Sota ja miten se nähdään

22.02.2024

Kershaw, Alex. Sotaa ja shampanjaa – Robert Capan elämä. Keuruu 2003.

Tuominen, Arvo. Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. EU 2023.

Sodat saattavat vaikuttaa stimuloivan visuaalista viestintää, mutta ehkä pikemminkin vain kärjistävät sen kulloisenkin kehitysvaiheen suhteessa laajempaan kulttuuriseen kenttään. Kärjistymää kutsutaan propagandaksi. Monien mielestä poliittinen propaganda tai sotapropaganda ovat jotenkin eri asia kuin kaupallinen propaganda, ja viimemainitulle on annettu suomeksi oikein oma nimensäkin, mainonta. Itse en näe mitään syytä tällaiselle erottelulle. Kaikessa propagandassa viestin vastaanottaja halutaan saada pitämään totena jotain, mikä ei sitä ole ja toimimaan vastoin tahtoaan ikään kuin haluaisi sitä itse. Eräs syy tähän illuusiottomuuteeni on Robert Capa.

Minulla on lojunut omassa hyllyssä lukemattomana Kershawn Capa-elämäkerta nimeltä Sotaa ja shampanjaa. Nyt, kun tässä on kovasti sotia käynnissä, arvelin olevan aika tarttua tämän 1900-luvun ylistetyimmän sotavalokuvaajan elämästä kertovaan kirjaan.

Robert Capa (1913–1954) aloitti sotavalokuvaajan uransa Espanjan isällissodasta ja päätti sen kuolemalla Vietnamin sodan esinäytöksessä, Indokiinan sodassa. Robert Capa ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Lapsuudessaan tämä Unkarista nuorukaisena paennut räätälin poika ja enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti seikkailijaksi ryhtynyt juutalaisheppu oli kantanut nimeä André Friedmann. Nimenmuutokseen hän päätyi silloisen tyttöystävänsä Gerda Taron kanssa – tämänkin nimessä on keksittyä – siksi, että pariskunnalla oli tarve lisätä valokuviensa myyntiä ja ennen kaikkea niistä saatavaa hintaa. Gerda Taro toimi mukamas managerina henkilökohtaista julkisuutta karttavalle rikkaalle amerikkalaiselle Robert Capa -nimiselle valokuvaajalle. Koska kuvaaja oli entuudestaan varakas, hänen ei tarvinnut myydä kuviaan halvalla, nääs.

Pariskunta toimi yhdessä Espanjan sisällissodassa. Luultavasti Capan nimissä myytiin myös Taron kuvia, mikä lopulta kaiketikin alkoi kismittää Taroa. Heidän näyttävien sotakuviensa takana oli joskus ponteva lavastaminen, mitä ei noihin aikoihin pidetty yhtä tuomittavana kuin on pidetty sen jälkeen. 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana valokuva oli vielä uudehko kuvantekemisen tapa ja rakensi maalaustaiteen perustalle. Maalatutkin muotokuvat poseerattiin, asetelmat olivat vartavasten aseteltuja ja vaikkapa nyt isot sota- tai muutkin historiakohtaukset olivat taidemaalarin studiossa kokoon konstruoituja. Tämä yksinkertaisesti vain kelpasi Capallekin, olihan tarkoitus sitä paitsi jalo. Sittemmin on paheksuttu, että hänen kuuluisin kuvansa kuolevasta espanjalaisesta tasavaltalaissotilaasta on mitä suurimmalla todennäköisyydellä lavastettu, mutta yhtä kaikki, se on päätynyt Espanjan sisällissodan ikoniksi. Siinä kun näytetään, vaikka ehkä näyteltynä,  sodasta jotain sellaista, mitä juuri kukaan itsensä sotilaitten ja valokuvaajan lisäksi ei ollut ollut näkemässä.

