Kiinalaista elämäntaitoa

Lin Jutang (Lin Yutang). Maallinen onni. Juva 1984.

 

 

Lin Jutang (Yutang). Leski, nunna ja kurtisaani. Porvoo 1964.

 

 

Lin Jutang (Yutang). Vastavirran ilot. Jyväskylä 1963.

 

 

Lin Jutang (Yutang). Ymmärtämisen taito. Valikoima kiinalaista kirjallisuutta. Porvoo 1962.

 

 

Lin Jutang (Yutang). Keisarinna Wu. Jyväskylä 1967.

Tämä Lin Yutang oli tykkänään päässyt tipahtamaan päästäni, kunnes kuukausi sitten silmäilin ystäväni T:n muuton jäljiltä vaiheessa olevaa kirjastoa. Sekaisin olevista kirjastoista kun pistää silmään ihan eri aarteet kuin täydellisesti järjestetyistä. Selasin teosta Maallinen onni, ja päädyin tilaamaan sen kaukolaina Varastokirjastosta.

Käsillä oleva eksemplaari on vuodelta 1984, kahdeksas painos, ja ensimmäisen kerran tämä 1937 englanniksi julkaistu teos on nähnyt suomenkielisenä painomusteen valon vuonna 1948. Eli mielenkiintoisia vuosilukuja. Teoksen kirjoittaja on kiinalainen papin poika, jolla oli pohjalla omiakin teologian opintoja, mutta kierreltyään opiskelemassa ympäri Amerikan ja Euroopan yliopistoja hän päätyi mm. englannin kielen professoriksi Pekingin yliopistoon vuosiksi 1923–1926. Jatkossa hän ei viihtynyt kiinalaisissa eikä sitä lähelläkään olevissa yliopistoissa vaan toimitteli useampiakin lehtiä.

 

Kiinalainen huumori on samassa maineessa kuin saksalainen, ja minunkin on tunnustettava, etten tiedä yhtäkään kiinalaista vitsiä, vaikka muista venäläisiä vitsejä kymmenittäin, ja ainoa ala, jolla Venäjä on kiistaton maailmanvalta, taitaakin olla vitsit. Lin Yutang julkaisi kiinalaista huumorilehteä, ja Maallisessa onnessakin on aihepiiristä puhetta. Muita aihepiirejä ovat luonto, johon hänellä on taolainen asenne, ja kieli kielellisen tyylin merkityksessä. Hänen nimensä kiinalaiset merkit ovatkin 林 語 堂. joista ensimmäinen eli sukunimeä tarkoittava on metsä, toinen on perinteisillä merkeillä kieli ja kolmas on huone tai halli – merkki esiintyy mm. kristillistä kirkkoa ja buddhalaista meditaatiohallia merkitsevissä sanoissa.

Koka kaikki suomennetut kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen nimet ovat mielestäni pielessä, niin on tietysti nytkin. Kirja on kirjoitettu englanniksi, ja alkuperäsikielinen nimi kuuluu The Importance of Living, enkä tosiaankaan ymmärrä, miten siitä on saatu Maallinen onni, eli kauas on eksytty Transliterointimenetelmä on kuitenkin/valitettavasti säilytetty ilmeisesti sellaisena, joka se on ollut Lin Yutangin kynästä tullessaan. Se nimittäin ei ole nykyisin käytetty pinyin eikä oikein sitä ennen vakiintuneena käytetty Wade-Gliesin järjestelmä. Lin esimerkiksi käsittelee paljon vanhaa taolaista mestaria, pinyinillä transliteroituna nimeltään Zhuangzi, joten täytyy melkeinpä tekstisiällöstä ymmärtää, ketä tarkoitetaan, koskapa hepun nimi on Linillä muotoa Tsuangtse.

Itse asiassa monet muut henkilönnimet ovat paljon vaikeampia tunnistaa, mutta otan esiin tämän Zhuangzin siksi, että hän on minulle itselleni merkityksellisin kiinalainen sanottakoon nyt sitten vaikka filosofi. Tämä 300-luvulla eaa ilmeisesti ihan oikeasti elänyt oppinut ei tiettävästi kirjoittanut itse kirjaa, joka kulkee hänen nimellään eli nimellä Zhuangzi, ei ainakaan kokonaan. Olen pyrkinyt noudattamaan Zhuangzin neuvoa, jonka mukaan puun ei pidä kasvaa suoraksi vaan vänkyräksi, ja oksia pitää olla paljon, sillä muuten puu kaadetaan ennen aikojaan ja se päätyy piironginlaatikoksi. Lin ei kerro juuri tätä tarinaa, mutta monia samansisältöisiä muita.

Lin Yutang alleviivaa monenkin kiinalaismestarin, ei vain Zhuangzin, joutilaisuuden ylistystä. Joutilaisuus ei tarkoita sitä, ettei tee mitään, vaan sitä, ettei anna maailman jallittaa ajamaan itseä uuvuksiin. Lin Yutang toteaa saman kuin minäkin tällä blogilla monesti, että erittäin harvat ihmiset nauttivat etuoikeutta tehdä omalta kannaltaan mielekästä työtä, ja hänkin avelee, että näin on vain joidenkin tiedemiesten laita. Me muut joudumme helposti piironginlaatikon rooliin. Ihmisen elämän tarkoitus on kirjoittaa, maalata, tavata ystäviä, nauttia teestä ja viinistä ja syödä hyvää ruokaa. Erityisesti Lin kritisoi ajatusta, että ihmisen pitäisi luopua edellämainituista saadakseen taivaspaikan, ja Lin toteaakin, että hän on milloin tahansa valmis vaihtamaan iankaikkisen elämän hyvään porsaspaistiin.

