Tämä Lin Yutang oli tykkänään päässyt tipahtamaan päästäni, kunnes kuukausi sitten silmäilin ystäväni T:n muuton jäljiltä vaiheessa olevaa kirjastoa. Sekaisin olevista kirjastoista kun pistää silmään ihan eri aarteet kuin täydellisesti järjestetyistä. Selasin teosta Maallinen onni, ja päädyin tilaamaan sen kaukolaina Varastokirjastosta.
Käsillä oleva eksemplaari on vuodelta 1984, kahdeksas painos, ja ensimmäisen kerran tämä 1937 englanniksi julkaistu teos on nähnyt suomenkielisenä painomusteen valon vuonna 1948. Eli mielenkiintoisia vuosilukuja. Teoksen kirjoittaja on kiinalainen papin poika, jolla oli pohjalla omiakin teologian opintoja, mutta kierreltyään opiskelemassa ympäri Amerikan ja Euroopan yliopistoja hän päätyi mm. englannin kielen professoriksi Pekingin yliopistoon vuosiksi 1923–1926. Jatkossa hän ei viihtynyt kiinalaisissa eikä sitä lähelläkään olevissa yliopistoissa vaan toimitteli useampiakin lehtiä.
Kiinalainen huumori on samassa maineessa kuin saksalainen, ja minunkin on tunnustettava, etten tiedä yhtäkään kiinalaista vitsiä, vaikka muista venäläisiä vitsejä kymmenittäin, ja ainoa ala, jolla Venäjä on kiistaton maailmanvalta, taitaakin olla vitsit. Lin Yutang julkaisi kiinalaista huumorilehteä, ja Maallisessa onnessakin on aihepiiristä puhetta. Muita aihepiirejä ovat luonto, johon hänellä on taolainen asenne, ja kieli kielellisen tyylin merkityksessä. Hänen nimensä kiinalaiset merkit ovatkin 林 語 堂. joista ensimmäinen eli sukunimeä tarkoittava on metsä, toinen on perinteisillä merkeillä kieli ja kolmas on huone tai halli – merkki esiintyy mm. kristillistä kirkkoa ja buddhalaista meditaatiohallia merkitsevissä sanoissa.
Koka kaikki suomennetut kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen nimet ovat mielestäni pielessä, niin on tietysti nytkin. Kirja on kirjoitettu englanniksi, ja alkuperäsikielinen nimi kuuluu The Importance of Living, enkä tosiaankaan ymmärrä, miten siitä on saatu Maallinen onni, eli kauas on eksytty Transliterointimenetelmä on kuitenkin/valitettavasti säilytetty ilmeisesti sellaisena, joka se on ollut Lin Yutangin kynästä tullessaan. Se nimittäin ei ole nykyisin käytetty pinyin eikä oikein sitä ennen vakiintuneena käytetty Wade-Gliesin järjestelmä. Lin esimerkiksi käsittelee paljon vanhaa taolaista mestaria, pinyinillä transliteroituna nimeltään Zhuangzi, joten täytyy melkeinpä tekstisiällöstä ymmärtää, ketä tarkoitetaan, koskapa hepun nimi on Linillä muotoa Tsuangtse.
Itse asiassa monet muut henkilönnimet ovat paljon vaikeampia tunnistaa, mutta otan esiin tämän Zhuangzin siksi, että hän on minulle itselleni merkityksellisin kiinalainen sanottakoon nyt sitten vaikka filosofi. Tämä 300-luvulla eaa ilmeisesti ihan oikeasti elänyt oppinut ei tiettävästi kirjoittanut itse kirjaa, joka kulkee hänen nimellään eli nimellä Zhuangzi, ei ainakaan kokonaan. Olen pyrkinyt noudattamaan Zhuangzin neuvoa, jonka mukaan puun ei pidä kasvaa suoraksi vaan vänkyräksi, ja oksia pitää olla paljon, sillä muuten puu kaadetaan ennen aikojaan ja se päätyy piironginlaatikoksi. Lin ei kerro juuri tätä tarinaa, mutta monia samansisältöisiä muita.
