Luukas

23.01.2020

Thurén, Lauri. Kameli neulansilmästä. Jeesuksen vertaukset puhtaalta pöydältä. Viro 2015.

Ikonimaalari 1/2012.

Pienenä tyttönä olin uskontotieteen (siis humanistisen tiedekunnan) pro seminaarissa oikein urakalla käynyt läpi uskonnollisia käsityksiä, joissa pyhät kirjoitukset ja uskonnon traditio poikkesivat toisistaan. Olin luokitellut näitä poikkeamia ja tehnyt kauheasti infograafisia esityksiä, joita en saanut kaikkia tuohon paperiin, koska ei mahtunut. Yliopistojen papereihin kun pitää myös mahtua kirjotusta…

Muutama päivä sitten tarttui kirjastosta mukaani teos, jossa oikein teologi, Lauri Thurén, oli kiinnittänyt huomiota siihen, että Luukkaan evankeliumissa esitetyt Jeesuksen vertaukset eivät juurikaan vastaa sitä, mitä kirkko on maailman sivu opettanut, ja tässä teoksessaan, Kameli neulansilmästä, hän käy läpi nämä vertaukset.  Ilmenee, että kun vertauksia on kirkon tarpeisiin tulkittu, on unohdettu, mihin vertaus liittyy, ts. ei olla otettu huomioon, mitä tekstissä on sitä ennen ja kenties sen jälkeen. On myös ikään kuin oletettu, että Luukas on tiennyt, että tulee olemaan olemassa kristinukso ja että siitä tulee maailmanuskonto, mitä hän ei, totta vie, ole voinut tietää. Tällaisten anakronismien lisäksi Thurén huomauttaa, että joka kerta, kun raamatussa puhutaan isästä, jolla on poika, ei tarkoiteta Jumalaa eikä jokainen raamatun lampaanomistaja ole Kristus. Kuten viimemainituista huomautuksista voidaan päätellä, Thurénilla on sana hallussaan.

Kaikkein vaikein kirkolle on ollut vertaus, jossa näytetään kehoittavan rikolliseen toimintaan. Siinä potkut saanut tilanhoitaja kuittaa vähentämällä velkasummia isäntänsä velallisten velkakirjoista, ja loppuhuipennukseksi häntä ylistetään tästä.

Toinen runsasta tulkinnallista painolastia mukanaan raahaava on vertaus 'laupiaasta samarialaisesta'. Koska useimmat ovat kuulleet siitä vain tulkintoja eivätkä ole vaivautuneet lukemaan alkuperäistekstiä, siteeraan sitä tähän suoraan. Eli ensin alkutilanne: "Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" Jeesus sanoi hänelle: "Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?" Mies vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaa, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Jeesus sanoi: "Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää". Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: "Kuka sitten on lähimmäiseni?"

Ja sitten tulee varsinainen Jeesuksen vertaus: "Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui kulkemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi."

Pappi ja leeviläinen edustivat siis juutalaista uskonnollista ja lainopillista eliittiä. Mutta sitten tuli samarialainen, juutalaisten viholliskansan edustaja, joka vei ryöstetyn ja piestyn miehen turvaan, hoiti häntä ja maksoi hänen hoidostaan majatalolle, kun itse lähti jatkamaan matkaa. Niinpä Jeesus kysyi tämän kerrottuaan kyselevältä lainopettajalta: "Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?" Lainopettaja vastasi:"Se, joka osoitti hänelle laupeutta". Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin".

Jutussa on pari koukkua kuten se, että henkihieveriin oli hakattu 'eräs mies'. Hänen etnistä tai uskonnollista taustansa ei kerrota, vaikka jos hän oli alalsti, varmaan olisi olut helppo saada selville, olitko hän ympärileikattu. Ehkä oli samaa porukkaa kuin autettavansa, samarialainen… Yhtä kaikki, Thurénin tulkinta, jota Thurén ei itse pidä tulkintana vaan jonkinlaisena toisena vertauksen toisintona, on, että pahatkin ihmiset, kuten samarialaiset, saattavat joskus tehdä esimerkillisen laupiaita tekoja.


