Käsityön kohtalonhetkiä

15.07.2019

Kuoppamäki, Riitta. Etevä Eero Mäkinen. Tammisaari 2008.

 

& Sortavalan pojat. Tammisaari 2012.

Olen viimein saanut loppuun luullakseni kesän pääurakan eli luetuksi Riitta Kuoppamäen kirjaparin Etevä Eero Mäkinen ja Sortavalan pojat.

Jo aiemmin, ensimmäistä osaa lukeissani, pohdiskelin tällä blogillanikin, että miksi Kuoppamäki ei ollut julkaissut kirjaa kaupallisen kustantajan kautta vaan omakustanteena, ja jo tuolloin epäilin, ettei hän yksinkertaisesti vain halunnut. Arvelin, että kustannustomittaja olisi vaatinut aika oleellisia muutoksia tuolloin minulla lukemisen alla olevaan Etevään Eero Mäkiseen. Kun olen nyt lukenut Sortavalan pojatkin, olen kallistumassa sille kannalle, että Kuoppamäki on luultavasti suorastaan aktiivisesti vältellyt kustannustoimittajia ja halunnut tehdä vain ja vain oman tulkintansa sukunsa vaiheista. Itse olen kyllä sitä mieltä, että asia olisi ansainnut kunnollisen toimittamisen ja ulkoasunkin. Ja ehkäpä sellainen vielä joskus saadaan – tässä on mahtavan hyvä alku.

Yhdellä tasolla kirjapari(n ensimmäinen osa) kertoo alavutelaislähtöisestä torpanpojasta Eerikki Kuoppamäestä (1845-1902), joka Jyväskylän seminaarissa muuttui Eero Mäkinen -nimiseksi opettajaksi ja teki uransa paitsi Sortavalan seminarin ensimmäisenä käsityön opettajana myös sen oheen syntyneiden verstaiden omaksi tehtaakseen kehittäjänä sekä tämän tehtaan yhteyteen perustamansa erillisen, oman käsityökoulunsa johtajana. Tehdas ja uusi koulu tulivat sijoittumaan Sortavalan keskustan ulkopuolelle Myllykylään. Tähän liittyi alkujaan myös minun kiinnostukseni, sillä Mäkisen tehtaassa valmistettiin kouluhuonekalujen ja muiden -tarvikkeiden lisäksi urkuharmoneja, ja tuossa Mäkisen käsityökoulussa uukuniemeläinen A.J.Tianen (k. 1931) oli saanut suurimman osan oppiaan. Tosin kävi ilmi, että A.J. lienee ollut nauttimassa opetusta vaiheessa, jossa tehtaalla/koululla oli jo sukupolvenvaihdos aluillaan. 1800/1900-lukujen vaihteessa Eero Mäkinen nimittäin luovutti tehtaan ja koulun johdon pojalleen Lauri Mäkiselle, sittemmin Kuoppamäki (1877-1935).  A.J.Tiainen perusti oman harmonitehtaansa Uukuniemelle 1903. Kirjojen lukemisen edetessä kävi niin kuin usein: aivan muut kuin alkujaan kiinnostuksen herättäneet asiat osoittautuivat ylivoimaisesti mielenkiintoisemmiksi.

Riitta Kuoppamäen mielestä Eero Mäkinen ei ole saanut sellaista tunnustusta kuin tämä hänen mielestään ansaitsisi, vaikka oli aloittanut opetuksessaan sen ajatuksen viljelyn, että esineistä oli hyvä piirtää kuvat ennen kuin niitä alettiin suoralta kädeltä valmistaa. Ilmeisesti Riitta Kuoppamäki oli saanut mielipahakseen kuulla, että Mäkisen ansioita vähensi se, ettei hän ollut esteettisesti luova. Nimittäin ei hirveästi auta, että esineestä piirtää kuvan ennen sen valmistamista, jos esine ei oikeastaan ole muuta kun samanlainen kuin kaikki aiemmatkin vastaavat.