Lin Yutang alleviivaa monenkin kiinalaismestarin, ei vain Zhuangzin, joutilaisuuden ylistystä. Joutilaisuus ei tarkoita sitä, ettei tee mitään, vaan sitä, ettei anna maailman jallittaa ajamaan itseä uuvuksiin. Lin Yutang toteaa saman kuin minäkin tällä blogilla monesti, että erittäin harvat ihmiset nauttivat etuoikeutta tehdä omalta kannaltaan mielekästä työtä, ja hänkin avelee, että näin on vain joidenkin tiedemiesten laita. Me muut joudumme helposti piironginlaatikon rooliin. Ihmisen elämän tarkoitus on kirjoittaa, maalata, tavata ystäviä, nauttia teestä ja viinistä ja syödä hyvää ruokaa. Erityisesti Lin kritisoi ajatusta, että ihmisen pitäisi luopua edellämainituista saadakseen taivaspaikan, ja Lin toteaakin, että hän on milloin tahansa valmis vaihtamaan iankaikkisen elämän hyvään porsaspaistiin.
Kirjassa on paljon kuvauksia kiinalaisesta hienostuneesta tapakulttuurista. Kerrotaan, miten kukkia pitää asetella eri oppineiden mukaan eri paikkohin, sillä joka paikkaanhan ei tietenkään käy sama. Tee on taidetta, ja taito teen keittämisessä lähtee jo siitä, että kiinalaisen käsityksen mukaan vedellä on kolme kiehumista. Teelehdille ei pidä kaataa ensimmäisen kiehumisen vettä vaan vasta toisen, ja kolmas kiehuminen ei käy missään nimessä. Meikäläisen käsityksen mukaan veden kiehunta on on/off-asia, vesi joka kiehuu eli on 100-asteista tai ei. Lin ei käsittele näitä astekysymyksiä, mutta tosiasiahan on, että 100-asteinen vesi polttaa teelehdet, ja se on aikuisten oikeesti makuhaitta. Kaikkia Kiinaan jotenkin virallisiksi vieraiksi tulevia käytetään teemaistajaisissa – minäkin olen käynyt ainakin puolessa tusinassa. Ne ovat pelkkiä markkinointitilaisuuksia, ja teen lisäksi niissä usein myydään kapineita nimeltä 'peepy boy' (voivat olla toki muunkin mallisia). Kun siihen kaataa kuumaa vettä, lasittamaton punasavinen poikafiguuri ei pissi kuin silloin, kun vesi on 89-asteista, ja se vesi on sitten ideaalilämpöistä teen valmistukseen.
Osasta näistä jutuista en oikein tiedä, minkä verran niitä kirjoitettaessa on ollut kieli poskessa, mutta kaikkia kannattaa miettiä, joskaan ei sillä länsimaisella 'kulmat rutussa' -tavalla vaan kepeän leikillisesti. Joistain yksityiskohdista olen eri mieltä. Lin puhuu pariin, kolmeen kertaan itsemurhista ja väittää, että itsemurhaajien mielestä maailma ei vain ole riittävän hyvä heille. Voi olla näinkin, mutta voi myös olla, että Kiinassakin itsemurhaaja ei vain löydä ulospääsyä jostain tilanteesta, ja vaikka tietäisi, katsoo, ettei jaksa, pysty tai yksinkertaisesti halua toteuttaa tuota ulospääsykeinoa. Monet Linin esittämät väitteet ovat ehkä joillekuille vaikeita hyväksyä kuten se, että logiikka on yliarvostettua paitsi matemaattis-luonnontieteellisissä kysymyksissä ja voi olla niissäkin. Tässä minä kylläkin satun olemaan Linin kannalla. Varsinkin ihmisiin sovellettuna logiikan vaatimus on Linin mielestä epäinhimillistä. Ihmiset eivät tosiaankaan toimi loogisesti, ja ihmiset pitävät totena aina sitä, mitä kulloinkin tahtovat. Pahimpia kriisejä ihmisten elämissä lienevätkin sellaiset kuin eilen Unsere wunderbaren Jahre -tv-sarjasta kuvaamani kohtaus, jossa tytär väitti äidin tappaneen hänen poikansa sillä, että äiti oli aina tiennyt paremmin. Ihmisten mielestä kun todellisuus on valittavaissa, ja on epäoikeudenmukaista, että joidenkin valitsema todellisuus on oikeampi eli osoittautuu todellisten tosiasioiden kanssa paremmin korreloivaksi kuin toisten.
