Perheongelmia kuin 100 litraa sahtia |
| 13.09.2025 |
Olen nähnyt aiemmin japanilaiselta Hirokazu Kore-edalta elokuvan Elämän jälkeen vuodelta 1998. Siinä liikuttiin maagisen realismin sfääreissä fyysisen kuoleman jälkeisessä välitilassa, jossa piti valita jokin muisto, jonka kanssa halusi elää koko seuraavan ikuisuutensa.
Toissa iltana telkkarista katsomassani Pikku-Tähdessä ollaan korealaisessa nyky todellisuudessa. Elokuvan alussa nuori nainen lähestyy vahvoin neonvaloin itseään mainostavaa kirkkoa. Kirkkokuntaa ei erikseen mainosteta, mutta yleisesti on tiedossa, että helluntailaisuus leviää sillä kulmakunnalla massiivisesti ja että sikäläinen jättimäinen helluntaiseurakunta on kohdannut vakavia syytöksiä taloudellisista väärinkäytöksistä, joista johtaja on myös tuomittu. Neonvalokirkossa on vauvalaatikko ja sitä päivystämässä kaksi seurakunnan vapaaehtoistyöntekijää. Edellämainittu nuori nainen ei kuitenkaan jätä vastasyntynytta vauvaansa laatikkoon vaan sen ulkopuolelle, ja elokuvassa vähän mietitään, miksi hän jätti sen kylmään maahan, joskin korealainen yleisö varmaan osaa yhdistää sen kirkon väärinkäytöksiin ja se kuvaa nuoren naisen vaikeaa valintaa, tai sitä, että valinnanvaraa ei ole.
Kaksi naispuolista poliisia seuraa jo tyttöä. Tässä vaiheessa katsoja ei tätä vielä tiedä, mutta tämä nuori nainen, prostituoitu, on tappanut asiakkaansa, gansteripomon, lapsensa isän. Tyttö pääsee alussa livahtamaan poliiseilta, mutta sen he huomaavat, että tyttö on on käynyt kirkon pihalla. Toinen poliiseista lähtee tarkastamaan asiaa, ja toteaa, että sielä on vauva, mutta vauvaboxin ulkopuolella. Poliisinainen laittaa vauvan laatikkoon.
Kirkon vapaaehtoistyöntekijäparivaljakko ottaa vauvan, poistaa vauvalaatikon valvontakameran videon ja päättää myydä vauvan. Yleensä vauvat tulevat adoptoiduiksi lastenkodin kautta, jos eivät ennätä täyttää kuutta vuotta, mutta jos ennättävät, he jäävät lastnkotiin aikuistumiseensa asti – näin on käynyt parivaljakkomme nuoremmalle kirkon vapaaehtoiselle, Dong-soolle. Mutta on koko joukko pariskuntia, jotka eivät syystä tai toisesta pääse mukaan tähän prosessiin ja siksi mieluusti ostavat lapsen markkinahintaan.
Nuori seksityöläinen tulee katumapäälle ja saapuu kyselemään vauvasta, jonka on jättänyt kirkon pihalle. Mutta kirkon pihallahan ei ole ollut mitään vauvoja kirkon havaintojen mukaan. Asiat alkavat edetä sellaisella painolla, jota kenties voi odottaa pesulanomistajalta, jolta ammattirikolliset perivät velkojaan, orpokodin kasvatinuorukaiselta ja prostituidulta, jolla on vauva, ja johon porukkaan ilmaantuu vielä heidän autoonsa piiloutunut lastenkodin pikkupoika. Useammatkin vauvakaupat menevät tietenkin lajityypille kuuliaisesti myttyyn, mutta toinen tyttöä takaa-ajavista poliisinaisista on erityisen kiinnostunut tyttömme ongelmista. Hän kuulustelee tyttöä autossa sillon tällöin jopa ilman pariaankin. Kaiken kaikkiaan ihmetyttää, ettei tyttöä ei pidätetä, onhan hän sentään murhannut jonkun, joskin toki gangsterin.
Seuraa polveileva myynti- ja karkumatkan sekasotku.
