Ennen televisio-ohjelmia sanottiin yksinkertaisesti televisio-ohjelmiksi – nykyisin niitä jostain minulle tuntemattomasta syystä pitää nimittää podcasteiksi, ja tällaiseen perustuu Helena Merrimanin kirja Pako Berliinin ali. Olen aprikoinut, että syy nimitysongelmaan piilee ehkä siinä, että joitain ohjelmatyyppejä, joita toimittajat haluavat tehdä, ei voi sovittaa vanhoihin hyviin genreihin. Esimerkiksi sitä, johon tämä kirja perustuu, ei voi puhtaalla sydämellä kutsua dokumentiksi.

Kirjan nimikin johtaa vähän harhaan. Tässä kieltämättä kuvataan erästä pakoprojektia Itä-Berliinistä Berliinin läntiselle puolelle, mutta pääosassa on tosiasiassa Berliinin muurin yli tai ali pakenemisen "tiedotusvälineellistäminen", ts. aiheen vakiinnuttaminen muotoonsa läntisiin tajuntoihin siten kuin kaksi läntistä tv-yhtiötä sen suoritti n. 30 vuoden välein. Eli BBC-toimittaja Merriman toki kuvaa a) erään pakotunnelin suunnittelua ja rakentamista ja lopulta onnistunutta pakoa jälkiseurauksineen 1962, heti seuraavana vuonna muurin rakentamisen jälkeen. Mutta ennen kaikkea hän kertoo b) amerikkalaisen NBC:n (National Broadcasting Company) ja (sen tulevan toimitusjohtajan) Reuven Frankin tuosta tunneliprojektista tekemästä enemmän tai vähemmän dokumentaarisesta tuotoksesta, jota tunneliprojektia yhtiö sen silloisen johdon tietämättä rahoitti. Hommalla varmaan oli yleisinhimillinen päämääränsä mutta myös tiedottamisen historiallinen ja ehkäpä jopa propagandistinen sellainen, sillä Merriman kuvaa, miten Reuven Frank loi tuolloin vielä uudelle medialle, televisiolle, vakiomallia tuollaisten ohjelmien teosta. Ja sitten c) tulee Merrimanin varsinainen oma osuus, jossa hän haastattelee 1990-luvulla BBC:lle vanhuksiksi elänyttä pakotunnelisuunnittelijaa ja paria pakenijaa sekä käy muilla menetelmillä läpi sitä, mitä puuhasivat muut eri tavoin asiaan liittyneet henkilöt, mielenkiintoismmasta päästä Länsi-Berliinistä käsin operoinut ilmiantaja Siegfried Uhse, joka paljasti useampia muurinalitusyrityksiä Stasille.

Viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa on ilmestynyt runsaasti eri medioin, eri genrein, toteutettuja kuvauksia DDR:stä ja sen ongelmista. Tuorein ongelma on nyky-Saksassa, etenkin sen itäosissa, ennen DDR:lle kuuluneissa, noussut äärioikeistolainen AfD-puolue. DDR julisti olevansa fasismin vastainen, mutta tosiasiassa se nimenomaan jatkoi Saksan fasistisia periaatteita, kun Länsi-Saksa lähti demokratian tielle. Tämä ei estänyt nimenomaan sitä fasistista Saksaa, Itä-Saksaa, nimittämästä itseään Saksan demokraattiseiksi tasavallaksi... Yksi maailman suuria paradokseja on, että valtiot, jotka nimittävät tai ovat nimittäneet iteään demokraattisiksi ovat tillilleen päinvastoin juuri fasistisia. Ja kummallisinta tässä suuressa paradoksissa on se, että alati löytyy porukkaa, joka haluaa voimaan nuo fasistiset periaatteet. AfD:n tapauksessa itketään tänä päivänä DDR:n täyteen mielivaltaan, kidutukseen ja silmittömään ilmiantojärjestelmään perustuneen hallinnon perään.

Merriman, niin kuin kaikki muutkin, muistuttavat, että nuo ihmiset itkevät myös llmaisen koulutuksen, ja terveydenhoidon sekä halpojen asuntojen perään, mutta niiden hintahan oli fasistinen, pääasiassa perättömiin ilmiantoihin perustuva mielivaltainen väkivaltakoneisto. Monet, jotka pakenivat länteen, pettyivät. Länsimainen yhteiskunta oli DDR:n oloihin tottuneille on vaikea – pärjäämiseen ei yhtäkkiä riitänytkään, että mielisteli jotain hyvin tiedossa olevaa tahoa ja lupasi tehdä tämän hyväksi moraalittomia tekoja kuten "ilmiantaa" vastoin tosiasioita jonkun, koska tuo taho janosi ihmisiä, joita kiduttaa.

Mihin tämä maailma on menossa… En tiedä, mutta minun elämääni varjostaa maailmanpolitiikan lisäksi vanhentuminen. Polveni ovat jostain syystä aivan paskoina, ja olen jatkuvasti kuolemanväsynyt. Puutarhatyöt ovat suorastaan tuskallisia. Ja kun sadonkorjuukausikin on alkanut! – on tehty raparperimehua. Uudessa luumupuussa on kukkia, mutta myyjä varoitti innostumasta niistä, sillä ensimmäisenä vuonna se ei tuota satoa. (24.5.2025)