Lin siis luopui jossain vaiheessa kristinuskosta – mm. piti sitä itsekeskeisenä, koska kristityt rukoilivat etuja itselleen muiden kustannuksella – mutta liittyi takaisin kirkkoon lähinnä ihailusta vaimonsa uskonnollista omistautumista kohtaan. Vaimokin oli kirjailija, ja pari tytärtäkin, ja vaimo ja lääkäritytär kirjoittivat yhdessä kolme ilmeisesti ihan ensimmäistä ulkomaalaiselle yleisölle tarkoitettua kiinalaista keittokirjaa.
Minulla on tuossa peilikaapin päällä nyt puolisen metriä Linin kirjoja, joten vaikka tuskin kirjoitan joka teoksesta, mitä ilmeisimmin palaan tällä blogilla hänen tuotantoonsa tuonnempanakin. (1.11.2023)
李 ja 林 , 'luumu' ja 'metsä'
Tuossa päivänä muutamana kuoli Li Keqiang (1955–27.10.2023), Kiinan entinen, kymmenen vuotta eli tämän vuoden maaliskuuhun asti toiminut pääministeri. Kuulemma sai sydänkohtauksen, mitä henkilökohtaisesti epäilen, sillä Li oli ollut viimeinen edes lähes kunnon tyyppi Kiinan valtiovallassa. Tunnetuin Li Keqiang lienee Keqiangin indeksistä. Kiina, kuten hyvin tiedetään ja tietävät kiinalaiset itsekin, on äärimmilleen korruptoitunut, mutta talouden kehittämiseksi luotettavat tilastot ovat aivan välttämättömiä. Sellaisia on Kiinasta liki mahdotonta saada, koska paikallisviranomaiset valehtelevat kaikki luvut. Keqiang sitten äkkäsi, että on kolme aihepiiriä, joita ei vääristellä, ja nämä ovat sähkönkulutus, lainananto ja rautatierahti. Mutta kiinalainen kun oli, oli Likin korruptoitunut, ja hänen suurin syntinsä liittyy Henanin maakunnan aids-tilanteen ja verenluovutusohjelman ongelmiin, mikä ei kuitenkaan estänyt valtionjohtoa ylistämästä Litä asian hoidosta. Yhtä kaikki, Li Keqing ehkä kuitenkin oli tuon ajan – eli 80-luvusta eteenpäin – pahiksista vähiten ketkale.
Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet Lin hautajaiset, joihin on survoutumassa enemmän porukkaa kuin Xi Jinpingille sopii. Nääs kun aikanaan eli 2012 asti oltiin arveltu, että Hu Jintaoa seuraisi Kiinan ylimpänä johtajana Li Keqiang eikä Xi. Jotenkin valtion päämies nyt kuitenkin on po. vuodesta lähtien ollut Xi, mitä kukaan ei oikein ymmärrä. Meidän ulkomaalaisten, jotka emme tietenkään ole kokemassa Kiinan päivittäistä elämää, on hyvin vaikea käsittää tapaa, jolla Xi kohtelee Kiinan kulttuuria. Hän nimittäin amerikkalaistaa sitä. Kulttuuriksi kelpaa nyky-Kiinassa vain kansatieteelliset kuriositeetit, joita käytetään mahdollisimman amerikkalaisen näköisen propagandan kuvituksena. Tilanne ei ollut tämä vielä vuosina 2008–2012. Mutta on jotain aivan hirveää, mitä kiinalaiset ovat tehniet Liqiangille, Unescon maailmanperintökohteelle. Siitä on tehty disneyland. Samaa on tehty jokseenkin jokaikiselle alkuperäistä kiinalaista, oikeaa eli elävää kulttuuria edustaneelle paikalle ja asialle. Paikkojen kohdalla esikuvana tärvelemiselle ovat olleet amerikkalaisten elokuvien china townit, minkä näköistä Kiinassa ei siis ole koskaan ollut.
Lin Yutang (1895–1976) kirjoitti eilen esittelemäni teoksensa Maallinen onni vuonna 1937. Eli hyvän aikaa ennen Kiinan vallankumousta, joka tapahtui 1949. Lin kehui tuossa kirjassaan Kiinaa siitä, että siellä hallitsijalla oli aina rajansa, sillä keisari toimi Taivaan mandaatilla. Jos hän ei selvästikään toiminut tämän valtakirjan mukaan, häntä saatettiin lyhentää 30 cm yläpäästään, ja Linin mukaan näin oli usein käynytkin, joskaan minä en satu tietämään yhtään tapausta eikä Linkään sellaisia erikseen mainitse.
