Minulla on siis työn alla Hilary Mantelin Thomas Cromwell -trilogia ja par'aikaa sen keskimmäinen osa Syytettyjen sali vähän yli puolivälissä. Lienee korostettava, että kyseessä on Thomas Cromwell, ei hänen siskonpoikansa poika Oliver Cromwell, se 1600-luvun Loistavan vallankumouksen hirviö. Siskonpoika oli ottanut käyttöön enonsa/äitinsä tyttönimen oman isän kuoltua, ja Thomas kasvattikin Oliverin isän Richardin kuin oman poikansa. Thomasilla oli muitakin tällaisia nuorukaisia kasvatettavana ja koeteltavana, mihin tehtäviin nämä mahtaisivat aikuistuttuaan hänen paisuvassa taloudessaan, politiikan teossaan ja liiketoiminnassaan soveltua.

Kirjasarjassa on totisesti sivuja, tässä ohuimmassa kakkososiassakin 500, mutta tässä on kirjainkokoa lisätty – muissa, sivurikkaammissa, on siis myös pienempi präntti. Tekstissä on imua, mutta se vaatii keskittymistä. 

Tyylissä Mantel on velkaa James Joycen Odysseukselle ja Virginia Woolfin Mrs. Dallowaylle. Mantelin kirjasarjassa on toki kyse pidemmästä aikajänteestä kuin yksi päivä, mutta loppujen lopuksi varsinkin sivumäärään nähden hyvin lyhyestä ajanjaksosta, muutamasta vuodesta 1530-luvulla. Kerronta kuitenkin etenee Thomasin tajuntana tarkasteltuna kolmannessa persoonassa. Menneisyys esitetään takaumina, muistoina, nykytapahtumiin tai mielenjuolahduksiin yhdistettynä. Mukana on myös näkyjä, unia, kuvitelmia, visioituja pelkoja…

Muistojen vääristymät ovat mielenkiintoisesti esillä tässä Syytettyjen salissa. Tämä ei ole lastenkirjallisuutta. Viimein sain aikaiseksi googlettaa kirjailijaa. Kävi ilmi, että Hilary Mantel oli kuollut 70-vuotiaana vuonna 2022, kaksi vuotta jälkeen trilogian viimeisen osan julkaisemisen. Muistovääristymien valkeneminen lienee elämän ehtoopuolen asia, sen elämänvaiheen, jossa moiseen on  aikaa. Itsellenikin niitä on paljastunut vasta viime vuosina, ja kokemus on kyllä juuri niin dramaattinen – vaivihkainen, mutta kuten yleensäkin, dramaattismmat asiat jysähtävät esiin pikkuhiljaa, loppua kohti vähän kuin hidastetusti päin painaen. Ja tämä tapahtuu yleensä sen johdosta, että jostain syystä, jostain, pilkahtaa tieto, ikään kuin muka uusi tieto, josta vääristymä alkaa purkautua auki.

Muistojen vääristymät eivät varsinaisesti ole vääriä muistoja. Ihminen vääristää muistojaan siihen suuntaan, joka kulloinkin on oman selviytymisen kannalta tarpeellista. Siinä kärjistetään jonkun läheisen tms. ihmisen luonnetta sepittämällä tapahtumia, joiden suuntaista on tapahtunut, tai vastaavasti unohdetaan jotain, mikä olisi loiventanut kuvaa. Periaatteessa tämä on jotenkin epäoikeudenmukaista niitä ihmisiä kohtaan, joita koskevat muistot väristetään, mutta yleensä vain hieman, sillä nämä vääristymät lähinnä vain kärjistävät. Mutta yhtä kaikki, ne kärjistävät, koska kärjistäjän kannalta tämä on välttämätöntä. Useimmat vääristellyt muistot koskevat ihmisiä, joista on pakko päästä eroon.

Toinen laji vääristeltyjä muistoja ovat ne, joissa kaunistellaan henkilöä, josta ollaan jollain tavalla riipuvaisia tai jota halutaan muista syistä jotenkin suojella omissa mielikuvissa.

Tässä kohden on tietenkin hyvä todeta sekin, että muut kohdistavat meistä jokaiseen samaa muistojen vääristämistä. Nämä vääristymät saattavat ollaa eräs niitä lukuisia syitä, joiden takia ihmettelemme lähimmäistemme suhtautumista itseeme. Ihmiset toimivat niin monien sellaistaen muistojen varassa, joilla ei ole yksittäisinä muistoina todellisuuspohjaa, mutta jotka kuitenkin korostavat tosiasiallista jatkumoa ainakin muistajan itsensä tarpeissa.

Jatkumot… Niistä ja niiden puuttestahan tässä massiivisessa teoskokonaisuudessa on kyse. Cromwell on varsinainen takkien kääntelijä, eikä hän voi ymmärtää, mikseivät muut ole. Niin kuin Thomas More, joka ei nyt sitten voinut vain sanoa niitä muutamia sanoja vannoakseen omaatuntoaan vastaan, vaikka olisi siten säilyttänyt henkensä eikä Cromwellin olisi tarvinnut teloituttaa häntä. Cromwell puolestaan onnittelee itseään siitä, että on kyennyt toimimaan älykkäästi suhdanteiden vaihdellessa, ottanut huomioon suurimman/laajimmalle ulottuvan hyvän, ei vain ja ainoastaan omaansa, ainakaan omasta mielestään. Vähän niin kuin todisteksi erinomaisuudestaan hän on elon taipaleella kerännyt valtavan omaisuuden niin rehellisinä sovittuina palkkoina työstä kuin lahjuksina, joista viimemanittuja hän ei kyseenalaista. Lieneekö eletty aikaa, jona palkkion, lahjan ja lahjuksen ero oli epäselvä myös läntisessä Euroopassa siihen tapaan kuin se on epäselvä nykyisin itäisessä Euroopassa, Venäjällä ja kokonaisuudessaaan Aasiassa?

Tekstin edetessä tulee tihenevään tahtiin eteen tilanteita, joissa Cromwell joutuu kohtaamaan takinkääntelystä seuraavan uhan. Ollaan pisteessä, jossa kaikki tahot epäilevät Cromwellin lojaalisuutta, mikä on kinkkinen juttu kaikille epäiljöille, sillä samanaikaisesti kaikki tunnustavat, että Cromwell on liki ylimaallisen lahjakas typpi.

Jännittyneenä jatkan nyt lukemista…