Aasiassa valehtelemisen etiikka ja etiketti eroavat meikäläisestä. Olen tänne blogillekin kirjoitellut mm. siitä, että Kiinassakin toki valehtelemisessä on aina syyllinen, nimittäin se, joka uskoo valheen. Valhteleminen itsessään sen sijaan on sallittua. Sama systeemi näyttää tämän elokuvan perustella vallitsevan myös Etelä-Koreassa. Pesulanomistaja väittää saaneensa lempinimensä armeijassa – hänen rikoskumppaninsa oikaisee, koska prostituoitu ei vielä tunnet tätä tyyppiä, että pesulanomistaja ei ole käynyt armeijaa, mutta on sitä vastoin kyllä ollut vankilassa. Keskustelu jatkuu samalla radalla pesulanomistajan viittaillessa armeija-aikoihinsa, mutta nyt jatkossa kaikki jo tietävät asian todellisen laidan, joten ei se mitään. Kun tyttökin valaisee taustansa tosiasioita, Dong-soo toteaa, että he ovat valehtelijoita koko poppoo.
Siinä mielessä homma kuitenkin kaikissa kääntiessään pelaa, että pesulanomistaja on erinomaisen taitava vauvanhoitaja.
Lopulta tyttö joutuu kohtaamaan kohtalonsa, ja poliisnainen arvelee hänelle, että hän joutuu istumaan kolme vuotta.
Elokuva päättyy siihen, että poliisinainen kertoo viestissä tytölle kuulleensa, että tämä on päässyt vankilasta ja että hän on hoitanut tytön vauvaa Wong-sungia kuten sovittiin. Tämän sopimuksen solmimista ei olla näytetty elokuvassa. Sopimus lienee syntynyt sanattomasti, jonkinlaisen aasialaisen yleisen elämänkokemuksen tuomalla varmuudella. Kuvissa on viestiä luettaessa iloa ja aurinkoa ja poliisittaren perhe Woo-sung -vauvoineen. Poliisinainen kertoo lisäksi, että yksi niistä pariskunnista, joille Woo-sungia oltiin yritetty myydä, käy säännöllisesti leikkimässä Woo-sungin kanssa. Hän kertoo myös yhteyksistä Dong-soohon ja siitä, että orpokodista karannut pikkupoika elelee nyt tämän hoivissa.
Mutta kuulemma poliisinainen ei tiedä, missä entinen pesulanomistaja on.
Poliisinainen ehdottaa, että entinen prostituoitu, nykyinen huoltoasematyöläinen, tulisi tapaamaan Woo-sungia tiettyyn paikkaan, ja hän kertoo kutsuneensa tuolloin paikalle myös Dong-soon pikkupoikineen. Mutta poliisnainen kirjoittaa myös, että jos tyttö ei tule, ei se mitään – hän voi tulla milloin vain, jokaisen kuukauden 15. päivä.
Tyttö katoss huoltoaseman kaappinsa ovessa olevaa pikku kuvaa, jonka porukka oli ottanut valokuva-automaatissa matkansa varrella.
Hän ei mene tapaamiseen. Mutta katsoja saa tietää, missä on entnen pesulanomistaja – katsoja näkee "jonkun" olan yli auton taustapelissä roikkuvan kuvan, saman kun kuin tytöllä kaappinsa ovessa. Katsoja tietää, että se, jonka olan yli se näkyy, on pesulayrittäjä.
Tässä on siis vähän samaa perheongelmaa kuin vastikään Suomen Oscar-ehdokkaaksi julistetussa elokuvassa 100 litraa sahtia, jossa sinäkin on syyllisyydentuntoisia – ja se, jonka on oletettu kärsineen syyllisten takia, onkin pärjännyt hyvin ja vieläpä tilaa syyllisiltä häihinsä 100 litraa sahtia.
Joskus käy niin. Aina ei käy.
Mutta silloin kun käy, se on niin onnekas tilanne, että osapuolten kannattaa pysytellä jatkossakin poissa toistensa elämistä. Tyttömme tekee siis mielestäni oikein, kun ei mene tapaamiseen vaan antaa poikansa saada toisenlaisen elämän, elämän, jossa ei tiedä olevansa murhaajan lapsi. Ja oikein teki poliisinainenkin: hän antaa tilaisuuden tapaamiselle, mutta esittää myös toiveen kaltaisen kuin olettamuksen, että mainittua tapaamista ei koskaan tulisi – eräänlainen aasialaisen etiikan mukainen valhe siis sekin.
Tämä on sikäli virkistävä elokuva – niin kun 100 litraa sahtiakin – että vaikka joudutaan tekemisiin sen tosiasian kanssa, että elämä ei ole reilua ja että joudumme usein kärsimään toistemme teoista, tässä ei kosteta mitään. Jää jopa elämään toivo, ettei kostoa tai hyvitystä tai sen sallaista tulla tavoittelemaankaan.
Hieno elokuva.
Viimeksi muokattu: 13.09.2025 14:56:11
Kommentit
Lisää kommentti