Tämä ei kuitenkaan vähennä Capan ansiota lähikuviin perustuvien dramaattisten tapahtumakuvien tuomisessa lehtikuviin, mihin, kuten aina visuaalisen kulttuurin kehityksessä, oli sysäyksenä teknologinen kehitys. Tässä tapauksessa kyseessä olivat uudet pienikokoiset eli helposti kuljetettavat Leicat, jossa oli valovoimaiset objektiivit ja sitä myötä mahdollisuus lyhyisiin suljinaikoihin, tosin ilmaistuna mahdollisuus kuvata vähäisemmässä valossa kuin koskaan aikaisemmin. Toki tarkentaminen pysyi alati vaikeana vauhdissa, mutta on myös arveltu, että Capa hitusen epätarkensi "autenttisuuden" vaikutelman tehostamiseksi tahallaan. Hänen elinaikanaan julkaistu elämäkertansakin oli nimeltään Slightly Out of Focus.

Capa kuoli Ranskan Indokiinan sodassa, ja kun jokseenkin sama sota jatkui amerikkalaisten siirtyessä toiseksi osapuoleksi ja sodan nimen vaihtuessa Vietnamin sodaksi, tilanne oli sotavalokuvauksessa kärjistynyt toiselle äärilaidalleen – kymmenessä vuodessa eli aika nopeasti. Vietnamin sodan kuuluisin kuva ei tosiaankaan ole lavastettu, mutta siihen sisältyy toinen ongelma. Kuva on Nick Utin kuva alastomana juoksevasta napalmin polttamasta tytöstä. Tilanteesta on olemassa myös elävää kuvaa. (Capa, muuten, menetti kiinnostustaan valokuvaan tultuaan siihen tulokseen, että sen korvaa liikkuva kuva, jota hän myös itse otti, ja hän arveli television tulevan mitä pikimmin korvaamaan valokuvan. Ja näin siis todellakin kävi heti siinä seuraavassa sodassa, jota Capa ei vain enää ollut kuvaamassa, sillä Vietnamin sodasta tuli maailman ensimmäinen televisiosota.) Tuossa filmissä pistävät rajuina silmään tytöstä valokuvia räiskivät kansainvälisten valokuvaajien laumat. Nämä ovat oikeastaan sen aihe, joko kuvaajan tahallaan valitsema tai ei. Jos Capan kaatuvan sotilaan kohdalla keskusteltiin, saako sotakuvia lavastaa propagandapäämäärien saavuttamiseksi, nyt velloi debatti siitä, saako alastomia, napalmin polttamia, hädässä ja henkensä edestä juoksevia lapsia käyttää hyväksi valokuvaajien uran edistämiseksi ja olisiko valokuvaajien ehkä pitänyt siinä tilanteessa tehdä jotain kokonaan muuta kuin palkkatyötään.

Nyt meillä on pitkästä aikaa menossa joukko sotia. Venäjän sota Ukrainaa vastaan alkoi 2014 ja jatkui – oltuaan välillä vähän pienemmällä liekillä – 2022. Median sotakuvat ovat muuttuneet. Jo sotilaat ovat aivan eri näköisiä. Varustus on lisääntynyt ja taistelijat näyttävät samasta muotista vedetyiltä kyborgeilta elleivät sitten feodaaliajan haarniskoiduilta sotureilta. Tuhoja kuvaavissa näkymissä on perinteiseen tapaan raunioita, mutta on myös muuta, nimittäin roinaa. Edellisten sotian aikaan ihmisillä ei ollut yhtä paljon tavaraa, tietenkään, mutta oman tulkintani mukaan sotakuvien kirkasvärinen kiinalaisvalmisteinen halpistörky ja sen suhde perinteisen ruskeanharmaaseen romuttuneeseen sotakalustoon on tälle sodalle tyypillistä kuvastoa. Todistusvoimaa ei enää haeta autenttisuuden aiemmin "taanneesta" epätarkkuudesta vaan automaattivakaajien ja sähköisen kuvanmuodostumisen ansiosta kammottavinkin sotatanner on skarppi kuin lavastettu studiokuva.

