Yli 30° helteessä ei oikein jaksa tehdä mitään, ja siltä varalta, että aikoo jotain tehdä, se pitää ajoittaa niin, että aurinko ei korvenna täysimääräisesti. Muun ajan joutuu liottamaan itseään järvessä  – tai sanottakoon, että olen niin etuoikeutettu, että saatan tehdä niin.

Olen äärimmilleen epäliikunnallinen henkilö, mutta uin mielelläni vähän niin kuin matkaa. Meidän mökin oma rantaviiva on 80 metriä, ja kun uin sen + rajaviivalta naapurin laiturin kohdalle n. 20 metriä, saan siitä 100 metriä yhteen suuntaan ja sitten toisen mokaman takaisin. Mainittu laituri kuuluu serkulleni, joten olen ottanut vapauden toimia tällä tavalla, kun hän ei ole itse paikalla ja jopa silloin, kun hän on, mutta yksin.

Nyt serkulla oli mökillään muutakin porukaa, joten jouduin uimaan toiseen suuntaan. Silläkin suunnalla, muuten, on serkku, toisin kaukaisempi eli kolmas serkku… Pihapiiriemme välissä on läpitunkematonta ryteikköä ja rannassakin yksi jo vuosia sitten järveen kaatunut koivu. Arvioin, että jos uin siihen ryteikköosuudelle veteen kaatuneen rantakoivun kohdalle, saan siitä sen 100 metriäni yhteen suuntaan.

Tähän matkaan tuli mutka. Tai yllättävä vaaratekijä. Olin kyllä havainnut, että rannassamme lipui taajaan kuikkapariskunta kaksine poikasineen. Jo ensimmäisellä tällä viimeimmäksi kuvatulla uimareissullani totesin, että kuikkaperhe uiskenteli siinä koivun raadon kiepeillä, mutta ne läksivät rauhassa pois, kun minä lähennyin koivua. Arvelin, että olivat olleet siinä suojassa auringon porotukselta. Kuikat ovat kautta aikain pesineet niillä nurkilla laskien kaksi isoa ruskeaa munaansa minimalistiseen pesäänsä eli tassaiselle kohdalle suon törmään.

Mutta eilisellä iltauinnillani siinä auringon jo laskettua toinen aikuisista linnuista melkein hyökkäsi. Se ei tullut suoraan päin, mutta alkoi räpistellä ja huutaa. Ja tänä aamuna aamu-uinnillani sitten arvelin, kun lintu alkoi tulla kohti, että kännynpä nyt hyvän sään aikaan ja uin pienen ylimääräisen kierroksen toisella suunnalla.

Mitä se minulle ärhentelee, sehän on minun toteemieläimeni!

Kun joimme aamukahvia, ihmettelimme sitä kuikkaa. Se – ilmeisesti isäkuikka –, nimittäin ui siinä rannassamme edestakaisin ja haukui kuin koira ja ulvoi.

Olikohan sattunut jotain muutakin kuin vain minun uintiretkeni...