Ihmisvärikoodi

20.05.2019

Eriksson, Thomas. Idiootit ympärillämme. Kuinka ymmärtää muita ja itseään. (EU 2018)

Lukaisin äskettäin Thomas Erikssonin kirjan Idiootit ympärillämme. Lukaista on täsmällinen termi, sillä vaikka kirja vaikuttaa paksulta, sen paperikin on sitä, ja lisäksi kirja on kepoiseen eli nopealukuiseen tapaan kirjoitettu. Kirjoittamistyyli on aiheeseen sopiva, sillä kirja kertoo erilaisista arjen kommunikointityyleistä koskien (suurin piirtein) psyykkisesti terveitä ihmisiä – ei siis syvällisesti vaan nimenomaan arjen kanssakäymisen tasolla.

Idea on ihmisten luokitelu neljään väriin lähinnä työelämässä. Kirjan lopussa on esimerkki erästä menetelmää koskevasta keskustelusta, jossa eräs siniseksi luokiteltu heppu asettaa menetelmän validiteetin ja reliabiliteetin kyseenalaiseksi, ja mentelmä kannattava haastattelija kiertää kysymyksen viittaamalla johonkin lähdeteokseen. Kyseenalaistaja ei ole kovin sininen, sillä hän nieli vastauksen, mitä menetelmän kehittäjä itse pitää sinisille epätyypillisenä. Minä lienen aika sininen, sillä hyväksyn menetelmän validiteetin osalta mutta en reliabiliteetin, sillä käytännön sovellutuksen tutkimuksessa Eriksson tukeutuu pelkkään mututuntumaan eli omaan parikymmenvuotiseen kokemukseensa.

Siniset ovat siis ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita homman kun homman perustavista perusperiaatteista ja toteutuksen käytännön yksityiskohdista. He ovat äärimmäisen rehellisiä, tunnollisia ja ahkeria, mutta lieveilmiönä on, että aikataulut pyrkivät heidän käsissään venymään. Pahinta on, että he itse eivät pidä tätä lainkaan huonona asiana, sillä heidän mielestään on parempi tehdä asiat kerralla kunnolla. Usein näin todellakin on, ja se, että sinisille antaa aikaa hoitaa tehtävänsä kohtalaisen tarkasti, säästä pitkällä tähtäimellä rahaa ja työtä, mutta näin on vain tiettyyn rajaan asti. Eivätkä siniset itse näe sitä rajaa.

Punaiset ovat sinisten vastakohtia siinä, että heidän mielestään asian pitää edetä eikä kuhnailla sen kanssa tarpeettomasti. Punaiset haluvat tuloksia niin tehokkasti, että ovat valmiita ottamaan riskiä. Yhteistä molemmille on kuitenkin asiaorientoituminen. Jos siniset ovat punaisten mielestä saivartelevia, budjetista piittaamattomia hidastelijoita, punaiset ovat sinisten mielestä hätähousuja aina moraalittomuuteen asti.

Ihmiset eivät siis itse näe omia rajoituksiaan. Ja vastaavasti tosiaalta aina silloin, kun tuntee olevansa tekemisissä järjettömästi käyttäytyvän ihmisen kanssa, kyse on luultavasti tuon toisen erilaisesta työskentely- ja viestintätyylistä. Yksi huonoimmista neuvoista maailmassa on 'kohtele muita niin kuin toivoisit itseäasi kohdeltavan', ja Eriksson antaa esimerkkejä siitä, miten tällä tavalla toimittaessa on menty todella metsään.

