Pari iltaa takaperin kävimme kuuntelemassa Mikko Porvalia, joka on tehnyt monipuolista uraa rikostutkijana, poliisin lakimiehenä, historian tutkijana ja kirjailijana. Tällä hetkellä hänellä on pesti Jyväskylän yliopistossa valtiollisen tiedusteun historian opettajana. Aiheena Suonenjoella pidetyllä luennolla 10.10. olikin Tiedustelua ja vakoilua ennen ja nyt. Porvali on asiansa esittämisessä aina tavattoman näppärä, joskin häntä taisi nyt tällä kertaa vähän lenssu vaivata.

Olin valmistautunut tilaisuuteen lukemalla Porvalin reilun puolen vuosikymmenen takaisen teoksen Tiedustelun näkymätön historia. (Kirjassa, muuten on kannessa kirjan nimi fosforoidulla tekstillä, eli se loistaa pimeässä.) Osittain hän puhui nyt samoja juttuja kuin kirjassa kuten vertasi kahta sodankäynin klassikkoteoreetikkoa, presussilaista upseeria Carl von Clausewitzia (1780–1831) ja kiinalaista Sun Tzuta. Viimemanitun nimiin on pantu joukko 600–400 eaa laadittuja ja luultavassti moneen kertaan toimitettuja tekstejä, ja kyseessä lienee saman verran yksi ainoa todellinen henkilö kuin ovat "Laotse" ja "Kungfutsekin". Erottavia tekijöitä näiden kahden klassikon välillä on paitsi alun kolmatta tuhatta vuotta myös se, että von Clausewitz oli omana aikanaan havainnut, että tiedustelutiedot eivät yleensä pidä paikkaansa eikä niitä siksi pidä sodassa ottaa lukuun. Porvali selittää tätä sillä, että tosisiassa vastapuoli oli vain ruvennut sotimaan toisella tavalla kuin mihin Preussissa oltiin totuttu. von Clausewitz teki tästä tosiasiasta sen johtopäätöksen, että kun kaikki oli sotakentällä nyt ennustamatonta, tiedustelutieto on korvattava "rohkeudella, välinpitämättömyydellä vaarasta, kunnianhimolla ja isänmaanrakkaudella", kuten Porvali kirjoittaa kirjassaan.

Sun Tzun mielestä oli päinvastoin: sodankäynnin menestys perustuu toteen käsitykseen vastustajan suorituskyvystä, eikä tällaista käsitystä voi olla ilman tietoja, jotka taas edellyttävät tiedustelua. "Kun taistelu alkaa, se on todennäköisesti jo voitettu tai hävitty sen perusteella, kuinka tiedustelu on hoidettu. Itse taistelu on tekninen toteutusvaihe, jossa taidolla, urheudella ja sattuamlla on vielä toki merkitystä", kirjoittaa Porvali Sun Tzun näkemyksistä ollen tietysti jo virkansakin puolesta tämän kannalla.

Kirjassaan Porvali ei puutu viestintäteoreettisiin kysymyksin, mutta luennossaan hän sivusi niitä niin kiitettävän kansanomaisesti, että kävi kateeksi. Suurin osa peruskoulun käyneistä ihmisistä varmaan ymmärtää, mikä on datan ja informaatioin ero. Data on yksiköitä, joista voi muodostua informaatiota eli varsinaista tietoa vasta, kun ne yhdistyvät merkityksiksi jossain kontekstissa, yhteydessä muuhun informaatioon. Data siinä kuin informaatioikin on aina liittyneenä johonkin välittäjään, signaaliin. Porvali kuvasi signaalia kantoaluksena, joka kuljettaa informaatioita, mutta signaali itsessäänkin on jo dataa. Esimerkiksi voidaan kuunnella kuulokkeilla eri taajuuksisia ääniä, seurata, kuuluuko mitään epätavallista, ja jos kuuluu, voidaan erottaa, onko kyseessä etenevä sotilasjoukko (tai lähestyvä välineellistettyjen maahanmuuttajien lauma) vai vauvan itkuhälytin. Eli jo epätavallisuuskin on uutinen. Signaalimassasta voi erottua, ketkä pitävät yhteyttä keskenään ja tapahtuuko tässä yhteydenpidossa yllättäviä muutoksia. Porvali ei maininnut tätä, mutta kun nyt jo normitoiminnaksi muodostunut datanlouhinta ja sen kohdistuminen USA:ssa kaikkiin kansalaisiin paljastui (ja tuli Snowdenin tapaus), Obama perusteli tätä pelkän signaalidatan keräämisen laillisuutta sillä, että eihän siinä loukata kenenkään yksityisyyttä, koska siinä ei saada informaatioita kenekään elämästä, vain pelkää signaalidataa. Porvali otti esimerkiksi siitä, miten signaalidatankin poikkeuksista voidaan tehdä informaatioitason johtopäätöksiä: jos mies ja nainen, jotka molemmat ovat naimisissa tahoillaan, alakavat yhtäkkiä viestitellä yökaudet keskenään, siitä voi johtaa informaatiota. Tuolloin monta kymmentä vuotta sitten, Snowdenin casen aikoihin, käytettiin usein Jenkkilän yhteydessä esimerkkinä siitä, miten jo parin eikä välttämättä edes omituisen, mutta yhteenosuessaan ehkä merkityksellisen signaalin, löytyminen voi olla yksityisyyden kannata vakava, seuraavaa: jos nainen on varannut ajan gynegologilta ja soittaa sen jälkeen äidilleen, on kiusaus tehdä se johtopäätös, että hän ehkä on raskaana, ja tämä voi Yhdysvalloissa olla naisen kannalta letaali tieto, jos raamattuvyöhykkeellä saadaan jostain tuonnempana tietää, että lasta ei sitten olekaan ilmaantunut.

