Katriina Järvisen Ruben Stiller-elämäkerta kuuluu niihin teoksiin, joiden aihetta rupeaa heti kyökkipsykologisoimaan ihan vain siksi, että teoksessa itsessään ei hirveästi psykologisoida vaan todetaan tyynesti asioita ja annetaan suoria puheenvuoroja tyypin sukulaisille ja kavereille, jotka sitten pääsevät puhdaslinjaisesti kehumaan tyyppiä, joka kuitenkin on julkisuudessa aika ristiriitainenkin.

Koko Stillerin julkinen substanssi perustuu mielestäni ristiriitaan. Otettakoon nyt esimerkiksi Stillerin ääni, josta eräs hänen entinen työkaverinsa/esimiehensä toteaa, että siinä on radiolle sopivaa taajuus. Itse analyseeraisin tämän niin, että Stillerin ääni on vähän savolaisittain ilmaistuna syntymässään saamapuolelle jääneen ääni, mutta tällä äänellä tehdään aika kovia juttuja, mistä syntyy se stillermäinen jännite. Substanssi tulee siis jo Stillerin oman äänen kautta hassusti haastetuksi. Stillerin jutut eivät itsessään olisi niin hauskoja kuin ovat yhdistettynä hänen ääneensä.

1980-luvusta ei ole vielä juurikaan historiallisia tulkintoja. Koska olen vanha kuin Ruben Stiller, muistan hyvin tuon vuosikymmenen. Mielenkiintoinen on kuvaus sitä, miten Stiller meni ensimmäisen kerran naimisiin. Morsian oli Lotte Pekan tytär Tarkka. Hääjuhlallisuuksissa oli omat erityispiirteensä lähtien siitä, että morsiamen perhe lahjoitti tälle suojakypärän. Stillerin mukaan Pekka Tarkan klaani oli kyllä hänelle aina ystävällinen, mutta häät olivat Tarkan klaanin bileet sinä mitassa, että vieraana ollut Jari Sarasvuo piti hyvänä nousta korjamaan tilannetta, jossa Ruben oli ihan alakynnessä. Olihan toki niin, että Pekka Tarkka ja kumppanit olivat olleet sen edellisen sukupolven, 60-luvun, nuoret radikaalit, ja nyt he olivat tulossa korvautumaan sillä sukupolvella, jota edusti Ruben Stiller.

Se onkin sitten mielenkiintoista, miten valikoituvat ne, jotka pystyvät muuttamaan systeemiä niin, että syntyy todellakin uusia eetoksia rakenteineen. Mehän elämme nyt aikaa, jona uskotaan, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ja että kaikilla on suorastaan ihmisoikeutena tulla tasa-arvoisesti määräämään julkisuutta. Mikä ei tietenkään voi olla tosiasia. Eetosten muuttaminen edellyttää aina julkisuutta, ja se taas on jotain, mitä kaikki eivät edes kestä – julkisuuteen pyrkiviä uusia tekijöitä pitääkin vähän rökittää niiden testaamiseksi. Toki tässä yhteydessä pitää muistaa, että näille uuden propagoijille kyseessä on aina myös henkilökohtainen koitos, ja aika monet vetäytyvät melko pian todettuaan, että ok, kestin tämän, joten voin ruveta tekemään jotain muuta.

Stiller on kuitenkin pysynyt remmissä, vaikka kuusikymppiä mittarissa on jo ylitetty.

Se minun mielestäni merkittävin uudistus, jossa Stiller oli mukana, oli paikallisradiot, vaikka arvostan kyllä varhaista Imageakin ja minulla on niitä ensimmäisiä numeroita itsellänikin tallessa. Paikallisradioiden uutuus oli pyrkimys reaaliaikaiseen vuorovaikutteisuuteen, mitä melko pitkälle saavutettiinkin. Tätä ei tässä kirjassa käsitellä, mutta itselleni on juolahtanut mieleen, että olisiko some saanut niin hyvin tuulta siipiensä alle elleivät ihmiset olisi tottuneet (melkein) omaehtoiseen julkisuuteen jo paikallisradioissa. Samoin kuin kipakkaan kielenkäyttöön.

Järvinen kiinnittääkin enemmän huomiota uudenlaiseen sana säilällä sivalteluun. Toki siihen ilmaantui paikallisradioissa lisää särmää, mutta kyllä jo Hannu Taanila ja Terho Pursiainen olivat olivat pannet haastateltavansa koville.