Suurin oma järkytykseni koskee vihreitä. Vihreät ovat mukavia tyyppejä, jotka välttävät konflikteja äärimmäisyyksiin asti. He ovat avuliaita ja myötätuntoisia, mutta koska he välttävät kärhämiä, heidän ratkaisunsa on sitten puhua ihmisistä pahaa näiden selän takana ja olla edessä päin mielin kielin. Vihreät voivat olla myös introvertteja, mutta he tulevat joissain suhtessa lähelle äärimmäisen ulospäinsuuntautuvia keltaisia, jotka haluavat olla aina kaiken keskipisteessä ja ovat vielä vihreitäkin riippuvaismpia muista ihmisistä. Kun vihreille riittää, että heistä tykätään, keltaisia pitää ihailla, ja keltaiset ovat valmiita menemään tässä aika pitkälle: keltaiset venyttävät totuutta, suorastan valehtelevat, vaikuttaakseen loistavammilta tai saadakseen jutustaan parempia ja ansaitakseen paremmat riemunkiljahdukset yleisöltään. Koska kummatkin ovat riippuvaisia lähimmäistensä tykkäämisistä, he ovat myös alttiita mielenterveysongelmille. Vihreät ja keltaiset ovatkin Erikssonin mukaan niitä, jotka ovat työpaikoilla uupumus- tai harmituslomilla!

Omalla kohdallani järkytys liittyi veljeni tapaukseen. Hänhän oli mukava tyyppi, josta kaikki tykkäsivät, mutta hän ampui itsensä, mistä minä vaivauduin yllättymään, sillä eiväthän mukavat, ulospäinsuuntautuneet ihmiset ammu itseään! Varsinkaan kun kaikki tykkäävät heistä! Mutta tämän kirjan mukaan veljeni toimikin vain vihreille tyypillisellä tavalla. Vihreät ja keltaiset eroavat mielipahansa ilmaisemisessa siten, että kun keltaiset räjähtävät silmille heti, kun heistä näyttää, että heille ei ablodeerata riittävästi, vihreät murehtivat ja kasaavat harmituksiaan sisäänsä päästämättä niistä mitään tihkumaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Erikssonin mukaan useimmat ihmiset ovat yhdistelmiä näistä sinisestä, punaisesta, vihreästä ja keltaisesta kommunikaatiotyylistä – yleensä kahdesta, mutta mukana voi olla ripaus kolmattakin. Eriksson ei ota kantaa siihen, voiko tämä arjen kommunikaatiotyyli vaihdella iän mukana, mutta oletan, että olen itse ollut aiemmin melko vihreä. Tosin äiti kertoi, etten edes pikkulapsena pitänyt siitä, että minua neuvottiin jonkun asian tekemisessä vaan halusin mieluummin selvittää itse, mikä on homman nimi. Ja se on sini-punaista toimintaa.

Punaiset saattavat olla vaarallisia typpejä varsinkin, jos heihin liittyy keltaista, sillä silloin he eivät väitä mistään mitään vaan jyräävät vain eteenpäin valehtelemalla ja manipuloimalla sekä rikkomalla kaikkia mahdollisia normeja. Mutta yhdistemänä siniseen punaiset ovat hyvin tunnollisia ja kunnollisia, rehellisiä ja lojaaleja niin kuin minä :-)

Vihreiden raivostuttava piirre on se, että he eivät mielellään ota vastuuta vaan sanovat, että asioilla on tapana järjestyä. Niin on, ja se järjestyminen tapahtuu siten, että vastuun ottaa punainen. Tämä ei estä vihreää vetämästä hernettä nenään, jos punainen sitten hoitaa työpaikalla omia aikojaan ja muille ilmoittamatta jonkun homman, joka on periaateessa vihreälle määrätty, mutta jonka suorittamista ennen ei voida tehdä koko joukkoa muita asioita, joissa punainen nyt kertakaikkiaan haluaa edetä ja vauhdilla. Tilanne pahenee vihreän kannalta, jos hänen hommansa joutuu tekemään puna-sininen, sillä sinisyys merkitsee punaisen nopeuden lisäksi nyt myös korkeaa laatua aina yksityiskohtia myöten. Mitä substanssiin tulee, puna-sininen tekee minkä tahansa asian paremmin kuin vihreä, mutta hän tulee vihreän kansa huonosti toimeen, jos vihreä alkaa vetelehtiä. Vihreän eräs tapa osoittaa mieltään – hähän ei koskaan sano mitään vaan murehtii – on Erikssonin mukaan heittäytyä mitääntekemättömäksi, millä vihreä lopulta ajaa itseään nurkkaan eli hankkimaan itselleen masennusdiagnoosin.