Lin joutui näkemään Kiinan muuttumisen kommunistiseksi diktatuuriksi.
Hän ei sopeutunut kommunistisen Kiinan oloihin, ja ilmeisesti näki tilanteen vaarat hyvissä ajoin, kaiketikin jo 20-luvulla. Hänen ansiokseen on luettava, että hän ilmaisi jo ainakin mainitussa 1937 ilmestyneessä kirjassaan mielipiteenään, että aatteista eniten äärioikeistolaisuutta muistuttaa kommunismi.
Lin kuoli Hongkongissa, hänet on haudattu Taiwanille, ja hän asui suuren osan elämästään, kahteen otteeseen itseasiassa, Yhdysvalloissa.
Eilen kirjoitin, että hän sanoi aika rumasti itsemurhaajista, mutta tuolloin vuonna 1937 hän ei voinut tietää, että yksi hänen omista kolmesta tyttärestään päätyisi tuohon ratkaisuun (1971), joten voi olla, että hän tuli muuttamaan mieltään, mitä en tosin tiedä…Mutta minä jatkan Linin teosten kahlaamista ja Li Keqiangin hautajaisten seuraamista… (2.11.2023)
Naiskohtaloita Kiinasta
Olen tässä jatkanut Lin Yutangin kirjoitusten lueskelemista. Lin Yutangin annettu nimi, meikäläisittäin etunimi, joka – toisin kuin meillä – on Kiinassa sukunimen jälkeen, on hänen teostensa suomennoksissa ilmoitettu muodossa Jutang, mikä johtuu erosta 1900-luvun puolella käytetyn ja nykyisin yleisemmän translitterointijärjestelmän eroista.
Lin ei ollut järin innoissaan vallankumouksesta, ja hän poistuikin maasta hyvissä ajoin, ensin opiskelemaan Amerikkaan ja Saksaan. Hän palasi Aasiaan, muttei enää Manner-Kiinaan, vaan vietti viimeiset vuotensa Hongkongin ja Taiwanin väliä reissaten. Lin edustaa sitä kiinalaisuutta, josta kiinalaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varsinaisesti kiinnostuneita, eli sitä, millä ei nyky-Kiinassa ole mitään arvoa. Mutta koska Lin Yutangilla on aikuisella iällä kasvatetut juuret myös länsimaiseen kulttuuriin, hän on näppärä kommunikoimaan länteen päin tätä synnyinmaansa mennyttä maailmaa.
Teoksessa Leski, nunna ja kurtisaani on puhe kiinalaisesta kaiken suhteellisuudesta, joka saavuttaa helposti täyden kaaoksen tai ainakin yksilöllisen tuhon. Teos on kiinalainen siinäkin, että Lin on referoinut omaan tyyliinsä kolme kertomusta, jotka ovat ihan toisten ihmisten henkistä omaisuutta, mutta kun Kiinassa ei tällaisilla länsimaisilla hifistelyillä kuin immateriaalioikeudet ole hitonkaan väliä, niin tämähän käy. Ja sitten näitä tekstejä vaikkapa nyt suomennetaan ihan kun tyhjää vain... En tosin ole varma, suostuttaisiinko tätä kirjaa enää tänä päivänä ottamaan minkään länsimaisen kustantamon ohjelmaan, mutta vuonna 1964 tällaisessa toiminnassa ei olla nähty mitään vikaa.
Kirja sisältä siis kolmen naisen kertomukset. Lin on ylipäätäänkin ellei nyt suorastaan feministi niin kuitenkin aikakauteensa ja kulttuuritaustaansa nähden jonkin verran kiinnittänyt huomiota naisen alistettuun asemaan myös muissa teksteissään.
Ensimmäinen kirjan kertomus poikkeaa jälkimmäisistä, joissa on oikeastaan kaksi eri ratkaisua samaan ongelmaan.
