Otto Sihvonen

17.11.2018

Energinen, jopa ehkä fanaatinen, monitoimimies.

Sukukirjaamme Uukuniemen Sihvosia on kirjoittanut isoisästään Otto Sihvosesta melko mainion jutun jokin aika sitten edesmennyt Marjut Ulstrup. Vaikka juttu on sinällään hyvä, joidenkin seikkojen merkitys ei minulle täysin auennut, sillä asioita oli yritetty ilmaista ehkä lyhyemin kuin oli mahdollista. Moni asia valkeni, kun sain lisätietoja suvun patriarkalta Niilolta toissa päivänä.

Otosta voisi kirjoittaa romaanin. Dostojevskisen, ristiriitoihin perustuvan romaanin. Tai puolihistoriallisen faktion. Ottohan oli julkisuuden henkilö, joten hänestä on runsaasti julkisia arkitstotietoja.

Äitini isoisän veli Otto Herman Sihvonen syntyi Uukuniemellä 1873. Hänestä tuli aluksi sukumme voisiko sanoa opettajadynastian kantaisä, sillä ensimmäiseen ammattiinsa hän valmistui Marjut Ulstrupin kertomuksen mukaan kuuluisasta Sortavalan seminaarista 1898. Sortavala oli Uukuniemen lähin kaupunki ja sijaitsi siinä kivenheiton päässä. Vuonna 1877-78 perustettu seminari oli Oton sinne rantautuessa jo toiminut hyvän aikaa ja vakiinnuttanut asemansa suomenkielisenä opettajajaivalmistuksen laitoksena. Seminaarin perustamiseen oli muitakin tarpeita kuin ylipäätään opettajien kouluttaminen, sillä Sortavala oli valikoitunut paikaksi, että voitaisiin torjua Laatokan Karjalan venäläistämistä. Seminaari joutui lakkautusuhan alle Toisen sortokaudan alla, missä yhteydessä vuonna  sen pitkäaikainen johtaja Adolf Oscar Relander karkotettiin vuonna 1916 Siperiaan. Sittemmin seminari tuli kouluttamaan kansankynttilöitä myös Oton veljen eli äitini isoisän Antin lukuisista tyttäristä.

Seminaarissa Otto tapasi tulevan vaimonsa Matildan, ja muutaman mutkan kautta pariskunta päätyi opettajksi Karinaisiin Kyrön ylempään kansakouluun vuonna 1902. Karinaisissa pariskunnan, varsinkin Oton, yhteiskunnallinen aktiivisuus lisääntyi. Matildakin osallsitui ainakin sen verran, että nimi löytyy Valtionarkistosta listalta, jossa joukko henkilöitä, mm. J.K.Paasikivi, vaativat sisällissodan päätyttyä 2.8.1918 Suomeen kuningasta.

Mitä Ottoon tulee, hän oli ristiriitainen hahmo, joka raivoraittiina miehenä ja innokkaana raittiusliikkeaktiivina oli jo 1800-luvun puolella ollut hankkimassa Uukuniemelle viinakauppaa. Sellainen järki tässä oli kuitenkin olevinaan, että hän ja paikallinen nimismies arvelivat viinakaupaan vähetävän uukuniemeläisten kotipolttoa.

 

Karinaisissa tämä Marjut Ulstrupin tulisieluiseksi luonnehtima mies oli mukana kaikissa mahdollisessa  yhdistyksissä. Näitä ei ole mahdollista luetella tässä. Todettakoon vain, että neutraaleimmsta päästä oli nuorisoseura ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

 

Ammatillisestikin Otto oli monitahoinen mies, sillä ennen pitkää eli vuoteen 1921 mennessä hän luopui kokonaan opattajanvirastaan keskittyäskeen toimiinsa Säästöpankin johtajana – mitä hän oli tehnyt jo sen erustamisesta lähtien vuodesta 1912 ollen myös Varsinais-Suomen Säästöpankkiyhdistyksen puheenjohtaja ja luottamusmies – sekä Suojeluskunnassa, jota sitäkin hän oli itse Kainaisiin perustamassa 12.4.1918. Hän kuului sen ensimmäiseen eiskuntaan ja oli käytännössä Karinaisten Suojeluskunnan ensimmäinen paikallispäällikkö.