Porvali ei puuttunut luennossaan kohinaan. Signaaleja viipeltää kaikki sfäärit täynnä, ja ne häiritsevät toistensa havaitukiksi tulemista – sama pätee tietysti ympäriinsä vellovaan informaatiotason tietoonkin. Kohinalta ei siis voi välttyä, mutta se muodostaa aina vaaran, semminkin kun kohina ja signaalit voivat mennä sekaisin. Kirjansa alussa Porvali antaa esimerkin siitä, miten kyky asettaa yhtäkkiä esiin pullahtavat "tiedot" oikeaan suhteeseen on ratkaiseva. Tämä kyky ei voi oikein olla kuin ihmismielessä. Nimittäin Neuvostoliitossa syyskuussa 1983 tietokonepohjainen hälytysjärjestelmä ilmoitti, että Yhdysvallat on pistänyt tulemaan viisi ohjusta päin Neuvostoliittoa. Tämän tiedon saanut Stanislav Petrov ei välittänyt sitä eteenpäin, sillä everstiluutnantin käsityksen mukaan supervaltojen välinen sota ei ala viidellä ohjuksella, joten hälytysjärjestelmässä täytyi olla vikaa ja kyseessä väärä hälytys.

Satuin lukemaan tähän samaan boomiin, kun se kirjaston hyllystä pisti silmääni, Ben Macintyren kirjan Vakooja ja petturi, joka kertoo Oleg Gordijevskista. Tyypissä oli paljon vastenmielisiä piirteitä, minkä johtopäätöksen olin tehnyt jo aikanaan, kun olin lukenut hänen ja Inna Rogatchin teoksen Sokea peili (1997), joka myös kertoo Gordijevksin tarinan (päähenkilön nimi tosin tässä kirjassa hieman eri tavalla translitteroitu). Sokeassa peilissä yritettiin niin ankarasti tehdä Gordijevskista sankaria, että lukija oli väistämättä epäluuloinen. Minua häiritsivät sellaiset toistuvat ilmaukset kuten "on huvittaavaa, että…" yms. jotka kääntyivät itseään vastaan, samoin kuin se, että kirjoittajat ilmoittivat CIA:n epäluuloisuudesta syntyneen "turhaa vahinkoa" kertomatta, mitä tämä vahinko tarkkaan ottaen oli. Eniten Sokea peili oikeastaan kuvailee Suomen suomettumista kriitiseen sävyy.

Macintyren mielestä Gordijevksi oli selvästikin vaikea tapaus. Hänen kirjansa perustuu paitsi kirjalliseen lähdeaineistoon myös Gordijevksin haastatteluihin, jollaisiin perustui myös Sokea peili, joskin se vain niihin, eikä Sokeassa peilissä edes ole kirjallisuus- tai lähdeluetteloa. Macintyren teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei loikkaus länteen tehnyt Gorgijevskista kovinkaan onnellista, ja hänen motiivinsa M16:n avustajaksi heittäytymiseen ovat hieman epäselvät – syntyy vaikutelma kuin hän olisi vain halunnut pysyä lännessä, että pääsee kuuntelemaan parempia klassisen musiikin konsertteja ja ostaa toimivaa nuhasumutetta.