Koska tämä on minun blogini, jolla ei olla ennenkään nähty objektiivisuuden häivääkään, esittelen nyt oman tulkintani 'laupiaasta samarialaisesta'. Se perustuu tietoihin tuon ajan sekavasta tilantesta Israelin tienoilla. Juutalaisten keskuudessa oli ainakin neljä eri puoluetta, jotka taistelivat toisiaan vastaan verissä päin. Boyerin mukaan yksi uskonnon funktioita on toimia luopioiden tunnistamien mekanismina siten, että samoihin arvoihin, jopa samoihin yliluonnollisiin olentoihin, uskomisella osoitetaan lojaalisuutta omalle ryhmälle ja vastaavasti osoitetaan epälojaalisuutta toisia ryhmiä vastaan. Nyt juutalaisuus oli lakannut olemasta tällainen takuu, kun vihollisetkin jo noudattivat paremmin oman porukan normeja kuin omat spesialistit.

Näytiksi siitä, miten tämä kertomus kerää ympärilleen eriaisia tulkintoja, otettakoon kolmanneksi nykyistä edellisen, virasta eronneen, paavin versio. Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta Ratzinger on yllättävästi ohikulkevien papin ja leeviläisen puolella: ”…pappi ja leeviläinen menivät ohi luultavasti pikemminkin pelosta kuin välinpitämättömyydestä”. Ryöstetyn miehen Ratzinger tulkitsee ihmiskunnaksi, laupiaan samarialaisen Jeesukseksi. Toistan, samarialaisen eli juutalaisten viholliskansan edustajan Jeesukseksi. Samarialaisen teko nimittäin ei Ratzingerin mukaan ole inhimilliseksi esikuvaksi kelpaava, koska se on jotain, mihin vain Jumala pystyy. Meistä ihmisistä on auttamaan lähimmäisiämme vasta, kun Jumala on tehnyt itsestään meidän lähimmäisemme, ts. me voimme auttaa lähimmästämme vain Jumalan avulla, sillä me pelkäämme. Jumalan väliintuloon asti me olemme ryöstetty mies.

 

Tämä, että pahoiksi eli toisiksi määritellyt ihmiset saattavat tehdä hyviä tekoja, on ongelma monissa uskonnoissa. Tiibetinbuddhalaisuudessa tämä on ratkaistu siten, että vihollinen on ihminen, joka haluaa minulle pahaa, mutta sitä, onko se pahaa, ei määrittele vihollisen päämäärä vaan se, mikä on lopputulos. Tehdessään pahaa vihollinen saattaa olla ystävällinen. Esimekriksi Dalai lama on sitä mieltä, että kiinalaiset olivat ystävällisiä hänelle, kun hän heidän toimiensa takaia joutui pakenemaan Tiibetistä, sillä ellei näin oliis tapahtunut, hän olisi edelleenkin kultaisessa häkissä eikä olisi koskaan päässyt tutustumaan omaan kansaansa.


Lukemisen arvoinen kirja, tämä Thurénin teos, mutta edellyttää minun kaltaisilleni pakanoille raamatun rinnalle, sillä Thurén ei selitä vertauksia kuin oman analyysinsa tarvitsemilta osin. Hän olettaa myös, että lukija tietää, miltä ajalta Luukkaan evankeliumi on peräisin, tosin vähän harhaannohtavaiti, sillä hänen mukaansa Luukkaan evankeliumin kirjoittamisen aikaan temppeliä ei oltaisi vielä hävitetty (70jaa); yleinen käsitys kuitenkin on, että evankeliumeista varhaisimmat eli Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit olisivat noin vuodelta 100. Thurén puhuu Q-lähteestä selittämättä, mikä se on. Q-lähde on siis sellainen erillinen lähde, jota ei toistaiseksi tunneta, mutta joka ilmeisesti on ollut olemassa ja käytössä kenties kaikilla synoptisilla evankelistoilla.

Luukasta pidetään maailman ensimmäisenä ikonimaalarina, joskaan en tiedä, millä perusteella, mutta yhtä kaikki, tähän Luukkaan evankeliumin yhteyteen sopiikiin mainita, mitä luin eilen nyt jo edesmenneen Ikonimaalari-lehden vuoden 2012 ensimmäisestä numerosta.