Sodissa on aina kyse piilossa pidetyistä vaikuttimista, jotka voivat olla moimutkaisia. Se on aina, että it takes two for tango, ja nyt länsi on antanut ymmärtää, että se pitää sotimista korkealle arvolleen sopimattomana eikä lähde mukaan tällaisiin tansseihin. Yhdysvallat on ilmaissut kyllästymisensä siihen, että se on jallitettu sotimaan muiden kansojen sotia. Jenkkien jälkeensä jättämää haaskaa jakamaan on ilmaantunut nopeasti joukko turhamaisia despootteja niin kuin nyt Venäjä, mutta on niitä muitakin. Suomessa meitä kiinnostaa ymmärrettävästi juuri Venäjä, koska perusteltu olettamus on, että jos Venäjä voittaa Ukrainassa, seuraavana sen ruokalistalla on Suomi. Olen itsekin tässä uskossa, vaikka en ymmärrä sotimisesta yhtään mitään.

Hyvää keskivertosuomalaiselle hyväksyttävää näkökulmaa Ukrainan sotaan edustaa mielestäni Arvo Tuomisen teos Riisutut naamiot, särkyneet unelmat, jossa Venäjän hyökkäyksen motiivit nähdään turhamaisen Venäjän "traumoissa". Kirja kannattaa itse kunkin lukea omin silmin, semminkin kun se on entisen televisiotoimittajan näppärää selkotekstiä, jota eivät lähdeviitteet rasita, mikä puolestaan ehkä rasittaa minua... Yhtä kaikki, Tuominen pääsee vauhtiin kertoessaan yhdestä Neuvostoliiton jälkeisistä ensimmäisistä Venäjän pääministereistä, Primakovista.

Tuomisen mukaan nyky-Venäjän toiminta perustuu Primakovin oppiin Venäjän ja lännen suhteista. Niissä Primakov näki kolmentasoisia ongelmia. Niistä ensimmäinen laji on se, että länsi on kuulemma nimennyt kylmän sodan voittajaksi itsensä ja häviäjäksi Venäjän. Tähän voidaan tosin huomauttaa, että Neuvostoliitto oli koko historiansa ajan pitänyt itse itseään parhaana järjestelmänä ja nimennyt lännen häviäjäksi, mutta ei se ollut länttä ikinä hetkauttanut, joten miksi Venäjää hetkauttaa, jos länsi olisi nyttemmin nimennyt voittajat ja häviäjät toisin päin? Mikä estää Venäjää olemasta itse tykönään tyynesti eri mieltä ja elämään eteenpäin? No, jokin estää… Toiseksi Primakovin mukaan lännessä oltiin luotu yksinapainen maailmanjärjestys, johon muu maailma oli jotenkin langennut mukaan. Tästäkin herää kysymys, miksi Venäjä, maailman suurin valtio, oli siihen suostunut – ehkä siksi, että sillä oli huononpuolenen talous eikä sen raha ollut minkään arvoinen toisin kuin dollari? Jo Primakov alkoi hahmotella maailmanjärjestystä, jossa Yhdysvalloille olisi vastavoimana Venäjän, Kiinan ja Intian kolmio, ja tätähän nyt ollaan luomassa. Kolmanneksi länsi piti Venäjää pelkkänä raaka-ainetuottajana, vaikkei Primakovkaan tainnut osannut sanoa, mitä muuta Venäjä sitten olisi ollut kuin juurit tätä – tai sanoa edes sitä, mitä vikaa tässä oli. Eikä se taida muuta olla nytkään, joskaan ei enää pahalle lännelle vaan kolmionsa muille kärjille eli Kiinalle ja Intialle.