Ensimmäisessä tekstissä Leskivaimo Tshuanissa on kuulemma käytetty Pekingin murretta, mikä ei suomennoksessa näy, mutta voi hyvin kuvitella, että tässä kansankomedia-tyyppisessä kertomuksessa se on lisännyt menoa ja meininkiä. Jutun nimi voisi olla myös Hei Tshuan, sillä hän on oikeastaan kertomuksen keskushenkilö, heppu, jolla on kokemusta Kiinaan hiljalleen kurottavasta länsimaailmasta ja joka on melko onnistunut hybridi näistä kahdesta eri kulttuurista. Hei ei ole hahmon varsinainen nimi, vaan hän on ominut sen siksi, että amerikkalaiset huudahtivat aina hänet nähdessään, että "Hey Tshuan". Kiinalaiset eivät ole järin lämpimiä ihmisinä, mutta Hei Tshuan on: kertomus alkaa siitä, kun kylän lentäjäsankari kapteeni Tshuan on tullut käymään kotikonnuillaan Tshuanin suvun kylässä puhvelilla ratsastaen, ja se päättyy siihen, että Hei Tshuan käy sanomassa sankarille, että tämän pitää viedä puhvelinsa takaisin etelään, sillä se on liian hyvä Tshuanien kylään.
Nimihenkilö, leskivaimo Tshuan, puolestaan on kaikkea sitä, mihin puhveli on liian hyvä. Leskivaimo rahoittaa elämäänsä pitämällä erilaisia uskonnollisia seremonioita rahaa vastaan sekä ennen kaikkea ammattipelurina, missä toiminnassa ja sen liepeillä hänen menestyksensä perustuu ensiluokkaiseen huijauskykyyn. Hänellä on joukko tyttäriä, jotka ovat perineet äitinsä häijyyden täysimittaisesti. Kaikki perheen naiset siinä kuin kaikki kyläläiset muutenkin pettävät, vedättävät ja saattavat lähimmäisiään perikatoon aina kuolemaan asti. Kyläläiset tekevät todella tehokasta yhteistyötä, kun kyseessä ovat tasapuolisesti kaikkien edut kuten kertomuksen alussa, kun heinäsirkat hyökäävät pelloille ja sitten, kun pitää istuttaa uudet kasvit heinäsirkkojen tuohamien tilalle. Mutta muuten jokainen on jokaisen toisen vihollinen, ja viekkain voittaa aina. Suurin hyve on se, että kun huijaa, huijattava tietää tulleensa kyseisen henkilö huijaamaksi mutta ei voi tehdä mitään itsensä pelastamiseksi.
Lin oli kristityn papin poika, joskin erosi välillä kirkosita. Niinpä hänellä on länsimaista empatiakykyä. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että vaikka buddhalaisuudessa on paljonkin puhetta myötätunnosta, tämä myötätunto ei ole sama kuin länsimainen empatia. Länsimaisen empatian pitää johtaa empaattisiin tekoihin tai se ei ole empatiaa olenkaan; buddhalainen myötätunto on vain "tunto" eikä sen ole tarkoitus vaikuttaa toimintaan, mikä olisi Aasiassa vaarallistakin johtaessaan "tuntoilijan" väkivaltaiseenkin hyväksikäyttöön.
Mutta ilmeisesti tämä kertomus, alkujaan Lao Hsiangin (ilmeisesti pinyinillä Lao Xiang) kirjoittama, on kuitenkin Lin Yutanginkin mielestä hauska, ja eräs kansakuntia radikaalisti erottava seikka onkin huumori. Yhtä kaikki, hyvin kiinalainen kertomus toki on, ja ilmentää hiukan yhtä sen ristiriidan aspektia, jonka Kiina kohtasi länsimaisen kulttuurin kanssa tekemisiin joutuessaan.
Seuraavana onkin vuorossa teksti nimeltä Taishanin nunna, enkä malta olla rehvastelematta, että olen käynyt Taishanilla, vuorella, jonka rinteet ovat täynnä kiinalaisen kansanuskon, taolaisuuden, ja buddhalaisuuden temppeleittä. Lin näyttää noudattavan vielä 1900-luvun puolella lännessäkin vallalla ollutta taipumista olla erottamatta taolaisuutta ja kiinalaista kansanuskoa. Nykyisin niiden välillä nähdään jonkinlainen ero siten, että taolaisuutta pidetään filosofisena ja kansanuskolla puolestaan tarkoitetaan erilaisten paikallisjumaluuksien palvomista. Filosofinen taolaisuus ei puutu jumaliin. Tässä jutussa Taishanilla jumalatar suolejee matkalaisia, joskaan tarina kerro, mikä jumalatar tarkkaan ottaen, joten minä voin kertoa, että po. jumalatar on nimeltään Bixia. Kyseiseen jumalattareen liittyy paljon erilaista kertomusperinnettä, mutta tässä yhteydessä riittäköön maininta, että Bixian temppelissä Taishanilla on hirmuinen määrä kultamaalilla maalattuja vauvahahmoja.
