Keir Giles on tehtaillut jo koko joukon kirjoja Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan tiimoilta, mutta tämä uusin Kuka puolustaisi Eurooppaa? on ensimmäinen, jonka minä luin. Kirja on kirjoitettu vuoden 2024 puolella ennen kuin tiedettiin, kuka olisi kirjan painosta tullessa Yhdysvaltain presidentti, mutta minun asiantuntemattomuuteni nojalla Gilesin tekstistä se osuus, joka meni kirjoittamiajankohtanan ennustamisen puolelle, on kyllä pitänyt kohtalaisesti kutinsa – jo siksikin, että Gilesin julkilausumaton, mutta rivien välien perusteella vahva olettamus oli, että po. presidentti tulisi olemaan Trump. Kirjan 2025 ilmestyneeseen suomenkieliseen laitokseen Giles on kuitenkin tehnyt erillisen esipuheen, vaalien jälkeen kirjoitetun – muuta tekstiä ei ymmärtääkseni ole muutettu.

Kautta koko kirjan on esillä se onneton tosiseikka, että Eurooppa on ollut tavattoman sinisilmäinen ja elänyt uskossa ikuiseen rauhaan. Edes Krimin miehityksen ei katsottu olevan kuin pikku yksityiskohta, ikään kuin säännön vahvistava poikkeus, tässä onnen tuhatvuotisessa globaalissa valtakunnassa. Helmikuussa 2022 jouduttiin toteamaan, että kas, ikuiseksi uskottu rauha olikin yks'kaks' loppunut: Venäjä oli iskenyt sen mäsäksi kertalaakilla, ja koko Eurooppa, Gilesin mukaan ennen kaikkea aina sotilasmahtina tunnettu Britannia, oli yllätetty housut kintuissa.

Tässä on runsaasti kuvauksia siitä, miten Euroopan taloudellisesta ylivoimasta virheellisesti suoraan johdettu käsitys myös sen sotilaallisesta ylivoimasta on perustunut juhlalliseen sanahelinään. Kun Ukraina koko muun Euroopan säestyksellä vaati Ukrainalle Saksalta Taurus-ohjuksia, silloinen liittokansleri Scholz esitteli moraalisia tai poliittisia syitä niiden eväämiseen. Mutta:

"Kun kiistely oli kuumimmillaan, saatiin tietää, että Taurusten tuotanto oli päättynyt kokonaan, koska Saksa ei ollut tehnyt yhtään tilausta aikana, jolloin sen lähellä oli käyty suurta maasotaa kaksi vuotta."

Tärkein viesti tässä kirjassa kenties onkin, että tavarat, teknologia ja niiden tuotanto eivät toimi itsestään eivätkä varsinkaan silkkoina sanoina. Suurin määrä esimerkkejä tällaisesta uskosta sanoihin on Britanniasta. Ukrainaan 2024 luvattuja ammuksia ei saatu toimitettua, ja passivimuoto on tässä se ongelma. Passiivien kohdallahan pitää aina kysyä, kuten tässä tapauksessa: kuka ei pystynyt tarkkaan ottaen toimittamaan ja miksi. Vastaus on, että niitä ei ollut valmiina eikä teollisuus tuottanut niitä. Varsinkin tarvittavat määrät tulivat yllätyksenä:

"Kun taistelut olivat kiivaimmillaan Donbasissa, Venäjä käytti erään vuonna 2022 tehdyn arvion mukaan kahdessa päivässä enemmän ampumatarvikkeita kuin Britannian asevoimilla oli varastossa".

Giles korostaa, että tarvitaan henkilöstöä. Parhaistakaan ammuksista ei ole mihinkään, ellei niitä ole konkreettisesti olemassa, ts. ellei joku ole valmistanut niitä. Paraskaan teknologia ei toimi ilman käyttäjiä. Vempaimet tarvitsevat huoltoa, ja mitä korkeampaa teknologiaa ne edustavat, sitä enemmän päivityksiä, eikä mikään jo olemassaoleva tekniikka toimi muuttuvissa oloissa koko ajan sellaisenaan, vaan kuten Ukraiassa on nähty, koko ajan pitää kehittää niitä – eikä vain kehittää tai päivittää tai huoltaa vanhaa vaan "alentua" luomaan lennossa täysin uusia ratkaisuja. Ja kaikkea tätä voivat tehdä vain siihen kykenevät ihmiset, niin ikävää kuin se poliitikkojen ja valtionpäämiesten mielestä onkin.