Mutta tuohon vuoteen 1983. Siitähän on olemassa myös saksalainen Itä-Saksaan sijoittuva tai pikemminkin sen vinkkeistä tehty tv-sarja nimeltä Deutschland 83.

Minä en ymmärrä tällaisista asioista yhtään mitään, mutta tässä Macintyren kirjassa lukee: "Vuonna 1982 kylmä sota oli kovaa vahtia kuumentumassa siihen pisteeseen, että ydinsodan mahdollisuus tuntui realistiselta. Gordijevski pajasti, että Kremlissä uskottiin – virheellisesti, mutta aivan tosissaan – länsimaiden olevan painamaisillaan ydinaseiden laukaisunappia."

Macintyre kertoo, että 1970-luvulla Neuvostoliitto oli menettänyt johtoasemansa ydinasekilpailussa. 1980-luvun alussa tietokoneet olivat uusi juttu, vieläpä pääosin lännestä varastettu juttu, ja Deutschland 83 kuvaakin mainiosti tietokoneiden kanssa sekoilua. Sivulauseessa ja ihan ilman mitään yhteyttä sivussa ilmoitettuihin lähteisiin viittaan Catherine Beltoniin, joka teoksessaan Putinin sisäpiirissä kertoi, että yksi tehokaimmista länsimaisten tietokoneiden salakuljettajista Neuvostoliittoon oli uransa alussa Mihail Hodorkovski. Hän tosin oli vuonna 1983 vasta tasan 20-vuotias, joten en nyt suoranaisesti väitä että hän muka olisi ollut asialla, mutta väitän, että tämä kulttuurinen muutos, tietokoneiden nopea ja massiivinen vyöry, oli sinällään eli kulttuurisena muutoksen osa ongelmaa. En siis katso, että kyse oli vain teknologiasta vaan siitä, miten tietotekniikka vaikutti koko kulttuurissa. Mutta yhtä kaikki, asioiden kriisiytymiseen vaikutti se, että Macintyren mukaan vuonna 1981 KGB oli saanut uuden tietokoneohjelman, jonka avulla havaittiin, että suurvaltojen voimasuhteet olivat muuttumassa lännen eduksi, ts. Neuvostoliitto oli häviämässä kylmän sodan. "Kreml pelkäsi, että yksi kova niitti suoraan [sen] leukaan riittäisi tyrmäykseen", semminkin kun Yhdysvaltain presidentti Reagan esiintyi aivan uudella tavalla pahanenteisesti. KGB:n silloinen johtaja Antropov päätti ryhtyä hankkimaan tietoja pelon tueksi synnyttäen operatio RJANin, Neuvostoliiton suurimman rauhanaikaisen tiedusteluoperation.

Tarkoitus oli siis todistaa oletukset oikeiksi – ei ryhtyä hankkimaan tietoa periaatteella onko näin vai ei vaan periaatteella onhan näin, onhan. Marraskuusssa 1982, kun Antropov oli astunut Brežnevin jälkeen valtakunnan johtoon, lähetettiin kaikkiin Neuvostoliiton edustustoihin sähke, jonka otisikko kuulemma oli: "Toistaiseksi voimassa oleva tehtävä: paljastakaa Naton valmistelema ydinisku Neuvostolittoa vastaan". Sähkeessä oli ohjeet, millaisista merkeistä tämä voitaisiin päätellä, ja niinpä tiedusteluvirkailijat rupesivat tämän mallin mukaan tehtailemaan toivotunlaisten merkkien ilmenemisiä samalla rutiinilla kun olivat valehdelleet kulukorvaushakemuksensa ja saavutuksensa agenttien värväyksesä. Gordijevskin tulkinnan mukaan oli jouduttu "tiedustelun ja saatujen tietojen analysoinnin vuorotellen kiihdyttämään kierteeseen, johon osallisiksi joutuneissa rezidenturoissa pidettiin tarpeellisena tuottaa hälyttäviä uutisia, vaikka niihin ei itse uskottukaan. […] Alkuvuodesta 1983 Reagan julisti Neuvotoliiton "pahan valtakunnaksi". Pelkoja vahvistivat myös aikeet sijoittaa keskipitkän matkan Pershing II -ohjuksia Länsi-Saksaan."

Tässä oli hirmuisesti erilaisia vaiheita niin kuin nyt sekin, että Neuvostoliitto ampui alas Korea Air Linesin matkustajakoneen syyskuussa 1983.