Yksi osa-alue kolmiossa lännen vastavoimana piti olla sen, että jäsenet käyttävät keskinäisessä kaupassaan kunkin maan omia valuttoja. Venäjä on pakotteista huolimatta tienannut fossilisilla polttoaineilla oikein hyvin, mutta on huhuttu, että Venäjällä jostain syystä nyt kumminkin olisi pulaa länsimaisesta valuutasta. Johonkin se näyttää sitä vielä tarvitsevan, vaikka sillä on Intia, jonka kanssa se voi käyttää rupioita ja Kiina, jonka kanssa yuaneita.

Tähän asti on helppoa olla Primakovin kannalla. Tältä ainakin minusta, sotimisesta mitään ymmärtämättömästä, näyttää. Jo Ukrianaan hyökkäämistään ennen Venäjä oli pahoittanut lännen mielen monella tavalla eikä vähäisimmästä päästä ollut se, että Venäjä rupesi äärioikeistolaisia liikkeitä rahoittamalla ja veroja ja muita normeja kierteleviä oligarkejaan eurooppalaisiin maihin asuttamalla rapauttamaan po. yhteiskuntia.

Itsestäni vaikuttaa siltä, että siellä, missä Yhdysvallat ennen esiintyi vähän niin kuin poliisina, noissa paikoissa oli joitain, mitä se niistä halusi niin kuin nyt vaikka niitä raaka-aineita, mutta enää näin ei ole asian laita. Se lähti reippaasti räpiköiden Afganistanista, ja Saddamia ja ISILiä vastaan se vielä taisteli, koska siinä lähettyvillä oli tahoja, jotka olivat vielä silloin sen kavereita. Nyt tilanne on täysin toinen, ja Venäjä on laskenut, että USA ei puutu Venäjä puuhiin Ukrainassa siitä yksinkertaisesta syystä, että Yhdysvallat ei halua Venäjältä mitään. Eurooppakin on mukavasti aloittanut irrottautumisen riippuvuudestaan Venäjän hiilivedyistä, joten sekään ei halua oikein mitään Venäjän maaperältä, jos kohta ei halua sitäkään, että Venäjä hyökkäilee. Sodan ja siihen liittuvien sanktioiden seurauksena venäläisistä oligarkeista Euroopan maissa ollaan myöskin aika hyvin päästy. Venäjällä on varmaan laskettu sekin, että Eurooppa vaivautuu avustamaan Ukrainassa tasan siihen summaan asti, joka sillä on nyt takavarikoituna venäläis(peräis)tä omaisuutta, mikä Euroopassa luultavasti jaetaan lopussa sen mukaan, mitä Ukrainaan nyt on lähetetty.

Pahempaa kuin se, ettei sotaonni ole suosinut, on minun katsannossani kuitenkin se, että Ukraina ei ole suitsinut korruptiotaan, ei hankkiutunut eroon omista oligarkeistaan (joita Panama-papereiden mukaan itse asiassa on Zelenskyikin) eikä pannut toimeen yleistä asevelvollisuutta.

Tuominen kertoo, että Primakov kuoli Krimin valtauksen jälkeen 2015. Tuominen siteeraa Primakovia, jonka mukaan hyökkäyksissä Ukrainaa vastaan pitää huolehtia siitä, että suhteet länteen eivät täysin turmellu, koska Venäjä tarvitsee länttä saadakseen kiinni teknologista jälkeenjääneisyyttään. Kuulemma Primakov oli sitäkin mieltä, että Venäjän sotkeutuminen Krimiä syvemmin Ukrainaan hyödyttäisi Yhdysvaltoja sen saadessa sitä kautta Euroopan täydellisesti vaikutuspiiriinsä.

 

Ja näin toisaankin on tapahtunut. Venäjä lienee menettänyt lopullisesti suhteensa eurooppalaisuuteen, mihin sillä on historiallisesti ollut kiinnostusta. Emme näiden Primakovin ennustusten tähden oikeastaan voi väittää, niin kuin usein kuulee/lukee väitettävä, että Venäjällä ei oltaisi lainkaan osattu arvioida, mitä riskejä hyökkäyksessä Ukrainaan on. Venäjällä on tiedetty tasan tarkkaan ja on toimittu niin tillilleen annetun ennusteen mukaan, että Primakovin väitteiden toteuttaminen lienee ollut suorastaan ensisijainen päämäärä. Venäjällä jälkeen niinkin suulaan henkilön kuin Primakovin ei olla voitu kuvitella, että Kiovaan marssitaan kolmessa päivässä. Riskeistä on oltu tietoisempia kuin lännessä ainakin suuree yleisölle uskotellaan.