Kirjassa on paljon kuvauksia kiinalaisesta hienostuneesta tapakulttuurista. Kerrotaan, miten kukkia pitää asetella eri oppineiden mukaan eri paikkohin, sillä joka paikkaanhan ei tietenkään käy sama. Tee on taidetta, ja taito teen keittämisessä lähtee jo siitä, että kiinalaisen käsityksen mukaan vedellä on kolme kiehumista. Teelehdille ei pidä kaataa ensimmäisen kiehumisen vettä vaan vasta toisen, ja kolmas kiehuminen ei käy missään nimessä. Meikäläisen käsityksen mukaan veden kiehunta on on/off-asia, vesi joka kiehuu eli on 100-asteista tai ei. Lin ei käsittele näitä astekysymyksiä, mutta tosiasiahan on, että 100-asteinen vesi polttaa teelehdet, ja se on aikuisten oikeesti makuhaitta. Kaikkia Kiinaan jotenkin virallisiksi vieraiksi tulevia käytetään teemaistajaisissa – minäkin olen käynyt ainakin puolessa tusinassa. Ne ovat pelkkiä markkinointitilaisuuksia, ja teen lisäksi niissä usein myydään kapineita nimeltä 'peepy boy' (voivat olla toki muunkin mallisia). Kun siihen kaataa kuumaa vettä, lasittamaton punasavinen poikafiguuri ei pissi kuin silloin, kun vesi on 89-asteista, ja se vesi on sitten ideaalilämpöistä teen valmistukseen.

Osasta näistä jutuista en oikein tiedä, minkä verran niitä kirjoitettaessa on ollut kieli poskessa, mutta kaikkia kannattaa miettiä, joskaan ei sillä länsimaisella 'kulmat rutussa' -tavalla vaan kepeän leikillisesti. Joistain yksityiskohdista olen eri mieltä. Lin puhuu pariin, kolmeen kertaan itsemurhista ja väittää, että itsemurhaajien mielestä maailma ei vain ole riittävän hyvä heille. Voi olla näinkin, mutta voi myös olla, että Kiinassakin itsemurhaaja ei vain löydä ulospääsyä jostain tilanteesta, ja vaikka tietäisi, katsoo, ettei jaksa, pysty tai yksinkertaisesti halua toteuttaa tuota ulospääsykeinoa. Monet Linin esittämät väitteet ovat ehkä joillekuille vaikeita hyväksyä kuten se, että logiikka on yliarvostettua paitsi matemaattis-luonnontieteellisissä kysymyksissä ja voi olla niissäkin. Tässä minä kylläkin satun olemaan Linin kannalla. Varsinkin ihmisiin sovellettuna logiikan vaatimus on Linin mielestä epäinhimillistä. Ihmiset eivät tosiaankaan toimi loogisesti, ja ihmiset pitävät totena aina sitä, mitä kulloinkin tahtovat. Pahimpia kriisejä ihmisten elämissä lienevätkin sellaiset kuin eilen Unsere wunderbaren Jahre -tv-sarjasta kuvaamani kohtaus, jossa tytär väitti äidin tappaneen hänen poikansa sillä, että äiti oli aina tiennyt paremmin. Ihmisten mielestä kun todellisuus on valittavaissa, ja on epäoikeudenmukaista, että joidenkin valitsema todellisuus on oikeampi eli osoittautuu todellisten tosiasioiden kanssa paremmin korreloivaksi kuin toisten.

Lin siis luopui jossain vaiheessa kristinuskosta  – mm. piti sitä itsekeskeisenä, koska kristityt rukoilivat etuja itselleen muiden kustannuksella –  mutta liittyi takaisin kirkkoon lähinnä ihailusta vaimonsa uskonnollista omistautumista kohtaan. Vaimokin oli kirjailija, ja pari tytärtäkin, ja vaimo ja lääkäritytär kirjoittivat yhdessä kolme ilmeisesti ihan ensimmäistä ulkomaalaiselle yleisölle tarkoitettua kiinalaista keittokirjaa.

Minulla on tuossa peilikaapin päällä nyt puolisen metriä Linin kirjoja, joten vaikka tuskin kirjoitan joka teoksesta, mitä ilmeisimmin palaan tällä blogilla hänen tuotantoonsa tuonnempanakin. (1.11.2023)

 

 

李  ja  林 , 'luumu' ja 'metsä'

 

Tuossa päivänä muutamana kuoli Li Keqiang (1955–27.10.2023), Kiinan entinen, kymmenen vuotta eli tämän vuoden maaliskuuhun asti toiminut pääministeri. Kuulemma sai sydänkohtauksen, mitä henkilökohtaisesti epäilen, sillä Li oli ollut viimeinen edes lähes kunnon tyyppi Kiinan valtiovallassa. Tunnetuin Li Keqiang lienee Keqiangin indeksistä. Kiina, kuten hyvin tiedetään ja tietävät kiinalaiset itsekin, on äärimmilleen korruptoitunut, mutta talouden kehittämiseksi luotettavat tilastot ovat aivan välttämättömiä. Sellaisia on Kiinasta liki mahdotonta saada, koska paikallisviranomaiset valehtelevat kaikki luvut. Keqiang sitten äkkäsi, että on kolme aihepiiriä, joita ei vääristellä, ja nämä ovat sähkönkulutus, lainananto ja rautatierahti. Mutta kiinalainen kun oli, oli Likin korruptoitunut, ja hänen suurin syntinsä liittyy Henanin maakunnan aids-tilanteen ja verenluovutusohjelman ongelmiin, mikä ei kuitenkaan estänyt valtionjohtoa ylistämästä Litä asian hoidosta. Yhtä kaikki, Li Keqing ehkä kuitenkin oli tuon ajan – eli 80-luvusta eteenpäin – pahiksista vähiten ketkale.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet Lin hautajaiset, joihin on survoutumassa enemmän porukkaa kuin Xi Jinpingille sopii. Nääs kun aikanaan eli 2012 asti oltiin arveltu, että Hu Jintaoa seuraisi Kiinan ylimpänä johtajana Li Keqiang eikä Xi. Jotenkin valtion päämies nyt kuitenkin on po. vuodesta lähtien ollut Xi, mitä kukaan ei oikein ymmärrä. Meidän ulkomaalaisten, jotka emme tietenkään ole kokemassa Kiinan päivittäistä elämää, on hyvin vaikea käsittää tapaa, jolla Xi kohtelee Kiinan kulttuuria. Hän nimittäin amerikkalaistaa sitä. Kulttuuriksi kelpaa nyky-Kiinassa vain kansatieteelliset kuriositeetit, joita käytetään mahdollisimman amerikkalaisen näköisen propagandan kuvituksena. Tilanne ei ollut tämä vielä vuosina 2008–2012. Mutta on jotain aivan hirveää, mitä kiinalaiset ovat tehniet Liqiangille, Unescon maailmanperintökohteelle. Siitä on tehty disneyland. Samaa on tehty jokseenkin jokaikiselle alkuperäistä kiinalaista, oikeaa eli elävää kulttuuria edustaneelle paikalle ja asialle. Paikkojen kohdalla esikuvana tärvelemiselle ovat olleet amerikkalaisten elokuvien china townit, minkä näköistä Kiinassa ei siis ole koskaan ollut.

