimia. Eräs liikemies halusi perustaa hiili- ja öljykauppaa käyvän yrityksen alankomaalaisen firman kanssa ja meni kysymään apulaispormestari Putinilta, mitä asiakirjoja hänen pitäisi tuoda. Putin oli käskenyt tämän mennä sihteerinsä luo, joka kertoisi ne: "Hän sanoi: "ja tuokaa…." ja näytti samalla minulle, että oli kirjoittanut paperille 10 000 dollaria". Haastatellun mukaan yritys jäi perustamatta.

Mutta takaisin Hodorkovskiin. Nokkelana nuorukaisena hän oli keräillyt erilaisten energiayhtiöitten osakkeita 90-luvun villeissä oloissa, ja kolmekymppisenä hän sitten totesi olevansa Venäjän rikkain mies. Hän päätti myydä tämän firmansa, viimevaiheessa JukosSibneftin, maailman neljänneksi suurimman öljyntuottajan, jonkin osuuden jenkeille. Hän ei ollut tälla asialla aivan yksin, vaan samansuuntaista oltiin suunniteltu erään toisen firman taholta jo aikaisemminkin, mutta yhtä kaikki, Putin oli ollut siinä uskossa, että ainakin Hodorkovskin tapauksessa vain vaihdettaisiin osakkeita venäläisten ja amerikkalaisten kesken päikseen. Mutta sitten rupesi näyttämään siltä, että osakkeitaan ei haluttukaan vaihtaa vaan suoranaisesti myydä esimerkiksi nyt ExxonMobilille. Tämä kauhistutti Putinin. Ja niin häkki heilahti 2003.

Epäilemättä tällaiseen oltaisiin äkäisesti puututtu missä tahansa. Vikaa oli ehkä tavassa jolla se tehtiin, ts. venäläisessä lainkäytössä. Säädöksiähän ei villien vuosien jäljiltä ollut vielä olemassakaan, joten ei oikein ollut, mistä Hodorkovskia syyttää. Syytteet jouduttiin keksimään lennossa. Toinen ongelma oli se, että muualla maailmassa tämä tilanne oltaisiin käytetty systeemin kehittämiseen niin, ettei vastaavaa toiste pääsisi tapahtumaan, mutta ei Venäjällä. Putin ja KGB vain kaappasivat 90-luvun oligarkien väärinkäytöskuviot nyt omiin tarkoituksiinsa jatkaen niitä samaan malliin.

Oli odotettu, että Hodorkovsi hoitaisi itsensä ulos lahjuksilla, semminkin kun tuohon maailmanaikaan nämä valtiolliset vallanpitäjät eivät yksinkertaisesti edes tienneet, mitä tehdä sillä Hodorkovskin firmalla. Näin ei käynyt. Nyt oligarkit pelastyivät joukolla. Osa näistä todellakin vaihdettiin "parempiin" ottamalla heiltä heidän firmansa ja antamalla joillekin toisille. Nykyisin Putin voi soittaa kenelle tahansa näistä omista uusista oligarkeistaan, että annapa sille tai sille laina, rakennapa sitä tai tätä tai ostapa jalkapallojoukue, eikä puhelun vastaanottajalla ole vaihtoehtoja, onhan hänen sallittu rikastua. Kyseessä ovat siis ikään kuin jonkinlaiset verot, jotka maksetaan mafiamalliin yksityselle päälliköille.

On ihmetelty, miksi nuo liikemiehet suostuvat tuollaiseen simputukseen. Kuulema "geneveläinen pankkiiri Jean Goutchov ja hänen kolleegansa pitävät luonnollisena, että venäläiset liikemiehet katsovat saavansa kiittää nykypäivän tsaaria." Venäläiset kun ovat itämainen kansa, jonka kulttuurille ihmisten omistaminen on keskeistä.

Toisaalta pitää myös ihmetellä, että nämä pääosin Beltoninkin mainintojen mukaan juutalaistaustaiset liikemiehet voivat toimia niinkin hyvin maassa, jossa juutalaissyntyinen vanhempi on ollut este jälkeläisen yliopisto-opinnolle aina meidän päiviimme asti.