Venäjän suhteesta Kiinaan Tuominen kirjoittaa, että "[…] Kiina tukee Venäjää kuin köysi hirtettyä", ja jatkaa, että Kiinalla on hyvää kokemusta salaisesta aseviennistä, joten jos se ei nyt tee sitä Venäjälle, se ei johdu kyvyttömyydestä. Jatkuvasti hoetaan, että Kiina haluaa Venäjältä fossiilisia polttoaineita, Tuominenkin, vaikka tosiasia on, että Kiina haluaa niistä vimmatummin eron kuin Eurooppa konsanaan. Mikä lie syynä siihen, että kieltäydytään näkemästä, että Kiina haluaa Venäjältä vettä ja että sen saamiseksi sen on oltava jonkinlaisissa väleissä Venäjän kanssa? Jokainen, joka Kiinassa Beijingin ja Shanghain ulkopuolella käy, näkee omin silmin, ettei maassa ole juoma- eikä kastelukelpostakaan vettä – näkee, vaikka ei lukisikaan kansanvälisiä raportteja maan vesitilanteesta. Ja raportithan ovat aivan yksiselitteisiä. Kiinan ja Venäjän suhde on siis vähän kuin jatkosodan aikana Suomen ja natsi-Saksan: Suomi oli menettänyt Karjalan vilja-aittansa niin, että viljaomavaraisuus oli enää 30%, ja viljaa oli saatavilla vain Tanskasta, ts. Saksasta. Kiinalla ei ole saatavilla vetta enää kuin Venäjältä, sillä se on jo käännellyt kaikki jokensa, ja suurin odotuksin rakennettu Jangtsen patokin on osoittautunut vikatikiksi, kun ilmastonmuutos tuotti jättiyllärin.

Kiinalaiset eivät sitä paitsi pidä venäläisistä, ja tunne on molemminpuolinen, sanoivat valtioiden päämiehet mitä hyvänsä. Siitä huolimatta Kiina on enemmän mukana meneillään olevissa sodissa kuin se haluaa muiden tiedostavan.

 

Tuominen kirjoittaa, että "Venäjällä Ukrainan sota nähdään globaalina kilpailuna maailmankaupasta, ja sodassa se pyrkii saamaan haltuunsa kuljetusreittejä eli nousemaan Mustan meren hallitsijaksi".  Itse ajattelen, etä se on Kiina kun pyrkii hallitsemaan koko maailman merikuljetusreittejä. Siinä se hyödyntää Iranin ja arabimaiden kimuranttia länsisuhdetta, mutta voi olla, että Egypti Suezin kanavineen vähän epäröi. Suezin kautta on tähän asti kulkenut 12 % maailman kaupasta, ja siitä koituvat tulot velkainen Egypti nyt on menettänyt, kun Punainen meri ja Suezin kanava ovat virallisen tiedon mukaan huthien hyökkäysten, minun kartanvilkuiluni mukaan ennen kaikkea Kiinan Djibutin sotilastukikohdan, takia pois pelistä.

Vaikka Kiina ja Venäjä luottavat siihen, että länsi ei ryhdy sotimaan niiden kanssa, Iran ei ole yhtä varma. Tuossa päivänä muutamana Iranista käytiin puhuttelemassa Irakissa rellestäviä sotilaallisia ryhmittymiä ja käskettiin niiden heretä iskeskelemästä amerikkalaisten tukikohtiin. Irakissa toteltiin, ovathan nuo ryhmät Iranin tukemia… Iranilaiset eivät ole ihan varmoja, etteivätkö jenkit riittävästi ärsytettyinä hyökkäisi Iraniin, ja siitä Iranin johto on aivan varma, että jos näin kävisi, väestö heittäytyisi amerikkalaisten puolelle, niin ikävät kuin iranilaisten kokemukset menneisyydessä amerikkalaisista ovatkin.