Lin Yutang (1895–1976) kirjoitti eilen esittelemäni teoksensa Maallinen onni vuonna 1937. Eli hyvän aikaa ennen Kiinan vallankumousta, joka tapahtui 1949. Lin kehui tuossa kirjassaan Kiinaa siitä, että siellä hallitsijalla oli aina rajansa, sillä keisari toimi Taivaan mandaatilla. Jos hän ei selvästikään toiminut tämän valtakirjan mukaan, häntä saatettiin lyhentää 30 cm yläpäästään, ja Linin mukaan näin oli usein käynytkin, joskaan minä en satu tietämään yhtään tapausta eikä Linkään sellaisia erikseen mainitse.

Lin joutui näkemään Kiinan muuttumisen kommunistiseksi diktatuuriksi.

Hän ei sopeutunut kommunistisen Kiinan oloihin, ja ilmeisesti näki tilanteen vaarat hyvissä ajoin, kaiketikin jo 20-luvulla. Hänen ansiokseen on luettava, että hän ilmaisi jo ainakin mainitussa 1937 ilmestyneessä kirjassaan mielipiteenään, että aatteista eniten äärioikeistolaisuutta muistuttaa kommunismi.

Lin kuoli Hongkongissa, hänet on haudattu Taiwanille, ja hän asui suuren osan elämästään, kahteen otteeseen itseasiassa, Yhdysvalloissa.

Eilen kirjoitin, että hän sanoi aika rumasti itsemurhaajista, mutta tuolloin vuonna 1937 hän ei voinut tietää, että yksi hänen omista kolmesta tyttärestään päätyisi tuohon ratkaisuun (1971), joten voi olla, että hän tuli muuttamaan mieltään, mitä en tosin tiedä…Mutta minä jatkan Linin teosten kahlaamista ja Li Keqiangin hautajaisten seuraamista… (2.11.2023)

 

Naiskohtaloita Kiinasta

 

Olen tässä jatkanut Lin Yutangin kirjoitusten lueskelemista. Lin Yutangin annettu nimi, meikäläisittäin etunimi, joka – toisin kuin meillä – on Kiinassa sukunimen jälkeen, on hänen teostensa suomennoksissa ilmoitettu muodossa Jutang, mikä johtuu erosta 1900-luvun puolella käytetyn ja nykyisin yleisemmän translitterointijärjestelmän eroista.

 

Lin ei ollut järin innoissaan vallankumouksesta, ja hän poistuikin maasta hyvissä ajoin, ensin opiskelemaan Amerikkaan ja Saksaan. Hän palasi Aasiaan, muttei enää Manner-Kiinaan, vaan vietti viimeiset vuotensa Hongkongin ja Taiwanin väliä reissaten. Lin edustaa sitä kiinalaisuutta, josta kiinalaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varsinaisesti kiinnostuneita, eli sitä, millä ei nyky-Kiinassa ole mitään arvoa. Mutta koska Lin Yutangilla on aikuisella iällä kasvatetut juuret myös länsimaiseen kulttuuriin, hän on näppärä kommunikoimaan länteen päin tätä synnyinmaansa mennyttä maailmaa.

Teoksessa Leski, nunna ja kurtisaani on puhe kiinalaisesta kaiken suhteellisuudesta, joka saavuttaa helposti täyden kaaoksen tai ainakin yksilöllisen tuhon. Teos on kiinalainen siinäkin, että Lin on referoinut omaan tyyliinsä kolme kertomusta, jotka ovat ihan toisten ihmisten henkistä omaisuutta, mutta kun Kiinassa ei tällaisilla länsimaisilla hifistelyillä kuin immateriaalioikeudet ole hitonkaan väliä, niin tämähän käy. Ja sitten näitä tekstejä vaikkapa nyt suomennetaan ihan kun tyhjää vain... En tosin ole varma, suostuttaisiinko tätä kirjaa enää tänä päivänä ottamaan minkään länsimaisen kustantamon ohjelmaan, mutta vuonna 1964 tällaisessa toiminnassa ei olla nähty mitään vikaa.

Kirja sisältä siis kolmen naisen kertomukset. Lin on ylipäätäänkin ellei nyt suorastaan feministi niin kuitenkin aikakauteensa ja kulttuuritaustaansa nähden jonkin verran kiinnittänyt huomiota naisen alistettuun asemaan myös muissa teksteissään.

Ensimmäinen kirjan kertomus poikkeaa jälkimmäisistä, joissa on oikeastaan kaksi eri ratkaisua samaan ongelmaan.