Beltonkin mainitsee mielenosoitukset, joissa on huudettu, että Putin on varas käyttäen venäjän kielen sanaa vor. Vor tarkoittaa kuitenkin puhtaasti varkaan lisäksi muutakin. Belton on haastatellut kirjaansa Mark Galeottia, muttei spekuloi tällä vor-asialla, vaikka Galeotti on tutkinut nimenomaan Venäjän rikollista alakulttuuria, voria, josta häneltä on suomennettukin teos Voima ja valta – Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (2019). Vor oli varsinkin neuvostoaikoina romantisoitu alakulttuuri omine siirtymäriitteineen ja muine tapoineen ja käytäntöineen. Kaunokirjallisuudessa kulttiaseman on saanut juutalaisia voreja kuvannut Isaak Babel. Benton analysoi paikoin Putinin ja hänen kumppaneittensa toisilleen antamia peitenimiä ja löytää niille taustoja venäläisestä kaunokirjallisuudesta, mutta jostain syystä hän ei tee sitä Japontšikiksi kutsutun ammattirikollisen Vjatšeslav Ivankovin kohdalla, vaikka Babelin kertomusten päähenkilö on nimeltään juuri Japontšik. (Galeottikin, muuten, puhuu Venäjän kaksista veroista.)

Eräs käyttötarkoitus, johon rahaa Jeltsinin jälkeen tarvittiin, olivat Venäjän valtion ulkomaiset velat, jotka Venäjä siis maksoi, ja se keräsi kalliin öljyn hinnan aikoihin myös valtiolle puskorirahastoja, mitä ei pidä täysin näissä seikkailuissa unohtaa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjä minun mielestäni ja aika monien muidenkin mielestä oli oikeutettu odottamaan, että länsi pitäisi herrasmiessopimuksesta oman osuutensa eli pidättäytyisi laajenemasta itään päin. Länsi ei pitänyt tätä sopimusta, vaan viimeisenä Jeltisinin vuotena Natoon oli otettiin Puola, Unkari ja Tšekki, ja pian EU:kin laajeni samoille tienoille. Jos Venäjä ei oikein ole selvittänyt noita Hodorkovski-tyyppisiä sotkujaan, niin ei ole länsikään noita Naton ja EU:n laajenemisen aiheuttamia sotkuja. Etenkin siitä, että Puola ja Unkari eivät selvästikään olleet kypsiä EU:n jäseniksi, on ollut paljon riesaa.

Tässä kirjassa on runsain mitoin kiinnostavia juonteita, mutta otetaan enää yksi eli Trump. Ettei lukija menettäisi mielenkiintoaan itse kirjaa kohtaan, paljastan vain seikan, jota en itse tosiaankaan tiennyt, eli että kun Trump teki venäläisten kanssa diilejään erilaisista hänen tunnustaan kantavista rakennuksista, näistä useimpia ei koskaan toteutettu, mutta hän sai silti hyvät korvaukset käyttämättä jätetystä brändistään… Itselleni tuli mieleen, että kun Trump soitti Tsekin presidentille kiristäen paljastuksia Bidenin pojasta sotilasapua vastaan tai kun hän soitti vieläpä nauhoitetun puhelun, jossa vaati vaaliviranomaisia tehtailemaan itselleen ääniä, nämä ideat ovat sen verran venäläisiä luonteeltaan, että Trump ei välttämättä keksinyt niitä itse. Varsinkaan, kun molemmat vuotivat tai asiakseen ja ehkä alunalkujaan tarkoituksella vuotamalla vuodettiin julkisuuteen. Koko Trump jupakan idea oli Bentonin mukaan vain osoittaa lännelle, että se on yhtä korruptoitunut kuin Venäjäkin. Miksi välineeksi valikoitui Trump, sitä Benton ei pohdi, mutta kyllähän turhamaiset ihmiset ovat helppoja saada tekemään mitä tahansa, kunhan vain kertoo heille, mitä nämä haluavat kuulla. En malta olla mainitsematta omaan mieleeni pilkahtaneesta Trumpin tyttären ja vävyn juutalaisuudesta ja suhteista Israeliin, missä monet Putinin oligarkeistakin viettävät kaksoiskansalaisuutensa turvin aikaansa, tai siitä, että Navalny esitti aikanaan rasistisia näkemyksiä, joiden mukaan venäläisestä yhteiskunnasta pitäsi poistaa jotain kuin mätä hammas sekä siitä, että Venäjä rahoittaa Euroopassa äärioikeistolaisia ryhmiä. Viimemainituista Benton esittää listan, josta pelkäsin löytyvän meidän Perussuomalaiset, mutta ei heitä sillä nyt ollut.

Tämä kirja on Financial Times -tasoista Venäjä-tietoutta, joka varmaan on hyvä ottaa lukuun maailmanmenoa mediasta seurattaessa. Tällä hetkellä kuitenkin sataa lunta tavalla, joka tuo mieleeni viimeisimmän matkamme Pietariin joulun 2019 alla – silloinkin satoi lunta. Porraskäytävä Italienskajan ikonitarvikeliikkeeseen, kolmanteen kerrokseen, oli pilkkopimeä ja vastaan puski näkymättömistä porukkaa. Repin-näyttely oli ylitsepursuva. Joulutorit ja -valot loistivat. Palatsit kimmelsivät. Ihmiset olivat sympaattisia. Ei yhtään voria.