Historia tunteekin hänet erityisesti Suojeluskunnasta, ja sen johdosta Pertti 'Lande' Lindfors luonnehtikin elämäkerrassaan isoisäänsä ja sitä myötä äitiäänkin uukuniemeläisiksi fasistiksi. Marjut Ulstrupkin toteaa sukukirjan tekstissään: "Poliittiseen toimintaan hän osallistui fanaattisen isänmaallisuutensa vaatimalla innolla". Hän oli tietenkin kunnavaltuuston pitkäakainen jäsen, selvähän se, ja kunnan tilintarkastaja. Kansanedustajaehdokkaanakin hän oli useasti Kansallisen Kokoomuksen tai jopa IKL:n listoilta.

Mutta ei se mitään, sillä aivan niin kuin Otolta onnistu raittiusmiehenä yrittää saada Uukuneimelle viinakauppaa, niin häneltä sujui myös suojeluskuntalaisena osallistuminen osuustoimintaliikkeeseen jopa valtakunnallisella tasolla, sillä hän oli vuonna 1904 perustetun SOK:n sääntökomiteassa jo vuonna 1905. Väinö Tanner oli hänen ystävänsä, ja tämä saattoi polkea polkupyörällä Turusta Karinasiin keskustellakseen Oton kanssa kiireellisestä kysymyksestä. Kaikesta he eivät todellakaan olleet samaa mieltä.

Luettavakseni saamani Ustrupin sukukirjatekstin luonnoksen mukaan Otto jeesasi myös työväenyhdistystä sen sääntöjen laatimisessa. Uukuniemeläisestä näkökulmasta tällaisessa eri puolilla toimimisessa ei ole mitään ihmeellistä, sillä Jaana Juvonen kertoo Uukuniemen historiassaan, että Uukuniemi ainutlaatuinen sinä mielessä, että sisällissodassa 1918 punaiset taistelivat siellä valkoisten puolella. Tilanne on samantyyppinen sata vuotta myöhemmin, sillä viime kesänä eli kesällä 2018 Uukuniemen kirkkotarhaan pysytettiin SKDL:n entisen pääsihteerin ja Vasemmistoliiton varapuheenjohtajan Salme Kandolinin johdolla Lotta-muistomerkki.

Minussa on sen verran Ottoa, että pystyn olemaan saman asiakokonaisuuden eri lohkoista eri mieltä, vähän kuin Otto raittius/viinakauppa-asiassaan. Vaikka olen sitä mieltä, että maailmassa on toteutettu paremppiakin ideoita kuin sen Lotta-muistomerkki Uukunemen kirkolle, olen samaniakaisesti myös sitä mieltä, että tuossa yhteydessä paikkakunnan lottien muistojen kerääminen oli varauksetta huippu hyvä idea. Ei nimittäin ole mikään helppo juttu myrskyn silmässä ollessan nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä, mitä tuota lottamuisteluaieisto kerätäessä on haettu ja mitä saadulta aineistolta on kysytty, mutta toivottavasti se on 'raakamuodossa' tallessa eikä sitä hukattu sen jälkeen, kun siitä oltiin tehty paljastustilaisuudessa esitetty runollinen sikermä.

Oton perhekunnassa eläminen ei välttämättä ollut helppoa. Otto oli kaavaillut vanhimmasta pojastaan Ahdista itselleen manttelinperijää niin pankkiin kuin politiikkaan, mutta Ahti lähti lukemaan lääketiedettä eikä liittynyt koskaan Suojeluskuntaan. Ehkä Ottoa lohdutti, että Ahdsta sentään tuli sotilalääkäri. Mutta se ei varmaan lohduttanut, että pojista nuorin vietti loppuelämänsä Ahdin yksityispotilaana.

Yksi pojista lähti kyllä jossain määrin teit isäin astumaan. Kauko nimittäin kuului Suojeluskuntaan ja toimi isänsä autokuskina siihen asti, kunnes ajoi perheen Buickin romuksi johonkin kivisiltaan. Kauko oli melkoinen vilpertti. Hänelle syntyi vuonna 1934 kuuden kuukauden sisällä kolme (3) lasta. Tämä oli mahdollista siten, että sekä hänen rakastajattarensa että vaimonsa olivat yhtaikaa raskaana ja rakastajatar synnytti kaksoset. Rakastajattaren lapsien sukunimeksi on tullut tuon naisen sukunimi, mutta molemmille pojille on 'vastineeksi' annettu ensimmäiseksi etunimeksi Kauko, mikä on aika eksoottinen ratkaisu.