 

Ensimmäisessä tekstissä Leskivaimo Tshuanissa on kuulemma käytetty Pekingin murretta, mikä ei suomennoksessa näy, mutta voi hyvin kuvitella, että tässä kansankomedia-tyyppisessä kertomuksessa se on lisännyt menoa ja meininkiä. Jutun nimi voisi olla myös Hei Tshuan, sillä hän on oikeastaan kertomuksen keskushenkilö, heppu, jolla on kokemusta Kiinaan hiljalleen kurottavasta länsimaailmasta ja joka on melko onnistunut hybridi näistä kahdesta eri kulttuurista. Hei ei ole hahmon varsinainen nimi, vaan hän on ominut sen siksi, että amerikkalaiset huudahtivat aina hänet nähdessään, että "Hey Tshuan". Kiinalaiset eivät ole järin lämpimiä ihmisinä, mutta Hei Tshuan on: kertomus alkaa siitä, kun kylän lentäjäsankari kapteeni Tshuan on tullut käymään kotikonnuillaan Tshuanin suvun kylässä puhvelilla ratsastaen, ja se päättyy siihen, että Hei Tshuan käy sanomassa sankarille, että tämän pitää viedä puhvelinsa takaisin etelään, sillä se on liian hyvä Tshuanien kylään.

Nimihenkilö, leskivaimo Tshuan, puolestaan on kaikkea sitä, mihin puhveli on liian hyvä. Leskivaimo rahoittaa elämäänsä pitämällä erilaisia uskonnollisia seremonioita rahaa vastaan sekä ennen kaikkea ammattipelurina, missä toiminnassa ja sen liepeillä hänen menestyksensä perustuu ensiluokkaiseen huijauskykyyn. Hänellä on joukko tyttäriä, jotka ovat perineet äitinsä häijyyden täysimittaisesti. Kaikki perheen naiset siinä kuin kaikki kyläläiset muutenkin pettävät, vedättävät ja saattavat lähimmäisiään perikatoon aina kuolemaan asti. Kyläläiset tekevät todella tehokasta yhteistyötä, kun kyseessä ovat tasapuolisesti kaikkien edut kuten kertomuksen alussa, kun heinäsirkat hyökäävät pelloille ja sitten, kun pitää istuttaa uudet kasvit heinäsirkkojen tuohamien tilalle. Mutta muuten jokainen on jokaisen toisen vihollinen, ja viekkain voittaa aina. Suurin hyve on se, että kun huijaa, huijattava tietää tulleensa kyseisen henkilö huijaamaksi mutta ei voi tehdä mitään itsensä pelastamiseksi.

Lin oli kristityn papin poika, joskin erosi välillä kirkosita. Niinpä hänellä on länsimaista empatiakykyä. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että vaikka buddhalaisuudessa on paljonkin puhetta myötätunnosta, tämä myötätunto ei ole sama kuin länsimainen empatia. Länsimaisen empatian pitää johtaa empaattisiin tekoihin tai se ei ole empatiaa olenkaan; buddhalainen myötätunto on vain "tunto" eikä sen ole tarkoitus vaikuttaa toimintaan, mikä olisi Aasiassa vaarallistakin johtaessaan "tuntoilijan" väkivaltaiseenkin hyväksikäyttöön.

Mutta ilmeisesti tämä kertomus, alkujaan Lao Hsiangin (ilmeisesti pinyinillä Lao Xiang) kirjoittama, on kuitenkin Lin Yutanginkin mielestä hauska, ja eräs kansakuntia radikaalisti erottava seikka onkin huumori. Yhtä kaikki, hyvin kiinalainen kertomus toki on, ja ilmentää hiukan yhtä sen ristiriidan aspektia, jonka Kiina kohtasi länsimaisen kulttuurin kanssa tekemisiin joutuessaan.

Seuraavana onkin vuorossa teksti nimeltä Taishanin nunna, enkä malta olla rehvastelematta, että olen käynyt Taishanilla, vuorella, jonka rinteet ovat täynnä kiinalaisen kansanuskon, taolaisuuden, ja buddhalaisuuden temppeleittä. Lin näyttää noudattavan vielä 1900-luvun puolella lännessäkin vallalla ollutta taipumista olla erottamatta taolaisuutta ja kiinalaista kansanuskoa. Nykyisin niiden välillä nähdään jonkinlainen ero siten, että taolaisuutta pidetään filosofisena ja kansanuskolla puolestaan tarkoitetaan erilaisten paikallisjumaluuksien palvomista. Filosofinen taolaisuus ei puutu jumaliin. Tässä jutussa Taishanilla jumalatar suolejee matkalaisia, joskaan tarina kerro, mikä jumalatar tarkkaan ottaen, joten minä voin kertoa, että po. jumalatar on nimeltään Bixia. Kyseiseen jumalattareen liittyy paljon erilaista kertomusperinnettä, mutta tässä yhteydessä riittäköön maininta, että Bixian temppelissä Taishanilla on hirmuinen määrä kultamaalilla maalattuja vauvahahmoja.

Taishan on hyvin kiinalais-synkretistinen paikka, kaikkien Kiinan uskontojen sulatusuuni, ja siitä tässä kertomuksessa onkin kyse: kaiken yhteen sulattamisesta. Kertomus on tämän setin paras, joten en paljasta juonta, vaikka sanonkin, että maallisen ja henkisen välinen ero on Kiinassa hiuksen hieno sikäli kun sitä on olemassakaan. Tapahtumapaikka on taishanilainen jonkinasteisesti buddhalainen nunnaluostari, joka on oikeastaan bordelli. Edellisessäkin kertomuksessa kylään hankitaan sankarilentäjän kunniaksi teatteriseuruetta, jossa on mukana vallan nunniakin.

 

Asian ydin ilmaistaan tässä moneen kertaan ja monella tavalla. Lainaan tähän yhden kohdan. Novelliin on sisällytetty kertomus kolmesta lohikäärmeveljeksestä, joista kaksi on hyvin ankaraa oikeaoppisuudessaan, mutta kolmas, Punainen lohikäärme, joka esitetään ihanteellisena veljenä, sanoo: "Minä noudatan sääntöjä hengessä enkä lihassa. Kaikki, mitä teen, riippuu ihmisestä ja tilanteesta, jonka kanssa olen kosketuksissa. Esimerkiksi jos sinä olet puhdas, silloin minäkin olen sinun kanssasi puhdas, ja jos sinä olet epäpuhdas, silloin minäkin olen sinun kanssasi epäpuhdas. Mutta mitään sellaista en voi tehdä, mistä koituu vahinkoa muille tai itselleni – siinä on minun hengellinen askeetinoppini. Ja toisaalta, jos se on kummankin asianosaisen mielestä paikallaan, eihän sinä tapahdu kennellekään mitään pahaa, niin että mikäpä siinä sitten. Sen tähden en noudata asketismia lihassa". Kertomuksen päähenkilö, prostituoidun näköinen nunna, toteaa myös, että helvetti on puolillaan kasvissyöjiä yms.