Ikonimaalauksessa on 'monenelaesta ilimoo'. Yksi on sellainen, että pitää pitäytyä 1960-luvulla uudelleen omaksutussa bysanttilaisessa tyylissä. Jossain vaheessa uusbysanttilaiset normit omaksuneiden keskuudessa 1800-luvun länsimaistyylisiä, öljyväreillä maalattuja ikoneita pidettin jopa rappiotyylin edustajina, mikä käsitys on kyllä nyt jo katoamaan päin. Yhtä kaikki, hirveän radikaaleja uudistuksia ikonimaailma ei ole historiansa aikana kokenut, mutta tämä kyseinen Ikonimaalarin numero kertoo joistain aika radikaaleista. On Todor Mitrovićin sarjakuvapiirustustyylisä ikoneita. On Jan Henryk Rosenin jugend-ikoneita. On juttu jopa ikoneiden ja venäläisen avantgarden, jopa suprematismin, suhteista, mutta kuvituksena jutussa ei ole sellaisia ikoneita, jotka täyttäisivät viimemainitun tunnuspiirtee, mikä johtunee vain siitä, että jutun kirjoittaja piispa Arseni ei tunne minua :-) jos kohta en minäkään ollut vielä 2012 tehnyt yhden yhtykäistä ikonia.

Mielenkiintoisin juttu oli Jerzy Nowosielskista (1923 – 2011), jonka joissain ikoneissa on oikeasti avantgardistisia piirteitä. Aina hänen ikoneissaan ei edes ole tekstejä – seikka, jonka perusteella ikoni ylipäätään on ikoni, jos on. Hän on, sus'siunatkoon, jopa maalannut ikoneita akryyliväreillä. Ja on tietenkin joutunut myös kritiikin kohteeksi. Mutta Nowosielskin mielestä tiettyjen teknisen keinojen orjallinen noudattaminen on pelkkää taikauskoa.

Nowosielski on tehnyt täysin abstrakteja töitä, mutta hän on myös tehnyt maallisia alastontutkielmia ikonitaiteen sanottakoon nyt vaikka maneereilla.

 

Omastakin mielestään hänen ikonitöissään on läsnä paitsi pelko ja kärsimys myös synti, ja näin pitää hänen mielestään olla: "Jos sakraali taide haluaa olla autenttista, jos se haluaa täyttää aidosti tehtävänsä, sen on mielestäni pakko tehdä niin", hän sanoo tässä Krystina Czernin kirjoittamassa mahtavassa artikkelissa. Ja kyllähän minäkin olin juuri Luukkaan evankeliumista lukenut, että Jeesus kutsui nimenomaan syntisiä eikä niitä, jotka olivat jo valmiiksi hurskaita.

Wassily Kandisky on kertonut teoksessaan Taiteen henkisestä sisällöstä, että hän huomasi joskus silmäkulmastaan erikoisen kauniin kuvan, joka ei näyttänyt esittävän mitään, oli vain huikean kaunis. Tarkemmin katsottuaan hän totesi että kas, hänen oma maalauksensahan se siinä. Eli se, minkä kokemuksen kuva aiheuttaa, ei riipu (vain) sitä, mitä kuva esittää puhumattakaan, että kokemukseen erityisemmin vaikuttaisi kananmuna, joka on mahdollisesti ollut värin sideaineena. Tässä samaisen lehden numeron eräällä aukeamalla pisti silmääni ihan vain lehteä plärätessäni eräs pieni, valtavan kaunis kuva. Vasta todettuani sen kauniiksi katsoin sitä tarkemmin. En itse asiassa edelleenkään tiedä, mikä se ikoni on, mutta kuvatekstistä saatoin lukea, että kyseessä on eräs Taipaleen kirkon vanhoista ikoneista, joka on nyt Liperin pyhän apostoli Andreaksen tsasounassa. Tuo ikoni perustuu jykevään, isoilla pinnoilla rakennettuun sommitelmaan. Voisi siltä osin olla meikäläisen tekemä…

Minulle alkaa muodostua fiksaatio näista Taipaleen vanhan kirkon ikoneista. Maalasin niistä yhden eli Ennusmerkin, joka sijaitsee Viinijärven kirkossa, ja se on toistaiseksi minuun eniten vaikuttanut ikoni. Epäilemättä monet oikeat ikoniasiantuntijat ovat kokeneet ne aivan eri tavalla. Yksi hyvä puoli asiantuntemattomuudessa onkin tämä, että saa tykätä mistä nyt kulloinkin sattuu tykäämään eikä sitä tarvitse perustella.

Viimeksi muokattu: 23.01.2020
Kommentit (0)
1 / 39 Seuraava sivu »