Varsinaisen vaimon tuolloin synnyttämä tytär ei ole halunut tulla mitenkää esitellysi sukukirjassa. Kirjasa lukee hänen kohdallaan vain syntymäaika ja 'tyttölapsi'. Toki on tiedossa, kuka hän tosiasiassa on, mutta kunnioitan hänen tahtoaan, minäkin, vaikka olenkin nyt ylitsepääsemättömässä kiusauksessa sanoa, että hän on tehnyt valintoja, jotka olisivat tuoneet uukuniemeläiseen uskonnolliseen ja ideologiseen kirjoon mielenkiinoisen lisän.

Keskimmäinen Kaukon lapsista oli Seija-Sisko, jolla oli neljä aviomiestä ja kuusi lasta. Elämä ei siinä perheessä – tai ehkä on parempi sanoa perheiden jatkumossa – ollut helppoa, siinäkään, vaan Seija-Siskon lapsista jotkut ovat vaihtaneet sukunimensä joksikin aivan muuksi kuin mitä perheessä esiintyi. Yksiselitteisin näistä on esikoispojan tapaus, sillä Seija-Siskon nuorin sisar, Marjut Ullstrup, adoptoi pojan tanskalaisen miehensä kanssa pojan ollessa jo lähes parikymppinen.

 

Kauko kaatui vuonna 1941.

Marjut vaikuttaa tekstiensä ja tiedossa olevien tekojensa perusteella olleen hyvin selväjärkinen ja eettisesti kehittynyt ja vakaa persoona. Hän kirjoittaa hyvin ja napakasti, ja koska olen lukenut joitain hänen muitakin tekstejään kuin tuon sukukirjan esittelyn Otto Sihvosesta (ja sen luonnoksen), epäilen hänen olleen ammattikirjoittaja jossain vaiheessa.

Poikien lisäksi aikuiseen ikään Oton ja Tildan lapsista eli Taina, jonka poika tuli olemaan juuri Pertti 'Lande' Lindfors (1927-2007), valtakuntamme juopoin filosofi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja dosentti. Landenkin poika on pitänyt hyvänä hankkia sukunimen, jonka kautta häntä ei yhdistetä isäänsä jos kohta ei Sihvosiinkaan.

 

Lande väitteli Jyväskylän yliopistossa, ja väitöskirjan nimi kuuluu Der dialektische Materialismus und der logische Empirismus: Eine kritische und vergleichende Untersuchung. Hän väitteli vasta 1978 raitistuttuaan kertalaakista 7.7.1977. Sitä ennen hän oli kirjoittanut useitakin teoksia marxilaisesta filosofiasta. Joskus voi omena tippua aika kauas puusta. Matti Klinge on jossain päiväkirjakirjoissan todennut Landesta, että tämä oli tavattoman älykäs ja että hänen marxilaisuuden ja loogisen empirismin yhdistämisensä olisivat olleet po. asialle hyvinkin eduksi, mutta Landen ura kärsi hänen särmikkäästä luonteestaan.

Landen ainoa sisarus eli sisko on tiettävästi vielä elossa, mutta ymmärrettävästikin jo aika huonossa kunnossa. En ole koskaan tavannut häntä, eikä minulla luultavasti ole vastakaan tilasuutta kysyä häneltä, millaista se oli, kun isoisä oli raivoraitis fanaattinen suojeluskuntalainen ja veli juoppo marxilainen filosofi.

Ettei kuva Otto Sihvosesta jäisi latteaksi, on todettava myös hänen kristillinen vakaumuksensa. On kieltämättä jonkin verran vaikea käsittää, miten äärioikeistolainen ideologia ja kristillisyys ovat sovitettavissa yhteen. Yhtä kaikki, Otto opiskeli teologiaa kaikkien moninaisten töidensä, yhdistyspuuhiensa, poliittisten aktiviteettiensa ja muun ohessa ja sai sitten saarnaluvan 1910. Hän tulikin olemaan usein käytetty sijainen Karinaisten ja Marttilan kirkoissa. Kun muualla suvussa oltiin pikemminkin herätyksiin kallellaan, Otto oli niin kirkollinen, että hänellä oli jopa perheen Lempäälän huvilassa kirkkojen kuvilla kuvioidut tapetit. Näistä on mustavalkoinen kuva sukukirjassa, mutta Marjut Ulstrup ei valitettavasti kerro, mistä hitosta Otto ne tapetit oli hankkinut.