Hyvin kiinalainen juttu tämäkin siis. Tämän on alkujaan kirjoittanut uudistusmielinen kirjailija ja vanhojen kiinalaisten käsikirjoitusten tutkija Liu O, joka karkotettiin mielipiteittensä vuoksi (tässä teoksessa käytetyn translitterointimenetelmän mukaan Hsinkiangiin, ts.) Xinjiangiin, missä kuoli 1919.

Viimeinen kertomus kuvaa sitä, miten käy, jos on liian herkkäuskoinen. Kaikissa näissä tämän niteen kertomuksissa miehet ovat heikkoja, ja tässä aivan erityisen heikkoja. Suuremmin juonta paljastamatta voin todeta, että tässä ilotaloon kälynsä myymä tyttö kohoaa talon suosituimmaksi kurtisaaniksi, johon sitten rakastuu eräs ylioppilasnuorukainen, varsinainen vätys, jolla ei oikeastaan ole varaa moiseen naiseen. Mutta kun kurtisaankin rakastuu ylioppilaaseen. Rakkaustarina päättyy pojan selkärangattomuuteen eli siihen, että hän myy rakastajattarensa rikkaalle suolakauppiaalle, minkä seurauksena kurtisaani hukuttautuu. Ja voin todeta, että tässä ei paljastettu juonta, vaikka ehkä siltä kuulosti. Tähän loppuun mainitsen vielä sellaisen tilastollisen pikku yksityiskohdan, että Kiina on tänäkin päivänä maailman ainoa maa, jossa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet. Kiinassa on viidennes maailman väestöstä mutta nejäsosa maailman naisten itsemurhista, eli kerrassaan hirvittävä määrä. (21.11.2023)

 

Kiinan menoa 1960-luvulle asti

 

Olen jatkanut Lin Yutangin teosten kahlaamista. Nyt oli vuorossa kirja nimeltä Vastavirran ilot. 1962 alkujaan ilmestynyt teos sisältää joukon Linin Etelä-Amerikassa pitämiä luentoja, ja kirja on saatu suomeksi todella nopeasti, jo 1963. Samojen kansien välissä on myös joitain 1930-luvulla eli ennen Kiinan vallankumousta (1949) Shanghaissa pidettyjä luentoja. Niistä Lin esipuheessa toteaa: "Kiina ei todellisuudessa ole muuttunut, huolimatta nykyisestä aatteellisesta hölynpölystä." – Itse olen ehkä tästä vähän eri mieltä nyt 2023 anno domini, joskin näkemykseni perustuu vuosiin 2008–2014.

Tässä kirjassa Lin jatkaa osin aiempia aivoituksiaan, niitä, joita hän käsitteli vanhemmassa, vuodelta 1937 eli kokonaan ajalta ennen Kiinan vallankumousta olevassa teoksessaan Maallinen onni.

Ja maallinen onni on laiskuus. Tässä uudemmassa teoksessa hän ei kuitenkaan näe sitä vain yksilöpsykologisena tai hänen oman terminologainsa mukaan filosofisena seikkana vaan lajemmin sivistyksessä, itse asiassa sen ehtona: "Miten suureksi siunaukseksi onkaan ihmisille tuo heidän erikoinen lahjansa tehdä suurin mahdollinen työmäärä vähimmällä mahdollisella ponnistuksella. Missä sivistys olisikaan tällä hetkellä ilman ihmisen ikuista laiskuutta!" Linin ideaali-ihminen on kulkuri, tarkemmin sanottuna taolainen kulkuri, joka ei huoli huomisesta eikä ahkeroi hyötyperäisissä askareissa.

Lin ottaa kantaa kansanvaltaan, ja toteaa, että se perustuu epäluottamukseen kulloisiakin vallanpitäjiä kohtaan: "Täydellinen luottamus maan omaan hallitukseen pilaisi minkä tahansa kasanvallan". Tämä on tietenkin itsestäänselvyys, mutta kiinalaisuuttaan Lin jotenkin vielä 1960-luvulla, useita vuosikymmeniä Yhdysvalloissa asuttuaan, näyttää pitävän sitä jotenkin ihmeteltävänä asiana. Hän huomauttaa, että jos yhteiskunta on liian täydellinen, siinäkin on heikoutensa: "Ruotsissa yhteiskunnallinen lainsäädäntö on niin täydellinen, että nuorilla ihmisillä ei ole mitään, minkä puolesta taistella tai mitä vastaan taistella, ja monet tekevät itsemurhan". Harmi, ettei Lin mainitse lähdettään.

Kuten vanhemassa edellä mainitussa teoksessa, tässä nyt käsillä olevassakin Lin toteaa, että kiinalaisia ei kiinnosta johdonmukainen ajattelu, ja tämä on täysin totta. On siinä ja siinä, että kiinalaiset hyväksyvät, että 1+1=2, eivätkä he aina hyväksykään, kuten Kiinassa edes jonkin aikaa oleskelleet tietävät. Kiinassa 1+1 voi olla mitä tahansa riippuen henkilön suhteista milloin keneenkin sun muista suhdanteista. Tämä ei Linin mukaan ole millään muotoa huono asia, päinvastoin: "Kun ihminen sanoo "En tiedä, miksi oikeastaan teen näin", voi olla varma, että hän toimii parhaiden vaikuttimiensa pakottamana, vastoin kaikkea järkeä. Se todistaa, että hän on hyvä ihminen". Kiinalaiset suhtautuvat järkeen todella epäluuloisesti, ja Lin arvelee, että jos Descartes olisi ollut tilaisuudessa kuuluttaa Buddhalle hokemaansa "Ajattelen, siis olen olemassa", Buddha olisi Linin arvion mukaan tokaissut vastaan, että "Mistä sinä muka tiedät, että sinä ajattelet?"

