Olen jatkanut Lin Yutangin teosten kahlaamista. Nyt oli vuorossa kirja nimeltä Vastavirran ilot. 1962 alkujaan ilmestynyt teos sisältää joukon Linin Etelä-Amerikassa pitämiä luentoja, ja kirja on saatu suomeksi todella nopeasti, jo 1963. Samojen kansien välissä on myös joitain 1930-luvulla eli ennen Kiinan vallankumousta (1949) Shanghaissa pidettyjä luentoja. Niistä Lin esipuheessa toteaa: "Kiina ei todellisuudessa ole muuttunut, huolimatta nykyisestä aatteellisesta hölynpölystä." – Itse olen ehkä tästä vähän eri mieltä nyt 2023 anno domini, joskin näkemykseni perustuu vuosiin 2008–2014.

Tässä kirjassa Lin jatkaa osin aiempia aivoituksiaan, niitä, joita hän käsitteli vanhemmassa, vuodelta 1937 eli kokonaan ajalta ennen Kiinan vallankumousta olevassa teoksessaan Maallinen onni.

Ja maallinen onni on laiskuus. Tässä uudemmassa teoksessa hän ei kuitenkaan näe sitä vain yksilöpsykologisena tai hänen oman terminologainsa mukaan filosofisena seikkana vaan lajemmin sivistyksessä, itse asiassa sen ehtona: "Miten suureksi siunaukseksi onkaan ihmisille tuo heidän erikoinen lahjansa tehdä suurin mahdollinen työmäärä vähimmällä mahdollisella ponnistuksella. Missä sivistys olisikaan tällä hetkellä ilman ihmisen ikuista laiskuutta!" Linin ideaali-ihminen on kulkuri, tarkemmin sanottuna taolainen kulkuri, joka ei huoli huomisesta eikä ahkeroi hyötyperäisissä askareissa.

Lin ottaa kantaa kansanvaltaan, ja toteaa, että se perustuu epäluottamukseen kulloisiakin vallanpitäjiä kohtaan: "Täydellinen luottamus maan omaan hallitukseen pilaisi minkä tahansa kasanvallan". Tämä on tietenkin itsestäänselvyys, mutta kiinalaisuuttaan Lin jotenkin vielä 1960-luvulla, useita vuosikymmeniä Yhdysvalloissa asuttuaan, näyttää pitävän sitä jotenkin ihmeteltävänä asiana. Hän huomauttaa, että jos yhteiskunta on liian täydellinen, siinäkin on heikoutensa: "Ruotsissa yhteiskunnallinen lainsäädäntö on niin täydellinen, että nuorilla ihmisillä ei ole mitään, minkä puolesta taistella tai mitä vastaan taistella, ja monet tekevät itsemurhan". Harmi, ettei Lin mainitse lähdettään.

Kuten vanhemassa edellä mainitussa teoksessa, tässä nyt käsillä olevassakin Lin toteaa, että kiinalaisia ei kiinnosta johdonmukainen ajattelu, ja tämä on täysin totta. On siinä ja siinä, että kiinalaiset hyväksyvät, että 1+1=2, eivätkä he aina hyväksykään, kuten Kiinassa edes jonkin aikaa oleskelleet tietävät. Kiinassa 1+1 voi olla mitä tahansa riippuen henkilön suhteista milloin keneenkin sun muista suhdanteista. Tämä ei Linin mukaan ole millään muotoa huono asia, päinvastoin: "Kun ihminen sanoo "En tiedä, miksi oikeastaan teen näin", voi olla varma, että hän toimii parhaiden vaikuttimiensa pakottamana, vastoin kaikkea järkeä. Se todistaa, että hän on hyvä ihminen". Kiinalaiset suhtautuvat järkeen todella epäluuloisesti, ja Lin arvelee, että jos Descartes olisi ollut tilaisuudessa kuuluttaa Buddhalle hokemaansa "Ajattelen, siis olen olemassa", Buddha olisi Linin arvion mukaan tokaissut vastaan, että "Mistä sinä muka tiedät, että sinä ajattelet?"

Kirjasta irtoaa paljonkin aforistisia lausahduksia länsimaisista omituisuuksista kuten: "Freud etsi ja löysi ihmisen psyyken hänen housuistaan, ja kristityt tarkoittavat jokseenkin samaa 'syntiä' tutkiskellessaan".

Mielenkiintoismpia ovat ehkä kuitenkin tämän länsimaistuneen kiinalaisen, Linin, kuvaukset omasta kulttuuristaan. Kiinalaisesta kulttuurista tunnetusti löytyy vastaus joka elämänvaiheeseen: "Kiinalanen herrasmies on aina Kungfutsen kannatta, niin kauan, kuin hän menestyy, mutta siirtyy Taon annattajaksi, jos epäonnistuu".