Alkuun tätä Neuvostoliiton reagontia pidettiin lännessä yhtenä muotona KGB:n typeryyttä, ja oltiin ehkäpä vahingoniloisiakin, koska olemattomia hyökkäyksiä jahdatessaan KGB:llä ei olisi aikaa mihinkään kunnolliseen. Lisäksi oltiin vilpittömän hämmästyneitä: "Neuvostoliiton johto todella uskoi suurimman osan omasta propagandastaan".

Sitten tuli marraskuu ja Naton perinteinen sotaharjotus, nyt nimeltään ABLE ARCHER 83, jonka kaltaisia olivat molemmat kylmän sodan osapuolet järjestäneet säännöllisesti. Nyt Natolla oli ohjelmassa treenata, miten tavanomaisesta sodankäynnistä siirryttäisiin kemiallisia ja ydinaseita hyödyntävään vaiheeseen. KGB puolestaan tarkkaili tilannetta tiiviisti nähdäkseen todisteita todellisesta iskusta. Esimerkiski Moskovan Keskus käski pitää silmällä, alkoivatko eri alojen eliitit lähetellä perheitään pois Lontoosta. KGB sai jopa viestin, jonka mukaan amerikkalaiset tukikohdat oltasiin jo komennettu toimintavalmiuteen. Ja niin Neuvostoliitto alkoi valmistella omaa kalustoaan, mistä seurasi, että CIA puolestaan tiedotti omalla tahollaan, että sotilaallinen toiminta oli lisäntynyt Baltian maissa ja Tsekkoslovakiassa.

Lopputulema oli Macintyren kirjan mukaan: "ABLE ARCHER päättyi aikataulun mukaisesti 11. marraskuuta. Molemmat osapuolet laskivat viivytellen aseensa, ja karmaiseva tuijotuskisa päättyi kaikessa hiljaisuudessa." Sen enempää Macintyren kirjassa kuin Sokeassa peilissäkään ei mainita mitään Stanislav Petrovia, joka olisi toiminut tietyllä tavalla väärän hälytyksen saatuaan syyskuussa 1983. Mutta googletettuani heppua sain lukea Wikipediasta, että vielä saman päivän aikana olisi tullut tieto, että että se hälytys, johon Petrov oli jättänyt reagoimatta, oli ollut toisaankin väärä hälytys ja johtunut kohinasta, ts. auringon heijastuksista. Mutta kuten yltä voi päätellä, muutakin kohinaa oli.

Olen taipuvainen kallistumaan Deutschland 83 -tv-sarjan kannalle siinä, että lännessä tapahtui noihin aikoihin hirveästi. Kulttuuri mullistui, enkä nyt tarkoita kulttuurilla "kylddyyriä". Yksi oli tietysti jo edellä mainttu tietotekniikan dramaattinen yleistyminen jopa kotitalouksiin, aluksi perheiden teinipojille. Silloiselta nimeltään gay-kulttuuri levisi ja sai vastuksikseen homojen ja narkomaanien sairautena ilmenneen AIDSin. Taiteeseen ilmaantui uusia ismejä kuin konsanaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Punk muuttui 'uudeksi aalloksi'. Pukeutumistyylit loivat nahkansa silmäänpistävästi. Tällaisista asioista näissä mainituissa kirjoissa ei tietenkäään puhuta, vaikka ne aivan selvästi olivat osa sitä kontekstia, sitä kauhua tuntemattoman edessä. Tietoa näistä lännen kulttuurimuutoksista nimittäin vyöryi Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle siinä mitassa ja suosiota saaden, että Beltonin mukaan isot pojat olivat jo 1980-luvun alkupuolella ruvenneet varautumaan siihen, että edessä on siirtyminen markkinatalouteen, ehkpä jopa Neuvostoliiton romahdus, ja he alkoivat esimerkiksi kerätä varoja kaupunkien ja valtion virallisten pankitilien ulkopuolelle siltä varalta että viralliset tilit jäädytetään. Kumpikaan Gordijevski-kirja ei ota kantaa tällaisten seikkojen osuuteen Gordijevskin valinnoissa.

Kylläpäs minä kirjoitin nyt paljon asiasta, josta en tiedä mitään. Mutta toisaalta, eihän kannata ajatella asiaa/kirjoittaa asiasta, josta on jo perillä. Ihminen saa kirjottamisestaan jotain itselleen vain, jos siinä saa ajatelluksi jotain, mitä ei ole ennen pohtinut. (12.10.2024)