Kirjasta irtoaa paljonkin aforistisia lausahduksia länsimaisista omituisuuksista kuten: "Freud etsi ja löysi ihmisen psyyken hänen housuistaan, ja kristityt tarkoittavat jokseenkin samaa 'syntiä' tutkiskellessaan".

Mielenkiintoismpia ovat ehkä kuitenkin tämän länsimaistuneen kiinalaisen, Linin, kuvaukset omasta kulttuuristaan. Kiinalaisesta kulttuurista tunnetusti löytyy vastaus joka elämänvaiheeseen: "Kiinalanen herrasmies on aina Kungfutsen kannatta, niin kauan, kuin hän menestyy, mutta siirtyy Taon annattajaksi, jos epäonnistuu".

Tämä teos paljasti minulle yhden omaltakin kannaltani hauskan seikan, joka liityy taolaiseen viisaseen Laotseen, joka joko on historiallinen henkilö tai ei tai ehkä joiltain osin. Hänen suuhunsa tai pikemminkin hänen sanomakseen kirjoituksiin on pantu näkemys vedestä lempeänä voimana,  toimettomuuden väkevyytenä ja nöyryyden hyödyllisyytenä, sillä vesihän luikertelee eteenpäin vaikka miten pienestä rakosesta ja vaikka miten hitaasti, mutta luikertelee kuitenkin. Takavuosikymmeninä Chongqingissa sikäläisessä yliopistossa kävi ulkomaisille opiskelijoille yliopiston kalligrafian opettaja pitämässä jonkinlaisen näytetunnin. En muista hänen nimeään, mutta muistan, että hän haisi siltä, että oli vasta jokunen tunti sitten herennyt ryyppämästä. Minä kiinnitin ryhmässä huomiota, koska satun tietämään, miten päin sivellintä pidetään kädessä. Keskustelun kuluessa tuli puheeksi, että jo lapsena, kun kiinan kielen opiskelu ei ollut edes pilkettä silmäkulmassani, olin jossain nähnyt veden merkin, ihastunut siihen ja piirrellyt sitä eri paikkoihin parhaan kykyni mukaan matkien siveltimen jälkeä muotoja värittämällä; olin myös lapsena neljäsosan joka vuodesta vesieläin.

 

Opettaja tekstasi minulle oheisen kuvan teoksen. Tunnistan siitä joitain merkkejä, mutta en pysty lukemaan sitä kokonaan – tässä on mukana taiteellista vaikutelmaa, vaikkei tämä ei olekaan sitä kaikkein ekspressiivisintä kirjoitustyyliä, caoshuta, vaan ihan normi kaishuta. Isossa tekstissä kuitenkin lukee: "Parhaat/älykkäimmät tms. ihmiset ovat veden kaltaisia", ja tästä käsillä olevasta Linin kirjasta sain tietää, että kyseessä on Laotsen teksti. Kuulemma teksti jatkuisi, että vesi hyödyttää kaikkia, mutta uskallan väittää, että sitä tässä ei lue. Lin jättää sitaatistaan välistä jotain pois ja jatkaa kohdalla, jossa sanotaan, että vesi asuu paikoissa, joita muut ylenkatsovat. Linin tulkinnan mukaan tämä Laotsen näkemys vedestä tulee lähelle Vuorisaarnaa.



Noin yleisesti ottaen on sanotava, että nyky-Kiina ei arvosta mitään, mitä ulkopuoliset Kiinasta arvostavat, niin kuin nyt taolaisuutta. Hämmästyttävää onkin, miten paljon taolaisuuden ilmenemismuotoja Kiinassa näkee. En tahallani käytä sanaa perinne, sillä se on vakiintunut tarkoittamaan jotain umpikuollutta. Vaikka noita taolaisuuksia kansan syvien rivien kulmakunnilla näkee runsaasti, virallisesta Kiinasta kuten ison yliopiston kalligrafian opettajan siveltimestä niitä ei suoraan sanottuna odota.

Saamani kalligrafinen teos on vähän reissussa rähjäntynyt, mutta nyt se odottaa kehyksiin pääsyä valopöydälläni – nyt, kun tiedän, että kyseessä on taolainen tekstinpätkä.

Tässä Linin kirjassa Vastavirran ilot on luku kalligrafiastakin, mutta sanottakoon, että se on ehkä kirjan heikoin. Sen verran siitä voi sanoa, että siinä mm. kerrotaan, että kun kiinaksi "kaunokirjoitetaan" sana eli merkki 'koira', samalla voidaan ilmaista, onko se nyt sitten sellainen vai tällainen koira ihan vain siveltimen painallusta säätelemällä.

Lin ottaa kantaa myös joihinkin kirjoittamisaikaan akuutteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden taustalla olevia "kiinalaisia erityispiirteitä" hän avaa. Olen usein maininnut tällä blogillani sen, että Kiinassa on vain viidesosa maailman väestöstä mutta neljäsosa naisten tekemistä itsemurhista. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mistä se johtuu, mutta Lin kertoo, että naispuolisen lesken on pitänyt tehdä itsemurha aviomiehen kuollessa, ja tätä on sovellettu myös niihin tapauksiin, kun nuorelta tytöltä on ennen häitä kuollut sulhanen. Tyttövauvoja on aina tapettu, ja jos ei olla, näitä on lähetetty luostareihin, ja kuten viimeksi esittelemässäni Linin kirjassa Leski, nunna ja kurtisaani kerrotaan, luostarit eivät aina ole olleet luostareita sanan varsinaisessa merkityksessä vaan jonkinlaisia viihdytyslaitoksia lähestyen bordellia. Sukulaiset myivät varsinkin vanhempansa menettäneitä tyttöjä suoranaisiin ilotaloihinkin. Lin siteeraa Ju Tšengšien runoa, jossa on mm. kohta itsemurhaajanaisesta: "Hänen sukunsa jäsenet ovat iloisia ja nauravat hänen kuollessaan. He anovat oikeutta pystyttää kunniapatsaan sukunsa loiston korottamiseksi." Lin kertoo myös, että jalkavaimojärjestelmä ei toiminut aina edes miesten hyväksi: "Suoranainen seuraus siitä oli, että sen ajan korkea-arvoiset ministerit ja valtion virkamiehet ilmestyivät keisarillisille vastaanotoille kasvot mustelmilla ja raavittuina".