Toiseksi tärkein kirjan viesti luultavasti on se itse asiassa jo moneen kertaan muuallakin toistettu, että Venäjän aikomuksia tai päämääriä ei voida muuttaa. Ainoa, mille jotain voidaan, ovat Venäjän kyvykkyydet käydä sotaa. Niitä voidaan heikentää, jos halutaan. Venäjä on kyllä varautunt tähän pyrkimällä halvaannuttamaan yksimielisyyttä vaativat EU:n ja Naton päätöksentekoprosessit. Pohjoisessa tätä ennakoitiin jo ennen kuin Suomi ja Ruotsi lolivat liittyneet Natoon, sillä molemmat olivat jo ennen sitä JEF:in jäseniä, jonka toiminta on (oletettavasti) ketterämpää hätätilassa kuin Naton.

Tässä kirjassa ei puhuta siitä, missä ajassa Venäjä kohdistaa hyökkäyksensä suoraan Nato-maihin. Hajanaisessa Euroopassa vallitsee hämmästyttävä yksimielisyys siitä, että tällainen hyökkäys tulee tapahtumaan, mutta ne, jotka ovat kaukana Venäjän rajassa, suhtautuvat siihen vähemmän vakavasti – eivät siksi, etteivät olisi varmoja tuosta hyökkäyksestä vaan siksi, että moinen ei vaikuttaisi heihin itseensä mitenkään.

Eilen Ylen iltauutisissa oli lyhyt Mark Galeottin haastattelu. Hän arvioi, että Venäjä ei juuri nyt pysyty avaamaan uusia rintamia. Hän kertoi, että Venäjän ainoat tämän sodan aikana toteuttamat kutsunnat aiheuttivat enemmän ihmisten pakenemista maasta kuin värväyksiä, ja hän arveli, että tämä kokemus estäisi Putinia käynnistämästä uutta vastaavaa siinä pelossa, että kävisi samoin. Itse arvelen, että samoin ei kävisi, sillä ainakaan Euroopan puolelle ei olisi enää kovinkaan helppoa Venäjältä päästä. Venäjä kyllä kokeilee sitä kaiken aikaa, kuten teidetään siitä, miten Venäjä lähettelee yksittäisiä sotilaitaan Suomen rajan yli tasaisin väliajoin muka turvapaikan hakuun. Kiina ei herkästi ota minkäänlaisia maahanmuuttajia; arabimaihin ei ole asiaa kuin superrikkailla. Turkkiinhan monet viimeksi säntäsivät, mutta Turkki on jo ilmoittanut, ettei ole kovin innoissaan tästä uudesta väestönosasta, ja Georgiassa paikallinen väestö vastusti venäläisten invaasiota jo viimeksi ihan tuoreeltaan. Venäjä voisi käyttää tilannetta kuitenkin myös hyväkseen ohjaamalla rintamakarkurit Unkariin ja Slovakiaan, ja viimeisten vaalien seurauksena kenties jopa Tsekkiin, missä heitä olisi helppoa uhkauksin tehostamalla ohjailla esim. sabotööreiksi. Hmmm…

Galeottin arvion mukaan Venäjä voisi hyökätä Eurooppaan aikaisintaan kahdeksan vuoden kuluttua, mutta hän ei ottanut kantaa siihen, mihin Venäjä seuraavan Anschlussinsa tekisi. Itse pelkään, että se voisi tapahtua hyvinkin pian, ja saattaisi monessakin kohden onnistua ihan oikeasti kolmessa päivässä toisin kuin kävi Ukrainassa.

Sivuhuomautuksena en voi ihmetellä sitä yksimielisyyttä, mikä Ukrainan sotaan eri puolilla olevien maiden, jopa keskenään kilpailevien suurvaltojenkin, kesken vallitsee Palestiinan valtiosta. Sitä kannatetaan yksimielisyydellä, jonka rikkoo vain Israel. Venäjä ja Iran ovat perinteisesti pitäneet palestiinalaisia omiin sielunomistuksiinsa sisältyvinä, mutta nyt Palestiinan näyttää omivan Yhdysvallat. Tässä ei tiedä, miten lopulta käy, ja sattumanvaraisin peluri on Trump. Gileskin toistaa monien muiden lailla, että ongelman muodostaa se, että Trump on henkilökohtaisesti maineensa velkaa Venäjälle ajoilta ennen politiikkaan ryhtymistään, ja hän on niin egosentrinen persoona, että hän kyllä uhraa Amerikan tai kenet tai minkä tahansa mille tahansa oman egonsa tähden.

Ihan mielenkiintoista nähdä, miten meneillään olevissa Gazaa koskevissa neuvotteluissa käy. Siellä eivät enää ole vastakkain Netanyahu ja Hamas, vaan Netanyahu ja Trump, ihan pers'kohtaisesti. Eilen kerrottiin, että Netanyahu oli jo yhteydessä Putiniin. Ehkä hän pyysi Venäjää vaihtamaan Palestiinan valtion asiassa puolta? – mistä tätä tässä maailman nykymenossa tietää...(7.10.2025)