Erikoisista kirjoista epäerikoisesti

23.09.2018

Bengtsson, Niklas. Kirja erikoisena esineenä. Viro 2017.

Otsikoltaan tämä Niklas Bengtssonin teos Kirja erikoisena esineenä oli jo heti kirjaston hyllystä esiin pikottaessaan virkistävä. Kirja ei ole varsinaista kirjahistoriaa. Tästä on turha etsiä sanaakaan The Book of Kellsistä, eikä tämä ole kirjallisuuden historiaa, joten on turhaa haikailla selvityksiä Apolinairen muotoonladotuista runoista tai Gertride Steinin Rose is ar ose is arose..-lautasista, vaikka nekin veivät kirjallisuutta esineen suuntaan. Teoksen lähtökohta ei ole laajasti muotoilullinenkaan, sillä jo olisi, siinä oltaisiin kiinnitetty huomiota myös erikoisiin typografisiin ratkaisuihin – kirjoittaja ei ole juurikaan perehtynyt graafiseen suunnitteluun, mikä näkyy niissä harvoissa kohdissa, joissa hän on astahtanut typografian tontille. Esimerkiksi kun Bengtsson sanoo lähdeteokseensa viitaten, että bambusälekirjat ovat vaikuttaneet kiinalaisten tekstien taittoon nykypäivään asti, hän ei sitten ole vaivautunut kertomaan, mitä tämä tarkoittaa, joskin minulle juolahti mieleen sekin, että hän ei ehkä tarkaan ottaen myöskään ymmärtänyt sitä, mutta ei se mitään, sillä se ei kuulu tämän teoksen fokukseen.

Kun nyt Kiina tuli puheeksi, en malta olla mainitsematta, että Dunhuang on kirjoitettu tässä väärin – tässä kirjassa lukee Duanhuang, ja Bengtsson väittää ilmeisesti yhteen ainoaan lähteeseen tutustuttaan, että Lootussutra, pitkään maailman vanhimpana painettuna kirjana tunnettu, olisi löytynyt jostain Tuhannen buddhan temppelistä. Timanttisutra löydettiin toki umpeen muuratusta kammiosta, kuten Bengtsson väittää, mutta kyseessä oli kallioluolasta Mogaon luolastoalueella, josta en edes tiedä, onko siellä ollut Tuhannen Buddhan temppeliä, mutta Tuhannen Buddhan luolastona alue kyllä joissain lähteissä tunnetaan. Alue nimittäin kostuu sadoista pienistö luolapyhäköistä, joisa mm. varakkaat ihmiset ovat teettäneet karmansa parantamiseksi.

Tässä on puhe kirjasta erikoisena esineenä, kuten nimikin kuuluu, mutta hiukan jää ihmettelemään, mihin viitekehykseen Bengtsson lopulta nojaa, kun viitekehys ei ole muotoilu, mutta ei varsinaisesti historiakaan. Voi olla, että tämä kirja olisi hyötynyt perusteellisemmasta toimittamisesta. Nyt syntyy vaikutelma, että kirjoittaja on kirjoittanut vähän kaikenlaisesta kirjoihin liittyvästä, mitä on sattunut kohtaamaan, ja painottanut asioita vähän epätasaisesti, tai ainkaaan lukijalle ei tule aivan selväksi, miksi juuri tämä asia vaatii näin paljon seltystä kun joku toinen selviää niin paljon vähemmällä. Melkeinpä kiinnostavinta tässä kirjassa onkin se, miten kirjoittaja kamppailee sen kanssa, mikä ylipäätään pitäisi määritellä kirjaksi.

Yksi tällainen kriittinen kohta ovat plärikirjat, jotka sijoittuvat kirjan ja liikkuvan kuvan välimaille. Bengtssonin mukaan Kansalliskirjaston kokoelmat eivät tunne koko pläri-sanaa tai muutakaan vastaavaa. Pläreillä Bengtsson tarkoittaa niitä pieniä vihkoja ja joskus paksujakin kirjoja, joille minun lapsuusaikoinani tehtiin itse animaatioita. Tuiolloin kaupossa myytiin Mini-vihko -nimisinä oikein kirjan paksuisia vihkoja, joihin näitä tehtiin. Mutta plärejä on tehty taiteellisesti kunnianhimoisinakin versioina.