Viime Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjassamme puhuttiin juuri tästä aiheesta eli siitä, miten käsityön suhteen oli kaksi eri kehityslinjaa kahdella eri tasolla.

Yhdellä tasolla oli yhtäältä brittilähtöinen, ympäri Eurooppaa levinnyt Arts and Crafts Movement, jonka tarkoitus oli ylentää käsityö korkeataiteen kuten arkkitehtuurin ja maalustaiteen kanssa samaan arvostukseen. Tällä tasolla oli toisena ääripäänä tarkalleen päinvastainen päämäärä eli käsityön alentaminen köyhäinhoidoksi pitämään joutoväki jossain toisarvoisessa askareessa – jollaisena käsityö siis tällä linjalla nähtiin – ja poissa kerjäämästä ja rettelöimästä. Näillä sanavalinnoillani en pyri halventamaan tuon ajan hyväosoisten sosiaalista omaatuntoa vaan kuvaamaan heidän asennettaan käsityöhön. Muistutan tässä yhteydessä vielä, että naisvankilakin oli näihin aikoihin nimeltään kehruuhuone.

Tällä tasolla Eero Mäkinen ei ollut oikein sitä eikä tätä. Toisalta hän halusi, että tehtävät tuotteet olivat hyviä, ts. kunnollisia ilman sen kummenpia esteettisiä päämääriä, ja tarkoitus oli myös tarjota käsityön tiimoilta toimeentulomahdollisuus maaseudun ns. liikaväestölle, jos näillä siihen kiinnostusta oli –  varsinaisesti tämän väestön rakenteelliseen elinolojen parantamiseen ei tähdätty, joten periaatteessa Mäkinen jatkoi mainitulla köyhäinhoitolinjalla.

Arts and Crafts Movementin suhde sosiaalisiin ongelmiin oli aivan toisenlainen, olihan se nimenomaan syntynyt vastareaktiona sille, mitä oltiin nähty Lontoon Kristallipalatsin maailmannäyttelyssä (1851). Riitta Kuoppamäki vaikuttaa asettuvansa esi-isänsä Eero Mäkisen kanssa tässä Kristallipalatsin kysymyksessä sille kannalle, että siellä nähtiin teollisen maailman ihmeitä positivisessa mielessä – mikä oli tarkalleen päinvastainen kanta kuin sosialisti William Morrisin (1824-1886), Arts and Crafts Movementin perustajan. Morrisin mielestä se, mitä Kristallipalatsissa länsimaisina teollisuustuotteina nähtiin, oli jotain aivan hirveätä varsinkin kun se yhdistettiin siihen, miten teollistuminen oli slumiuttanut Lontoon ja ajanut ihmiset dickeniläiseen helvettiin. Morrisin elämäntarkotukseksi muodostui pelastaa maailma teollistumisen kourista käsityön avulla. Hänen mielestään kaikilla ihmisillä piti olla oikeus kauniisiin, säädyllisesti käsityönä valmistettuihin esineisiin; teollistumisen seurauksena koneiden osiksi alennetut ihmiset tekivät karmeita esineitä, jotka tuotantovälineiden omistajat sitten myivät takaisin näille samoille ihmisparoille – itse rikkaat eivät tuollaisia esineitä huolineet. Niinpä ainoaksi ulospääsykeinoksi Morris näki paluun keskiaikaan tuotantotapoineen.

Ensimmäiset tällä tavalla syntyneet uudenmuotoiset tyylilliset ratkaisut olivat sitten art nouveau/jugend/sesessionismi, joiden tuotokset olivat kyllä näyttäviä, mutta kalliita ja ehdottomasti slummien työväestön ulottumattomissa.

Eero Mäkisen pojalle Laurille oltiin kaavailtu isä Eeron työn jatkajaa tehtaalle. Riitta Kuoppamäki kertoo, että yksi vaihtoehto opiskelupaikaksi olisi ollut Wienin Gewerbschule. Tällaista koulua minä en tunne. Sitä vastoin olen hyvinkin tietoinen Wienin Kunstgerwerbeschulesta, joka oli aikakauden eturintaman taideteollisuuskoulu. Lauria ei Wieniin lopulta laitettu.