Taishan on hyvin kiinalais-synkretistinen paikka, kaikkien Kiinan uskontojen sulatusuuni, ja siitä tässä kertomuksessa onkin kyse: kaiken yhteen sulattamisesta. Kertomus on tämän setin paras, joten en paljasta juonta, vaikka sanonkin, että maallisen ja henkisen välinen ero on Kiinassa hiuksen hieno sikäli kun sitä on olemassakaan. Tapahtumapaikka on taishanilainen jonkinasteisesti buddhalainen nunnaluostari, joka on oikeastaan bordelli. Edellisessäkin kertomuksessa kylään hankitaan sankarilentäjän kunniaksi teatteriseuruetta, jossa on mukana vallan nunniakin.
Asian ydin ilmaistaan tässä moneen kertaan ja monella tavalla. Lainaan tähän yhden kohdan. Novelliin on sisällytetty kertomus kolmesta lohikäärmeveljeksestä, joista kaksi on hyvin ankaraa oikeaoppisuudessaan, mutta kolmas, Punainen lohikäärme, joka esitetään ihanteellisena veljenä, sanoo: "Minä noudatan sääntöjä hengessä enkä lihassa. Kaikki, mitä teen, riippuu ihmisestä ja tilanteesta, jonka kanssa olen kosketuksissa. Esimerkiksi jos sinä olet puhdas, silloin minäkin olen sinun kanssasi puhdas, ja jos sinä olet epäpuhdas, silloin minäkin olen sinun kanssasi epäpuhdas. Mutta mitään sellaista en voi tehdä, mistä koituu vahinkoa muille tai itselleni – siinä on minun hengellinen askeetinoppini. Ja toisaalta, jos se on kummankin asianosaisen mielestä paikallaan, eihän sinä tapahdu kennellekään mitään pahaa, niin että mikäpä siinä sitten. Sen tähden en noudata asketismia lihassa". Kertomuksen päähenkilö, prostituoidun näköinen nunna, toteaa myös, että helvetti on puolillaan kasvissyöjiä yms.
Hyvin kiinalainen juttu tämäkin siis. Tämän on alkujaan kirjoittanut uudistusmielinen kirjailija ja vanhojen kiinalaisten käsikirjoitusten tutkija Liu O, joka karkotettiin mielipiteittensä vuoksi (tässä teoksessa käytetyn translitterointimenetelmän mukaan Hsinkiangiin, ts.) Xinjiangiin, missä kuoli 1919.
Viimeinen kertomus kuvaa sitä, miten käy, jos on liian herkkäuskoinen. Kaikissa näissä tämän niteen kertomuksissa miehet ovat heikkoja, ja tässä aivan erityisen heikkoja. Suuremmin juonta paljastamatta voin todeta, että tässä ilotaloon kälynsä myymä tyttö kohoaa talon suosituimmaksi kurtisaaniksi, johon sitten rakastuu eräs ylioppilasnuorukainen, varsinainen vätys, jolla ei oikeastaan ole varaa moiseen naiseen. Mutta kun kurtisaankin rakastuu ylioppilaaseen. Rakkaustarina päättyy pojan selkärangattomuuteen eli siihen, että hän myy rakastajattarensa rikkaalle suolakauppiaalle, minkä seurauksena kurtisaani hukuttautuu. Ja voin todeta, että tässä ei paljastettu juonta, vaikka ehkä siltä kuulosti. Tähän loppuun mainitsen vielä sellaisen tilastollisen pikku yksityiskohdan, että Kiina on tänäkin päivänä maailman ainoa maa, jossa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet. Kiinassa on viidennes maailman väestöstä mutta nejäsosa maailman naisten itsemurhista, eli kerrassaan hirvittävä määrä. (21.11.2023)