Kuten sanottua, monet ovat tästä ilkeilylinajsta luopuneet kuten Joonas Hytönen, joka pääsee tässä kirjassa itsekin ääneen. Miksi Ruben Stiller sitten on pysynyt ja vakiinnuttanut asemansa oman aikansa pekka tarkaksi, jonka pitää nyt hiljakseen alkaa varautua siihen, että hänet pudotetaan jalustalta?

Jo leikkiin lähtemisessä oli riskinä. Joonas Hytösen isä oli Mattiesko Hytönen, joten Joonaksella oli tiedossa, mitä voi olla luvassa. Itse asiassa en usko, että tällaiseen vallankumoukseen lähtee kukaan, joka ei tavallaan ole jo nahoissaan kokenut, miltä se tuntuu, jos huonosti käy. Mahdollisen katastrofin pitää olla jonkin verran tuttu ja pitää olla tuntumaa, että siitä selviää. Rubenin vanhemmat eivät olleet media-alalla, mutta hänen isänsä oli pienen paikkakunnan hammaslääkäri, jonka kaikki tunsivat ja jonka mielisairaalareissut olivat julkista tietoa. Hirsch Stillerillä oli silloisen ajan terminlogian mukaan maanis-depressiivinen mielitauti, ja kuulema maniavaiheet olivat pelottavia, kun isä muuttui niiden aikana aivan eri ihmiseksi. Äidissäkin oli omat omalaatuisuutensa. Hän oli riidanhaastaja, joka joutui pitämään itseään kurissa päivittäisillä diapam-napeilla. Äiti oli pohjalaistyttö, joka oli tullut pääkaupunkiin kauppaan töihin ja arveli pääsevänsä – ja taloudellisesa mielessä pääsikin – hyviin naimisiin hammaslääkärin kanssa. Perhe eli kuitenkin verrattain eristynyttä elämää eikä vieraita kuulemma juuri käynyt, vaikka oli niin hienot mööpelit, että poikien kaverit lähes pelkäsivät niitä. Ruben veljineen joutui aikuistumisen kynnyksellä äitinsä taholta kovan paineen alle. Järvinen ei siis kyökkipsykologisoi, mutta minun hypoteesini on, että äiti halusi pohjalaisella tarmolla pojista korvausta sille, minkä yllärin Hirschin mielisairaus oli hänelle aiheuttanut.

Äiti oli 21 vuotta nuorempi kuin isä, mutta kuoli muutaman vuoden tätä ennen. Isä, juutalainen kun oli ja varsinkin kun hänen isänsä Abraham oli ollut huomattava juutalaisen seurakunnan hyväntekijä, Hirsch sai paikan samasta juutalaisesta vanhainkodista missä Abrahamkin oli viimeiset vuotensa viettänyt. Kun isäkin siten kuoli, Ruben oli 26-vuotias ja pahimmoillaan myrskyn silmässä Imagen ja Radio Cityn kanssa ja muutenkin.

Poikia ei oltu kasvatettu juutalaisiksi ja esimerkiksi possu maistui niin isälle kun pojille. Mutta vanhempien kuoleman jälkeen Ruben ja hänen veljensä hakeutuivat juutalaisen seurakunnan huomaan. Tällä nimenomaiselle hetkellä Israelin juutalaiset ovat vähän huonossa kurssissa, niin huonossa, että uskallankohan minä nyt kirjoittaa tähän, että juutalaisessa kulttuurissa on omat hyvät puolensa kuten huumori ja kyynistä lähestyvä arkijärki. Rubenin sanoin isän hautajaisista: "Hautausmaan kappelissa setäni Uffa, eli mustasta huumoristaan tunnettu kaimani, Ruben Stiller, tervehti mua ja veljeä ja arkussa makaavaa vainajaa, jota hän kutsui 'viimeiseksi oikeamieliseksi'. Sitten Uffa tervehti paikalle jo ehtinyttä Scholem Bolotowskya ja he alkoivat siinä arkun äärellä puhua muistaakseni Helsingin energiapolitiikasta". Samaa tuntumaa on siinä, että vaikka Abrahamin ja tämän rikkaan Vera-vaimon kuudesta lapsesta kaikilla muilla paitsi yhdellä (eli edellä mainitulla Uffalla) oli mielenterveysongelmia ja kaksi päätyi jopa itsemurhaan, he pystyivät elämään omaa elämäänsä sosiaalisesti aktiivisina huolimatta näistä perhepuolen ongelmista.