Wienissä oltiin pidetty ensimmäinen sesessionistien hyvin morrisilaisilla linjoilla oleva näyttely vuonna 1898. Tässä näytelyssä pyrittiin aktiivisesti madaltamaan ei vain taiteen ja käsityön välistä kynnystä vaan myös taiteen sekä taideteollisuuden ja suuren yleisön välistä kynnystä.

Ennen kaikkea harmittaa, ettei Riitta Kuoppamäki mainitse, että Wieniin oltiin vuonna 1903 perustettu Wiener Werkstätte.  Wiener Werkstätte, 'wienäistyöpajat', lienee kuuluisin Arts and Crfts Movementin työpajatyyppisitä yhteistyöyrityksistä, ehkäpä jopa kuulusampi kuin Morrisin oman kaveripiirin hieman monimutkaisenniminen firma Morris, Marshall, Faulkner and Company, Finen Art Workmen in Printing, Carving, Furniture and the Metals (per. 1861). Wiener Wekstätten yrittäjät pyrkivät yhteenliittymässään tekemään hyviä, edullisia tuotteita myös köyhimpien ulottuville. Tämä vaati kokeiluita, ja niihin liittyviin mahdollisiin epäonnistumisiin tai ylilyönteihin vain rikkailla oli varaa. Toiveissa oli, että näiden rikkailla rahoitettujen kokeiluitten myötä kehitettäsiin parhaat mahdolliset niin esteettiset kuin teknisetkin ratkaisut, joita voitaisiin tarjota myös vähävaraisille.

Lauri oli Saksassa opiskellessaan tutustunut sosialismiin, ja myös nämä opit mukanaan hän sitten otti vastaan isänsä jälkeen tehtaan kouluineen. "Tehtaan johtaja luennoi työväelle Ranskan vallankumouksen historiasta, Pietarin verisunnuntaista ja tulevaisuudesta, jossa tuotantovälineet kuuluisivat käyttäjlleen, kansalle", kirjoittaa Kuoppamäki ajasta jo ennen vuoden 1905 Suurlakkoa. Ja eipä aikaakaan kun jo heti seuraavana vuonna Myllykylän tehtaista tuli tuotanto-osuuskunta. Laurilla oli tuotanto-osuuskunnan perustamisessa aisaparinaan puuseppä Santeri Saarikivi. Tuli kahdeksan tunnin työpäivät, ja mikä ennenkuulumattominta, kahden viikon kesälomat.

Tästä kaikesta seurasi ongelmia. Tavaraa ei enää suostuttu toimittamaan Mäksen omituiselle sosialistitehtaalle. Tuotanto-osuuskunta jäi hyvin lyhytaikaiseksi, ja viimeisen niitin löi pankki kiristäessään Lauria velkojen koroilla. Tehtaan jatkamisen ehdoksi muodostui, että siitä tulisi osuuskunnan sijaan osakeyhtiö. Näin sitten kävi parissa vuodessa. Lauri eikä koko joukko tehtaan työntekijöitä suostunut siirtymään osakeyhtiöön. Tässä yhteydessä sitäpaitsi koulukin lakkautettiin. Lauri ei katsonut voivansa muuttuneessa tilanteessa jatkaa koko Sortavalassa.

Kun asiat Euroopassa etenivät, syntyi Bauhaus-taidekorkeakoulu Saksan Weimariin (sittemmin Dessauhun), ja sen linjana oli jatkoa morrisilaiselle linjalle. Se vannoi alkuun taiteen ja käsityön liiton nimeen, mutta käsityön tilalle vaihtui hyvin pian teollisuus: alettiin hakea taiteen ja teollisuuden yhdistymisen avulla parannusta maailman tilaan, myös työväestön tilaan, eli idea sisälsi sekä tavaroiden valmistajien että niiden käyttäjien asemat.  Bauhausissa tähdättiin lopulta massatuotantoon, mutta siihen ei kelvannut mikä tahansa vaan vain parhaiden, niin teknisesti kuin taiteellisestikin koulutettujen suunnittelijoiden tuotokset.