Minua on lykästänyt siinä, että jouduin kasvamaan kelta-vihreiden perheessä, joten vaikka järkytyin veljeni itsemurhasta, joitain vihreiden toimintatyylejä opin hänen kanssaan ennakoimaan. Esimerkiksi kun meidän pikkumökkiä rakennettiin, tiesin, että hän ei tule tekemään sitä loppuun, vaikka se oli hänen ideansa, sillä vihreiltä (ja keltaisilta) nyt kertakaikkiaan jäävät asiat kesken. Se on joko hyväksyttävä tai sitten yhteistyötä heidän kanssan on pyrittävä minimoimaan. Mutta myyntityössä molemmat ovat hyviä, eikä kaupallisella alalla ole mahdollista vältää vihreitä ja keltaisia.

Tähän nähden on kiusallista, että työpaikoille, myös ei-kaupallisille, pyritään palkaamaan vihreitä ja keltasia 'hyviä tyyppejä'. Mukavia ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti sairaslomalla ja puukottelevat lähimmäisiään selkään.

Vihreät eivät tee koskaan muistiinpanoja. Ilmeisesti siksi, että heille riittää se edellä kuvattu asioiden lutviutuminen muiden toimesta. En tiennyt tätä muistiinpanoasiaa ennen kun luin tämän kirjan, mutta olin jotenkin intuitiivisesti muodostanut käsityksen, että muistiinpanojatekemättömät ovat mukavia tyyppejä. Minulla on ollut haaveena siirtyä vielä idemmäs Suomessa, missä yrityksessä olen kohdannut vaikeuksia. Itä-Suomessa nimittäin pitää olla mukava tyyppi, ja minä olen, kuten jo todettua, puna-sininen, jonka mielestä asioiden pitää tapahtua olivatpa ihmiset mukavia tai eivät. Olen kyllä kokeillut Länsi-Suomea, missä viihdyin kyllä hyvin muuten, mutta 'kylddyyriä' siellä ei esiinny, ja minä nyt satun olemaan kiinnostunut siitä. Itä-Suomessa sitä vastoin piisaa kulttuuria niin korkeakulttuurisessa kuin perinteidenkin muodossa. Jokin aika sitten olin hyvin itäisessä Suomessa työpaikkahaastattelussa, ja olin päättänyt, että nyt en, piru vieköön, tee muistiinpanoja!

No, hommahan meni pieleen niin kuin aina, kun yrittää esiintyä jotenkin toisenlaisena kuin on. Olin lukenut organisaatioin viestintästrategiasta erään mielenkiintoisen seikan, ja haastattelun kuluessa tuli sitten puheeksi, miten tuota asiaa käytännössä oltiin toteuttamassa. Siihen liittyi yksityiskohtia, jotka olivat kiinnostavia täysin riippumatta siitä, saisinko sen työpaikan vai en, ja eipä aikaakaan kun voi kauhistus, kynä oli revenyt kassista käteeni ja sauhusi mille tahansa paperille, joka sattui ulottuville osumaan. Minä en luota mihinkään niin epävarmaan kuin omaan muistiini...Ja vielä vähemmän muiden muistiin.

Eriksson ei sano tätä vaan olen ihan itse tykönäni tullut siihen tulokseen, että pirullisin yhdistelmä on varmaan sini-keltainen: tyyppi, joka saivartelee, mutta haluaisi olla kaiken keskipiste, mutta kun nyt on introvertti sininen, niin ei siihen keskipisteen asemaan helposti pääse. Ns. väärin ymmärretty nero, siis. Mutta suurella älykkyydellä ja kovalla työllä sininen voi päästä tähdeksi, ja arvelen, että Steve Jobs oli sini-keltainen.

Eriksson on ruotsalainen, ja hänen mukaansa ruotsalaisista suurin osa on vihreitä, sillä kaikki punaiset ja keltaiset lähtivät aikoinaan Amerikkaan.

Viimeksi muokattu: 20.05.2019
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 36 Seuraava sivu »