Rubenin veli ja lopulta Ruben itsekin menivät naimisiin juutalaisen naisen kanssa.

Rubenin aikuistumisessa tuli vielä kestämään, ja lopulta se ehkä koitti siinä vaiheessa, kun hän joutui toteamaan, että jos hän on haastateltavalle kovin ilkeä, tämä ei tule enää välttämättä haastateltavaksi siihen mediaan sen koommin, oli hän, Ruben, siellä enää töissä tai ei, ja  varsinkaan tämä ei tule hänen itsensä haastateltavaksi, oli hän tulevaisuudessa töissä missä mediassa tahansa.

Tuossa päivänä muutamana oli Veli Granö Suonenjoella puhumassa ITE-taiteesta. Suonenjoella on reilu vuosi sitten päästy nostamaan esiin paikkakunnan oma ITE-taiteilija Aulis Jalkanen. Aulis Jalkasen kohdalla jonkinasteinen dilemma on se, että hän olisi halunnut oikeasti taiteilijaksi ja hänellä oli jopa muodollista, tosin kirjekurssimuotoista, koulutusta asiaan. Granö määritteli jonkin verran ITE-taiteen ja korkeataiteen eroa, ja sehän on tietenkin se, että taidetta on se, minkä viralliset taideinstituutiot taiteeksi julkisesti määrittelevät. Tullakseen määritellyksi tuossa prosessissa taiteilijaksi pitää kestää samanlainen mylly, jollaisen esimerkiksi Ruben Stiller kesti yhteiskunnan mediahistoriallisessa muutoksessa. Eli taiteen kentälle päästäkseen pitää pyrkiä muuttamaan rakenteita ja eetos. Ei voi tula etablotuneeksi taiteiljaksi yrittämällä vain sopeutua kuvitellen, että kun tekee jotain, mikä on aina ollut hyväksyttya, tulee itsekin hyväksytyksi taiteilijana.

ITE-taiteessa tapahtuukin näin ollen ihan muita asioita. ITE-taide voidaan lukea osaksi suurempaa kokonaisuutta, Outsider Artia, eli sanalla sanoen taiteen kentän ulkopuolelle jäävää taidetta. Monia outsidertaiteilijoita yhdistää mielisairaus ja taiteellinen toiminta on tällöin terapiaa, mutta ei aina, ja eräs tällainen muu syy ryhtyä taiteileman on juuri ITE-taiteilijoilla.

ITE-taide ei aina ole terapiaa, vaikka kyllä Granönkin esittelemistä henkilöistä jotkut tekivät tuotoksiaan selvästi terapiana. Puhtaimmillaan varsinaiset ITE-taiteilijat ovat ihan hyvin elämässään pärjääviä, vaikka kovia kokeneita, joille veistosten tekeminen – sillä useimmat ITE-taiteilijat tekevät nimenomaan kolmiulotteisia tuotoksia – on ollut tapa selvitä. Tässäkin Aulis Jalkanen on poikkeus, sillä hän myös maalasi ja teki grafiikkaa.

Hämmästyttävän suuri osa ITE-taiteilijoista lähtee töissään liikkeelle jostain luonnosta löytyneestä känkkärästä. Granö katsookin, että tässä 'känkkärätaiteessa' on kyse luonnon saattamisesta kulttuurin piiriin ainakin tekijän omassa elämässä. Ajatus on alkujaan strukturalismia edustavan antropologin Claude Levy-Straussin, jonka mukaan ihmisen pää toimii niin, että se suorittaa dikotomisia jaotteluja maailman mallintamiseksi mielessä. Granö ei ruvennut brassailemaan levy-straussilaisella strukturalismilla tuon tilaisuuden yleisölle, mutta minulla ei ole yleisöä, joten minä voin tässä brassaila millä haluan.