Toinen jakolinja edellämainitun käsityön taideteollisuus/köyhäinhoito -jakolinjan ohella kulki kaupunkien käsityöläisten ja maaseudun kotitarvekäsityöläisten välillä. Kaupunkien käsityöläiset tai käsiteollisuuden harjoittajat puolustivat asemiaan maaseudun kotitarvekäsiteollisuutta harjottavia vastaan. Esimerkiksi markkinoilla oltiin tarkkoja, että maaseudulta tulleiden kankaiden tai muiden tavaroiden piti olla kotona tehtyjä. Tuotantoa muuten kuin kotituvannurkissa sai esiintyä vain kaupungeissa. Kun koulutusta alettiin kehittää, se noudatti tätä kehityslinjaa. Ikävä kyllä tätäkään Kuoppamäki ei riittävästi selvitä. Mutta kun hän kertoo Lauri Mäkisen lähtötunnelmista hänen siirtyessään Sortavalsta Helsinkiin, hän kertoo tämän kirjoittaneen Santeri Saarikivelle, että vaikka hän jätti Myllykylän, hän ei jättänyt kotiteollisuusköyhällistön asiaa, mikä kertoo kyllä siitä, miten hän itsensä kenttään asemoi. Kotiteollisuustarkastajaksihan hän Helsinkiin lähtikin.

 

Ja Myllykylän tehdas jäi tarkalleen vastakkaisiin käsiin, tuonnempana suojeluskuntalaisen Engelbergin johtoon.

Kaiken aikaa pitää muistaa, ettei Mäkisillä ollut mitään mahdollisuksia unhohtaa taidetta ja arkkitehtuuria, niitä asioita, jotka morrisilaisen linjan mukaan olisi pitänyt yhdistää käsityöhön. Mäkisellä tätä soveltamista vain ei suoritettu. Itse Eero Mäkinen oli nainut sittemmin kirkkoarkkitehtina populaarin Josef Stenbäckin siskon, ja vävynäkin tuli olemaan taidemaalari Pekka Halonen. Niin siinä kuitenkin vain kävi, että taideteollisuuden suhteen jouduttiin tuossa suvussa odottelemaan vielä seuraavaan sukupolveen eli Pekka Halosen tyttären tyttäreen, ennen kuin sukuun tuli omasta takaa Rut Bryk ja väärän koivun takaa Tapio Wirkkala – mutta tämä on jo juttua Riitta Kuoppamäen kirjan ulkopuolelta.

Monin paikoin kirja Sortavan pojat on mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten eräät yksittäiset ihmiset taivalsivat aikakauden sokkeloissa, niin elinkeinoelämän muutoksissa ja talouden kurimuksissa kuin poliittisissa myllerryksissä. Melkeinpä mielenkintoisinta kirjassa onkin tämä. Nythän on menossa ikään kuin taas seuraavan sukupolven Karjala-buumi. Kun ensimmäisessä oli kyse siitä, että kodit oli menetetty vieraalle vallalle, seuraavassa oli kyse omista punaisten ja valkoisten vastakkainasetteluista eli kuka oli tappanut ja kenet. Minun sukupolveni Karjalassa-pohdinnoissa on siirrytty käsittelemään sitä, miten omien, siis omien perheenjäsenten tai oman poliittisen porukan, sisäiset juonittelut johtivat petoksiin, jota olivat ehkä vielä kipeämpiä kuin toisen valtakunnan tai toisen poliittisen puolen aiheuttamat.