Tämä teos paljasti minulle yhden omaltakin kannaltani hauskan seikan, joka liityy taolaiseen viisaseen Laotseen, joka joko on historiallinen henkilö tai ei tai ehkä joiltain osin. Hänen suuhunsa tai pikemminkin hänen sanomakseen kirjoituksiin on pantu näkemys vedestä lempeänä voimana,  toimettomuuden väkevyytenä ja nöyryyden hyödyllisyytenä, sillä vesihän luikertelee eteenpäin vaikka miten pienestä rakosesta ja vaikka miten hitaasti, mutta luikertelee kuitenkin. Takavuosikymmeninä Chongqingissa sikäläisessä yliopistossa kävi ulkomaisille opiskelijoille yliopiston kalligrafian opettaja pitämässä jonkinlaisen näytetunnin. En muista hänen nimeään, mutta muistan, että hän haisi siltä, että oli vasta jokunen tunti sitten herennyt ryyppämästä. Minä kiinnitin ryhmässä huomiota, koska satun tietämään, miten päin sivellintä pidetään kädessä. Keskustelun kuluessa tuli puheeksi, että jo lapsena, kun kiinan kielen opiskelu ei ollut edes pilkettä silmäkulmassani, olin jossain nähnyt veden merkin, ihastunut siihen ja piirrellyt sitä eri paikkoihin parhaan kykyni mukaan matkien siveltimen jälkeä muotoja värittämällä; olin myös lapsena neljäsosan joka vuodesta vesieläin.

Opettaja tekstasi minulle oheisen kuvan teoksen. Tunnistan siitä joitain merkkejä, mutta en pysty lukemaan sitä kokonaan – tässä on mukana taiteellista vaikutelmaa, vaikkei tämä ei olekaan sitä kaikkein ekspressiivisintä kirjoitustyyliä, caoshuta, vaan ihan normi kaishuta. Isossa tekstissä kuitenkin lukee: "Parhaat/älykkäimmät tms. ihmiset ovat veden kaltaisia", ja tästä käsillä olevasta Linin kirjasta sain tietää, että kyseessä on Laotsen teksti. Kuulemma teksti jatkuisi, että vesi hyödyttää kaikkia, mutta uskallan väittää, että sitä tässä ei lue. Lin jättää sitaatistaan välistä jotain pois ja jatkaa kohdalla, jossa sanotaan, että vesi asuu paikoissa, joita muut ylenkatsovat. Linin tulkinnan mukaan tämä Laotsen näkemys vedestä tulee lähelle Vuorisaarnaa.

Noin yleisesti ottaen on sanotava, että nyky-Kiina ei arvosta mitään, mitä ulkopuoliset Kiinasta arvostavat, niin kuin nyt taolaisuutta. Hämmästyttävää onkin, miten paljon taolaisuuden ilmenemismuotoja Kiinassa näkee. En tahallani käytä sanaa perinne, sillä se on vakiintunut tarkoittamaan jotain umpikuollutta. Vaikka noita taolaisuuksia kansan syvien rivien kulmakunnilla näkee runsaasti, virallisesta Kiinasta kuten ison yliopiston kalligrafian opettajan siveltimestä niitä ei suoraan sanottuna odota.

Saamani kalligrafinen teos on vähän reissussa rähjäntynyt, mutta nyt se odottaa kehyksiin pääsyä valopöydälläni – nyt, kun tiedän, että kyseessä on taolainen tekstinpätkä.

Tässä Linin kirjassa Vastavirran ilot on luku kalligrafiastakin, mutta sanottakoon, että se on ehkä kirjan heikoin. Sen verran siitä voi sanoa, että siinä mm. kerrotaan, että kun kiinaksi "kaunokirjoitetaan" sana eli merkki 'koira', samalla voidaan ilmaista, onko se nyt sitten sellainen vai tällainen koira ihan vain siveltimen painallusta säätelemällä.

Lin ottaa kantaa myös joihinkin kirjoittamisaikaan akuutteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden taustalla olevia "kiinalaisia erityispiirteitä" hän avaa. Olen usein maininnut tällä blogillani sen, että Kiinassa on vain viidesosa maailman väestöstä mutta neljäsosa naisten tekemistä itsemurhista. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mistä se johtuu, mutta Lin kertoo, että naispuolisen lesken on pitänyt tehdä itsemurha aviomiehen kuollessa, ja tätä on sovellettu myös niihin tapauksiin, kun nuorelta tytöltä on ennen häitä kuollut sulhanen. Tyttövauvoja on aina tapettu, ja jos ei olla, näitä on lähetetty luostareihin, ja kuten viimeksi esittelemässäni Linin kirjassa Leski, nunna ja kurtisaani kerrotaan, luostarit eivät aina ole olleet luostareita sanan varsinaisessa merkityksessä vaan jonkinlaisia viihdytyslaitoksia lähestyen bordellia. Sukulaiset myivät varsinkin vanhempansa menettäneitä tyttöjä suoranaisiin ilotaloihinkin. Lin siteeraa Ju Tšengšien runoa, jossa on mm. kohta itsemurhaajanaisesta: "Hänen sukunsa jäsenet ovat iloisia ja nauravat hänen kuollessaan. He anovat oikeutta pystyttää kunniapatsaan sukunsa loiston korottamiseksi." Lin kertoo myös, että jalkavaimojärjestelmä ei toiminut aina edes miesten hyväksi: "Suoranainen seuraus siitä oli, että sen ajan korkea-arvoiset ministerit ja valtion virkamiehet ilmestyivät keisarillisille vastaanotoille kasvot mustelmilla ja raavittuina".

Että jos meno Kiinassa kiinnostaa, niin ei kun tästä lukemaan. Kirjoittajalla on sitä paitsi napakka tyyli, mutta kulttuurierojen sietämiseen pitää olla valmis. Vaikka Lin on kriittinen entisen kotimaansa suhteen, hän ei ole sitä ihan joka kohdassa, joissa hänen meidän mielestämme ehkä pitäisi olla.