Friedellin luku jatkuu

02.06.2020

Friedell, Egon. Uuden ajan kulttuurihistoria 2. Juva 1995, alkup. 1927-1931.

Olen nyt puolivälissä Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian kakkososaa.

1600-luku kuvattiin todella mielenkiintoisesti varsinkin kun saatoin peilata Friedellin esittämää viime syksynä lukemaani Peakin ja Rosenbergin teokseen Korsetti ja krusifiksi. Molempien mukaan 1600-luku oli kaikenlaisen esittämisen vuosisata. Peakista ja Rosenbergista muistan erityisesti, miten rikas ja eduistaan kiinnipitävä abbedissa pukeutui varta vasten paikattuihin rääsyihin ja miten nunnat pyrkivät olemaan mahdollsimman likaisia imagosyistä.

 

Sanailu on edelleen mainiota. Tässä toisessa osassa pistää erityisesti silmään se, että paljon on puhetta neroudesta.

Meillähän on paraikaa menossa jonkinlainen neroudenvastainen kampanja. Ei ole monta päivää, kun Hesarissa taas lohdutettiin tavantalliaisia, ettei tarvitse olla nero vaan riittää, että tekee töitä – aivan kuin nerouteen kuuluisi laiskuus. Friedellin mukaan on tarkalleen päinvastoin: nerot ovat neroja mm. siksi, että pystyvät ylimaallisen pitkiin työpäivin.

Kautta kirjan on ripoteltu erilaisia nerouden määritelmiä. Kuten että nerot yhdistävät kaiken ajassaan ajelehtivan silpun yhdeksi kokonaisuudeksi. Että he pystyvät hyväksymään useita näkökulmia – Leibniz kuulemma ei halunnut arvostella mitään näkemystä, koska hän nerouttaan pystyi hyvin ymmärtämään, miten monella tavalla asioita saattoi käsittää. Nerot kokevat, että heillä on lähestulkoon pakotettu elämäntehtävä, ikään kuin kohtalo, jota he täyttävät. Friedell yhdistää nerouden myös valtaan, jonka neroille antaa heidän karismansa, joka ei ole vain heidän omansa vaan samalla maailman ominaisuus, ja tämä saa tavalliset ihmiset ahdistumaan nerojen läheisyydessä. "Se, mitä nimitämme "tapahtumisksi" ei pohjaltaan eikä varsinkaan luovasta ihmisestä puhutaessa ole muuta kuin persoonallisuuden pidennysviivoja, ulkomaailmaan projisoituja, tosiasioiksi hyytyneitä luonteenominaisuuksia. Nero kulkee maailman läpi arvoituksellisena kohtalona ja ylimaailmallisen nimettömän voiman säteilynä, voiman, joka usein herättää hänessä itsessään väristystä: sellaisiksi Goethe ja Nietzsche, Michelangelo ja Beethooven ovat tunteneet itsensä eräissä elämänsä huippukohdossa […]", kirjoittaa Friedell.

Juuri tässä niteen puolivälin kohdalla on puhe 1700-luvun vallankumouksellisista virtauksista, ja vaikka muistaakseni olen käynyt jonkun tieteenhistorian kurssinkin aikanaan, silti näyttäytyy nyt sangen yllätyksellisenä Wolff, joka tuntuu vuonna 1759 ajatelleen hyvinkin darwinistisesti, samoin apotti Morelly, joka vuonna 1755 kirjoitti kommunistisen yhteiskunnallisen ohjelman luonnontieteellisesti perustellen.

Viimeksi muokattu: 02.06.2020
Kommentit (0)
1 / 40 Seuraava sivu »