Lauri Mäkinen on hyvä esimerkki näistä traumoista, ja hän vietti niiden takia jopa viisi ja puoli kuukautta mielisairaalassa. Vuonna 1918 elämä oli sekavaa myös Mäkisten upeassa, Saarisen piirtämässä Haagan huvilassa. Saksalaiset olivat majoittaneet lähettyville yhden osastonsa ja Mäkisen huvilaan jopa upseereita. Kun punaiset nostivat valkoisen lipun antautumisen merkiksi, saksalaiset lähettivät kaksi upseeria neuvottelemaan, mutta kas, punaiset ampuivat nämä. Tästä seurasi, että saksalaiset määräsivät juuri Helsingin piirityksen jälkeen maan alta nousseen paikallisen suojeluskunnan tuomaan heille kaksikymmentä punaista, että voisivat kostaa teloittamalla nämä. Näiden omaiset olivat tottuneet luottamaan Lauri Mäkiseen ja tulivat hädissään hänen tykönsä, eikä Lauri voinut kuvitella, että näille umpimähkään kerätyille, vain työväenluokkaa edustaville, syyttömille ihmisille voitaisiin mitään tehdä. Kaikki kaksikymmentä kuitenkin ammuttiin.

Ei käy ilmi, oliko asiaan sekaantuneiden suojeluskuntalaisten joukossa Mäksien omia sukulaisia, mutta suojeluskuntalaisuus ylipäätään oli suvussa suosittua. Jahka Lauri tokeni, hän muutti pois huvilastaan ja vaihtoi nimensä Kuoppamäeksi sen torpan mukaan, josta Eero Mäkinen oli ollut lähtöisin.

Riitta Kuoppamäen mukaan sukuun ilmaantui muitakin erimielisyyksiä.

Laurin mielipiteet lientyivät vuosikymmenten saatossa jo siksikin, että hän innostui bisneksestä, ei tosin sen itse tekemisestä vaan muille mahdollistamisesta esimerkiksi Suomen Messujen järjestäjänä. Tai näin Riitta Kuoppamäki antaa ymmärtää mielipiteille käyneen. Kun Laurin Anna-vaimosta aika jätti, Lauri meni naimisiin murhatun ministeri Ritavuoren lesken Katrin (os. Stenbäck) kanssa, niin että ainakin yhteiskunnalliset ristiriidat pysyivät hänen henkilökohtaisella agendallaan vastakin.

Riitta Kuoppamäki väittää, että siinä sosialismista innostuessaan Lauri olisi lukenut myös Ruskinia (1819-1900), muttei kerro, mikä Ruskinissa Lauriin vetosi. Nykyisin John Ruskinia varmaan nimitettäisiin kulttuurikriitikoksi. Hän oli Morrisin innoittaja, joka kylläkin oli sitä mieltä, että riitti, kun käsityön myötä palattaisiin renessanssiin, kun Morrisin mukaan piti mennä takapakkia aina keskiaikaan asti. Koska Riitta Kuoppamäki ei Ruskinista mitään kerro, liitän tähän lopuksi lyhyen itse suomentamani pätkän Ruskinin Stones of Venice'ista: "Nyt meillä ei enää voi kaikilla olla puutarhoja, ei ihania niittyjä, joilla mietiskellä illan suussa. Siksi arkkitehtuurin tarkoitus on, niin pitkälle kuin suinkin, korvata nämä; kertoa meille Luonnosta; vallata mielemme muistoilla sen hiljaisuudesta; olla vakava ja täynnä hellyttä kuin se, ja runsas kuvista kuin se; täynnä niiden kukkien mielikuvituksekkuutta joita emme enää voi poimia, ja eläviä olentoja, nyt niin kaukana meistä omassa yksinäisyydessään". Mitään tällaista avantgardistista luonnon korvaamista arkkitehtuurilla ja taideteollisuudella ei Lauri Mäkisen/Kuoppamäen edesottamuksista ainakaan Riitta Kuoppamäen kertomana voi erottaa.

 

Mitä Mäkisen perustamiin Myllykylän tehtaisiin tulee, ne siirtyivät tulipalon jälkeen uusien omistajien hallussa hiukan lähemmäs Helylän asemaa, ja niissä valmistettiin mm. suksia ja jääkiekkomailoja. Oheisessa kuvassa tehtaat tämänkesäisessä asussaan.

Viimeksi muokattu: 15.07.2019
Kommentit (0)
1 / 25 Seuraava sivu »