Häneltä epäilemättä onnistui teettää ne itseltäänkin. Hän nimittäin teetätti karinalaissyntyisellä taiteilijalla, oikeastaan lähinnä kuvanveistäjällä, Väinö Aaltosella (1894-1966) alttaritaulun Karinaisten kirkkoon ja määräsi itse, millainen siitä piti tulla. Ulstrup kertoo, että jollain hänen serkullaan on hallussaan kirje, jossa Aaltonen kiittää kutsusta, mutta ei kuulemma pääse alttaritaulun ja peruskorjatun kirkon vihkimistilaisuuteen, mikä viittaa siihen, että Aaltonen ei ehkä ollut täysin tyytyväinen yhteistyön tulokseen. Maalauksen valmistumisvuoden 1935 tienoilla ei kuitenkaan ollut hyvä idea olla vastahangassa suolejuskuntajohtajan kanssa. Toki Aaltonen on modernismistaan huolimatta jotenkin hyvin suureellisen kansallismielinen, enkä voi väittää, että hän kuuluisi lempikuvanveistäjiini.

Mutta jotain yhteistä on minulla ja Otto Sihvosella, vaikka paljoa sitä ei tietenkään ole. Me olemme molemmat perustaneet lehden. Otto kyllä lyö minut tässä mennen tullen, sillä hänen lehtensä ilmestyy edelleen, ja hän oli itse sen päätoimittaja 18 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen päätoimittaja kuoli. Otto kirjoitti kyllä muuallekin. Tämä oma lehti on perustettu 1926 ja sen päätoimittajaksi Otto tuli siis 1928. Nykyisin lehden nimi on Auranmaan Viikkolehti, mutta alkujaan nimi oli Kunnallinen Viikkolehti. Karinainen yhdistettiin vuonna 2005 Pöytyään, ja lehteä tehdään edelleen siinä (entisten Karinaisten) Kyrön taajamassa, missä se alkukaankin syntyi.

Minun perustamani lehti oli <[{(*)}]>. Tarkenteena oli Sysmän kirjakylässä ilmestyvä kulttuurilehti. En tiedä, onko se enää olemassa, mutta itse toimitin sitä 1997-2002 eli mitättömän ajan Oton urakkaan verrattuna.

Ilmoitusmyynti oli selvästi tehokasta 20-luvun lopun Karinaisissa. Valtavasti ilmoituksia! Ainakin Oton aloittaessa toimituksellinen aineisto oli pääosin, lyhyitä pikkujuttuja lukuunottamatta, ladottu fraktuuralla kuten Oton kaltaiselle konservatiiville sopii. Mutta tätä kirjaintyyppiä ei ole yhdessäkään ilmoituksessa, joissa kaikissa pärjättiin erilaisilla antiikvoilla ja groteskeilla, joista viimemeinitut olivat paikoin muodikkaan jugendtyylisesti vääntyneitä.

Yhtymäkohdat eivät ehkä lopu tähänkään. Otto kirjoitteli kirjojakin, nimittäin useita historiikkejä. Näillä oli tilaaja, joten hänen tuskin tarvitsi tehdä niitä ilmaiseksi, mutta luulenpa, että Otto harjotti minun laillani myös omakustannustoimintaa, sillä huhut kertovat, että hän olisi julkaissut myös runokokoelman. Kansalliskirjasto ei tunne sitä, joten epäilen, että jos sellainen on ollut, se on ollut omakustanne.

 

Otto kuoli 1946 kolme kuukautta vaimonsa jälkeen. Hän siis ehti tuta Pariisin rauhansopimuksen. Oli varmasti kova paikka. Olen aivan varma, että Otto oli ollut täysin vakuuttunut asiansa oikeellisuudesta. Mutta kuten sanottua, kun on myrskyn silmässä, ei ole helppoa nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin – asiat saattavat näyttää aivan toisilta, kun niitä katsoo myrskyn ulkopuolelta/myrskyn loputtua.

Viimeksi muokattu: 17.11.2018
Kommentit (0)
1 / 39 Seuraava sivu »