Että jos meno Kiinassa kiinnostaa, niin ei kun tästä lukemaan. Kirjoittajalla on sitä paitsi napakka tyyli, mutta kulttuurierojen sietämiseen pitää olla valmis. Vaikka Lin on kriittinen entisen kotimaansa suhteen, hän ei ole sitä ihan joka kohdassa, joissa hänen meidän mielestämme ehkä pitäisi olla. (29.11.2023)

 

 

Nykyongelmat ja muinainen Kiina

 

Olen jälleen kahlannut läpi yhden Lin Yutangin teoksen, tällä kertaa sekalaisten näytepätkien kokoelman kiinalaista kirjallisuutta nimeltä Ymmärtämisen taito. Otteet ovat toisaankin erittäin sekalaisia käsittäen keskenään täysin vastakkaisiakin näkemyksiä, ja joskus jo itse kulloisetkin kirjoittajat rinnastivat omissa teksteissään eri käsityksia siitä, mikä on oikeanlaista elämää.

Lin itse katsoo, että tekstinpätkiä yhdistää kuitenkin jokin, nimittäin se, että niiden kirjoittajat eivät ole laatineet tekstejään jälkimaailmaa varten vaan lähinnä "huojennukseksi itselleen ja lähimmille ystävilleen". Aikaskaala on laaja ulottuen aina n. 500-luvulta eaa melko lähelle meidän päiviämme eli jonnekin 1800-luvun alkuun. Tähän nähden aika hämmästyttävä toinen yhdistävä seikka on se, että Linin sanoja lainatakseni "Ilmaisutapa tai merkityksen runous on tärkeämpi kuin sisältö". Lin määritteleekin kirjallisuuden seuraavasti: "Aito kirjallisuus tuo aina esille inhimillisen epätäydellisyyden ja siihen liittyvän olennaisen ristiriidan: me emme ole pahaan pystymättömie enkeleitä, korkeampiin ja jalompiin rientoihin kykenemättömiä petoja".

 

Kiinalaisen vanhan kirjallisuuden kohdalla on muistettava sekin, että Kiina ei ole juuri koskaan ollut yksi vaan kuten kaikki dynastioiden kanssa tuskailleet ovat joutuneet toteamaan, yhtaikaa on saattanut olla vallalla viitisenkin kappaletta eri "kiinoja"; tästä johtuu, että hallitsijat vaihtuivat yllättävästikin, ja koska oppineet eli kirjailijat olivat virkatutkinnon suorittaneita eli erittäin tarkasti kulloisenkin hallinnon tiedossa, varsinkin ne runoilija-oppineet, jotka esittivät mielipiteensä rehellisesti ja itselleen uskollisina, joutuivat kaikki jossain vaiheessa elämäänsä vangituiksi ja karkotetuiksi jonnekin syrjäseuduille. Kaikki vangitut eivät toki olleet kovin suuria kirjailijoina, mutta vangituinakin he olivat aina ahkeria, ja käsillä olevan niteen lopussa Lin toteaakin: "Jos kiinalainen oppinut suljetaan muutamaksi kuukaudeksi tai yhdeksi vuodeksi vankilaan, niin hän tuo sieltä mukanaan moralisoivan käsikirjoituksen". Tarpeetonta mainitakaan, että Lin ei suuremmin arvosta moralisointia.

Ja totta onkin, että tämä käsillä oleva nide ei nyt sitten olekaan ihan yhtä mielenkiintoinen kuin aiemmin tällä blogilla esittelemäni Lin Yutagin teokset juuri siksi, että tässä on pyritty kokoaamaan yksiin kansiin mahdollisimman kattavasti kaikkea, mitä Kiinassa on satuttu kirjoittelemaan, myös eri taiteellisia ja älyllisiä tasoja edustavaa materiaalia.

Kiintoisinta antia ovat ehkä sellaiset yksityiskohdat, joita yksikään länsimainen Kiinan historia ei kerro. Minulla on meneillään tässä isännän joululahjan viimeinen työvaihe. Tekeillä on sukat, joihin tulee nahkapohjat. Olen jo käyttänyt vuoden päivät itse samanlaisia, samalla kirjo- ja kuvioneuleen yhdistelmällä kudottuja nahkapohjasukkia, ja hyvät ovat. Tästä Linin kirjasta nyt sitten luin, että ennen vanhaan Kiinassa sukkiin laitettiin usein pohjat, jolloin niillä saattoi tassutella vähän ulkosallakin.

Koska kiinalaiset keksivät rahan, se on aina ollut Kiinassa jonkinlainen ongelma. On yleisesti tiedossa, että 1700-luvulla Kiinan bruttokansantuote oli suurin maailmassa. Oppineet olivat joutuneet opiskelemaan kungfutselaisia (ja taolaoisiakin) testejä, jotka ajoittuvat niinkin varhaisiin vuosiin kuin 500 eaa., ja niissä haaveiltiin ns. alkuperäisestä luonnollisesta elämästä. Siihenhän raha ei oikein voinut kuulua, joten köyhyyden mahdollisesta autuudesta oli usein oppineiden kesken puhetta. 1700-luvulla sitten erään teoksen oppinut protagonisti päätyi toteamaan: "En usko, että on kovinkaan hauskaa olla köyhä". Samasta 1700-luvun lähteestä on peräisin seuraavakin katkelma:

"Olkaa mieluummin puhtaita ja köyhiä kuin siivottomia rikkaita; ottakaa kuolema vastaan iloisesti, kun se tulee, sen sijaan että olisitte huolissanne elämästänne
Jezen: Minusta on parempi olla siivottoman rikas.
Tshupo: Minä toivoisin olevani puhdas ja rikas. Mutta siihen on vaikea päästä. Toivonko liikaa?"