Äskettäin vielä kerrottiin, että Israel oli pommittanut Gazassa yhden moskeijan ja lupasi jatkaa samaan malliin. Mihinkähän perustuu Israelin luottamus siihen, että Iran ei kimpaannu? Kummankaan maan johtajilla ei piakkoin ole mitään hävittävää... Onko Israelissa arvioitu, että Iran on lähettänyt kaikki aseensa Venäjälle? Eilen länsimaiset lähteet väittivät, että Iran olisi toimitanut jonkun valtavan mällin ohjuksia sun muuta Venäjälle, mutta Ukrainasta kerrottiin, että heillä ei ole sellaisesta mitään havaintoja.

Ukrainan sotaan ei olla suhtauduttu Kiinassa kovin vakavasti. Jo sodan ensimmäisenä päivänä Kiina ilmoitti kansainvälisellä propagandasivustollaan Global Timesilla, että tässä nyt vain testataan, miten länsi reagoisi, jos Kiina hyökkäisi Taiwanille. Ihan näillä sanoilla, joskin englannin kielellä. Lännen vastausta asiaan ei voida Ukrainan sodan nojalla ehkä päätellä.

Kiina on äärimmilleen korruptoitunut, joskin korruptio on vanhaa perua ja siten jossain määrin ennakoitavaa. Kiinalaiset eivät noudata mitään sääntöjä kuten vaikkapa liikennevaloja ellei paikalla ole useampaa virkavallan edustajaa valvomassa. Kiinaan on pidemmän aikaa pullahdellut yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kiinalaisilla riittää oma-aloitteisuutta pyrkiä itse ratkaisemaan niitä ilman virkamiehiä kuten naimattomien miesten ongelmaa suurilla naimamarkkinoilla, joilla vanhemmat myyvät jälkikasvuaan. Naimaton mies on parituhatta vuotta ollut Kiinassa sama asia kuin rikollinen. Saattaa olla, että Kiinassakin julkaistaan sosiologisia faktorianalyysejä ja ehkpä niiden kertomaa uskotaan, mutta vielä enemmän uskotaan, että jos mies ei ole naimisssa, hän ei ole yhteiskuntakelpoinen nyt jos ei ole ollut ennenkään. Kiinassa poikamies ei ole nahjusmainen peräkammarinpoika vaan lähtökohtaisesti hirviömäinen roisto. Muutenkin kiinalaiset ovat aika oma-aloitteisia. Juuri tätä kirjoittaessani Yle tiedotti, että Kiinassa on vuodettu nettiin valtion vakoilutoimien seurauksena saatuja asiakirjoja, jotka paljastavat, mitä kaikkea on vakoiltu. Itse olenkin arvellut, että jos länsi ei enää ole järin kiinnostunut sotimisesta, niin ei käytännössä voi olla Kiinakaan, sellaisia puliveivareita sen kansalaiset ovat.

Kiinalaiset eivät siis ole samanlaisia peloteltavia lampaita kuin venäläiset. Kun tulee vaikeuksia, kiinalaiset eivät ratkaise niitä vetämällä päänsä täyteen. Tuominen kuitenkin arvelee, että Prigozinin kapina olisi merkki sitä, että venäläisetkin voisivat nousta johonkin oma-aloitteiseen, jopa avoimeen kapinaan. Itse epäilen moista erittäin vahvasti.

Näitä ilmestyy nyt runsaasti, näitä Ukraina- ja Venäjä-kirjoja. Jonossa on luettavana parikin, mutta voi olla, etten jaksa niistä kaikista kirjoittaa…

Viimeksi muokattu: 22.02.2024
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 38 Seuraava sivu »