Bengtsson kutsuu scanimatio-kuviksi sellaisia kuvia, joissa taustakuva saadaan liikkumaan kuvioidun kalvon läpi, kun kalvoa liikutetaan. Jos Bengtsson olisi graafinen suunnittelija, hän olisi sanonut, että tekniikka perustuu moiré-ilmiöön eli sille, että päällekkäiset viiva- tai pisterasterit muodostavat herkästi reagoivia kuvia, kun rasterit asettuvat päälleekkäin sopivasti. tai pikeminkin epäsopivasti, sillä periaatteessa kyseessä on painotekninen virhe. Tämä virheellisyys ei ole estänyt graafisia suunnittelijoita hyödyntämästä tätä myös tarkoitushakuisesti. <itse olen tenyt jopa tällaisen julisteen. Bengtsson mainitsee esimerkkeinä tällaisista kirjoista yhtäältä klassikon The Magic Moving Picture Book ja toisaalta taiteellisen tuotoksen, Takahiro Kurashimon Poemotionin. Jälkimmäisestä hän toteaa, että siinä osa kuvioista liikkuu samalla kalvon vedolla sekä myötä- että vastapäivään, mutta myös The Magic Moving Picture Bookin useassakin kuvassa syntyy samaan kuvaan erisuuntaisia liikkeitä samalla viivarasterikalvon vedolla. 

Mutta siinä olen Bengtssonin kanssa samaa mieltä, että verkkoviestinnässä on siirrytty takaisin kirjakäärömäiseen muotoon, tosin keskiaikaiseen lajiin, jossa rullataan ylhältä alas. Bengtsson ei kerro, että vaakasuuntaan rullautuviakin kokeiluita on tehty, mutta jostain syystä ne eivät ole menestyneet. Kun iPadit tulivat, ja pian laitteiden jälkeen niille varsinkin kirjamaista kodaamista helpottamaan ohjelma nimieltä iPad Aurhor, tätä ohjelmaa markkinoitaessa propagoitiin aika vahvasti vaakamaista rullautumista/eteenpäin siirtymistä. Valmistajan esimerkit olivat näyttäviä. Muistan itse olleeni aika toiveikas tämän suhteen, ja menepä tietämään, vaikka tältä blogiltakin löytyisi vielä joku vanha juttu, jossa ilmoitan olleeni asiasta innoissani enkä vähiten siksi, että arvelin sen tarjoavan mahtavia mahdollisuuksia infografiikan suunnitteluun.

Bengtsson arvelee, että video-on-print olisi vasta tuloillaan kirjoihin, mutta olen kyllä nähnyt Kiinassa monta vuotta sitten kirjakaupassa myynissä lastenkirjoja, joihin oltiin erilaisin tekniikoin yhdistetty videokuvaa. Ääntä käyttävistä kirjoista Bengtsson mainitsee vain sellaiset, joiden yhteyteen kuuluu irrallinen äänite, mutta Kiinassa on varmaan pari kymmentä vuotta ollut lapsille tarkoitettuja mm. englannin kielen oppikirjoja, joista voi kuvaa (tai siis pikemminkin sen alla olevaa nappia) painamalla kuulla, miten kuvan esittämä englannin kielen sana ääntyy tai miten pidempikin teksti kuuluu ääneen luettuna. Ja onhan meilläkin ollut lastenkirjoja, joista voi painelemalla tai vain sivuja kääntämällä saada irti ties mitä ääntä.


Toivon, että tämä on Bengtssonin tuotannossa vasta ensimmäinen yritys kokonaisvaltaiseksi esitykseksi kirjasta erikoisena esineenä. Aihepiirihän on kiinnostava. Ehkä olisi hyvä, jos hän saisi kimppaan jonkun graafisen suunnittelijan ja kirjahistorioitsijan. Aihe on erinomaisen ajankohtainen, kun kirjastotkin ovat laventamassa lainattavia aineistojaan mitä ihmeellisimpiin suuntiin aina kuntoiluvälineisiin asti, joten ehkäpä kirjastolaitoksestakin alkaisi vihdoin löytyä kiinnostusta kirjaksi kutsutunkin kapineen uudelleen määrittelyyn.

Vaikka olen esittänyt nyt kirjan sisällöstä kriitiseltä kalskanhtavia huomiota, kaiken kaikkiaan olen kyllä sitä mieltä, että tämä on ihan jees.

Tosin siihen nähden, että kirjan nimi on Kirja erikoisena esineenä, tässä on mitäänsanomaton ulkoasu, varsinkin kansi. Kun ottaa huomion vaikkapa Bengtssonin kiinnostuksen pläreihin, olisi tähän voinut vaikka jonkun sellaisen, aihepiiriin kuuluvan, sisäosiinkin tehdä. Minulle tulee heti mieleen vaikka miten monta ideaa…

Viimeksi muokattu: 23.09.2018
Kommentit (0)
1 / 38 Seuraava sivu »