Levy-Straussin mukaan inhimillinen perusjaottelu on 'raaka' ja keitetty'  (raw >< cooked), ja raaka tarkoittaa sellaista, mikä on pelkkää luontoa tai muuta sellaista, mitä ihminen ei ole vielä käsitellyt eli keittänyt kulttuuriksi. Länsimaiselle ihmiselle tyypillisintä keittämistä ovat luonnontieteet, ja tämä on meille kulttuurisesti niin perustavanlatuista, että suhtaudumme melkeinpä vihamielisesti kaikkiin muihin keittämisyrityksiin. Itse asaissa monet lunnontieteilijät ovat jopa sitä mieltä, että kaiken muun kulttuurin pitäisi olla luonnontieteiden kuvittamista. Fyysikko Feynman sanoi omaelämäkerrassaan, ettei hän käsitä, mikseivät taiteilijat tee teoksia luonnontieteellisten ideoiden pohjalta.

Eivät tee, koska taide on aivan oma keittiönsä. Taiteen keitokset ottavat aineksensa kaikesta, mitä ei toistaiseksi olla vielä kultivoitu, ja aiheena voi olla jotain sellaista ihmistekoistakin, mikä on hyväksytty itsestään selvyytenä niin, että se on ikään kuin näkymätöntä kuin luonto. Hyvä esimerkki on Andy Warhol, joka problematisoi teolliset tuotteet ja keitti soppapurkit taiteeksi gallerioiden seinille.

Eli korkeataiteessa tehdään tämän kokoluokan asioita. ITE-taiteessa ihmetys on alkukantaisempaa ja suorempaan suhteessa alkuperäiseen luontoon. Ja taas Aulis Jalkanen muodostaa poikkeuksen, sillä joissain teoksissaan hän on hyödyntänyt populaarikulttuurin kuvastoja ja kuulemma jopa K-kaupan suorajakelumainoksia, joskaan näitä viimemainittuja en ole itse nähnyt.

Suurin osa Granön esittelemistä ITE-taiteilijoista ei luultavasti olisi päätynyt ITE-taiteilijoiksi, jos heidän elämänsä olisi ollut helpompaa – ITE-taiteesta tuli nyt kovassa elämässä tapa hakea voimaa luonnosta ja käsitellä sitä omassa elämässä merkitykselliseksi. Känkkärät ovat likiman symboli ITE-taiteilijoille, jotka ovat kokeneet olevansa jotenkin "oudon muotoisia" itsekin. Itse tosin en suuremmin välitä niistä känkäräjutuista. Arvostan enemmän vaikkapa betonista teoksensa valmistanutta Rönkköstä. Eli kutsun hänen teoksiaan teoksiksi, sillä ne täyttävät jokseenkin täysin teoksen määritelmän: nillä on vaalijoita ja ne ovat julkisia myös siten, että julkisuus on hyväksynyt ne julkisiksi, ei vain siten, että tekijä on jotenkin asettanut ne vaikkapa tienvarteen nähtäville. Rönkkösen teoksissa on myös omaperäinen sanoma, myös suhteessa ympäristöönsä, hoidettuun, Rönkkösen perustamaan valtavaan puutarhaan, jolloin ne muodostavat yhdessä tilataideteoksen, mikä on nykytaiteen "virallinen" laji. Rönkkönen sai julkisuutta jo elinaikanaan, ja Jalkanen on taas kerran mielenkiintoinen rajatapaus. Hän ei onnistunut saamaan julkisuutta itse  ja kun sai, sen teki Suonenjoen Taideseura, joka sekään ei ole hirmuisen etabloitunut instituutio.

Voiko taideseuroista muodostua jotain vastaavaa kuin aikoinaan paikallisradioista?

Miksi tämä minulle Ruben Stilleristä tuli mieleen?

Stillerissä on joitain hyvin paikallista. Hän ei kuulemma ole tosiaankaan mikään kosmopoliitti. Hän inhoaa ulkomaille menemistä. Reissussa hän painuu ensimmäisenä päivänä johonkin ravintolaan syömään ja kieltäytyy kertakaikkiaan lähtemästä sen koommin syömään minnekään muualle. Hän ei pidä siitä, että kohtaa ihmisiä, jotka eivät puhu ruotsia tai suomea. Hän haluaa pysyä hallittavilla kotikonnuilla, eikä hän halua haastaa kuin niitä, jotka jo valmiiksi tuntee. Niin yllättävältä kun se hänen nuoruutensa vinkkelstä vaikuttaakin, hän halua olla hyväksytty.