Enkä malta ottamatta vielä yhtä pikku otetta tästä samasta Lininkin laajasti siteeraamasta Tshang Tshaon teoksesta Jumengjing:

"Jotkut olosuhteet ovat runollisia, kuten sanottua, mutta kuitenkin raskaita kestää – köyhyys ja sairaus. Jotkut äänet vaikuttavat hyvin viehättäviltä paperilla, mutta ovat kuitenkin karkeita – kukkien myyjät kaduilla.
Haiweng: Joitakin asioita sanotaan hyvin arkipäiväisiksi, mutta ne oikeastaan ne ovat ihania. Sellainen on raha."


Edellä siteeratut katkelmat ovat kenties hieman kyynisiä, mutta on tässä toisenlaisiakin kuten Shen Tshunlenin Uhrirukous Ah Tshenille. Se on kuvaus siitä, miten isä koki esikoistyttärensä kuoleman. Kertomuksessa muistellaan lapsukaisen lyhyen elämän sattumuksia ja surraan sitten menetystä: "Ah ja voi! suuri on suruni! Sovinnaissääntöjen mukaan ei tarvitsisi itkeä tyttären kuolemaa". Mutta kirjoittaja itkee. Ja antaa tyttövainajalleen neuvoja, miten pitää toimia, kun kohtaa Tuonelan tuomarin; isä puolestaan vakuuttaa tekevänsä maan päällä sen, minkä voi: "Uhraan buddhalaisia uhreja ja rukoilen rukouksia, ja minulla on sinulle täällä lientä, ja minä poltan paperirahaa sinun käyttöösi".

Jotkut lausunnot voisivat olla meidän omaltakin ajaltamme, vaikka ovat noin vuodelta 1100 kuten tämä Su Tungolta: "Ne, jotka arvostelevat maalauksia esineiden näköisyyden perusteella, puhuvat lapsen henkiseltä tasolta lähtien". Vastaavasti useimmat oman aikamme ihmiset ovat todenneet, että ikinä ei tiedä, onko joku onnettomuudelta tapahtumahetkellään vaikuttava asia lopulta pikemminkin onnekas ja päinvastoin – saman on todenut Liu An noin 150-luvulla eaa.

Me pohdiskelemme vielä tänäkin päivänä, pitäisikö mieluummin käyttää elämänsä sihen, mitä itse haluaa elämällään tehdä vai sittenkin menestyä yhteiskunnan mieliksi. 400-luvun alussa Fan Hua toteaa erään Jen Tselingin suuhun sanat pannen: "Jokaisen on saatava tehdä, mitä todella tahtoo", mikä sai keisarin pettymään. Ja yli tuhat vuotta myöhemmin samaa pohdiskelua on Kiinassa jatkanut Li Tshuowu: "Kurkkuani kuristaa, kun kirjoitan nämä sanat. Ah ja voi! Koin niin monia vaikeuksia elämässäni ja kärsin niin paljon siksi, että halusin olla oma itseni".

Oppineen ideaali on olla kehittynyt henkisesti, mutta ei omaperäinen kapinallisuuteen asti. Missään tapauksessa ei pidä antaa romanttisten ihanteiden sivuuttaa järkeä. Pitää suhtautua elämän vastoinkäymisiin huumorilla ja ottaa joustavasti vastaan, mitä kohtalo eteen toimittaa. Romanttinen idealismi kuulemma rappeuttaa yhteiskuntia kuten kävi Han-dynastian aikaan 200-luvun lopulle tultaessa. […] siihen mennessä se oli politiikassa saanut aikaan, että valtaan olivat päässeet itsevaltaiset naiset ja eunukit eivätkä suinkaan pyhimykset ja viisaat", kirjoittaa Lin. Minulla onkin seuraavana jonossa Linin romaani Keisarinna Wu, ja ensimmäisen luvun ensimmäinen virke kuuluu kiinnostavasti: "Kuinka voi kirjoittaa isoäidistään kun tämä on huora?" (15.12.2023)

 

 

Kiinalainen naisdespootti

 

Lin Yutangin kirjojen kahlaamiseni jatkuu: nyt oli vuorossa ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Saattaapa olla, että se oli häneltä tätä lajia minulle viimeinen, sillä Lin Yutang ei selvästikään ole romaanikirjailija luontojaan.

Tosin tämä teos nimeltä Keisarinna Wu ei ole puhdaslinjainen romaani vaan pikemminkin ns. faktio, joskaan termiä ei oltu veilä kirjaa kirjoitettaessa, 1960-luvun puolivälissä, keksitty. Romaani toisin sanoen perustuu tositapahtumiin. Lin kertoo Alkulauseessa tietojensa olevan peräisin kahdesta Tang-kronikasta, joskin länsimainen nykylukija älyää kyllä olla juuri tästä syystä aika varovainen, sillä kaikki maailman kronikat ovat paljon po. tapahtumien jälkeen laadittuja ja edustavat näin ollen jälkiviisauden ja voittajan etujen sangen kyseenalaista "totuutta".

 

Mutta yhtä kaikki, keisarinna Wu on todella 600-luvulla elänyt henkilö. Historia on kohdistanut häneen hallitsijana ilmeisen oikeutettua kritiikkiä, ja tässä Lin romaanissakin on paljon hallinnollis-poliittisia juonittelukiemuroita. Vaikka Lin epäilemättä on yrittänyt selkokielistää niitä kiinalaista hallintojärjestelmää ja tapakulttuuria tuntemattomalle länsimaiselle lukijalle, voi olla, että Kiinaan noin ylisesti ottaen perehtymättömälle tämä kirja voi liian kova pala, semminkin kun tässä on vahva tendenssi, jonka läpi pitää yrittää nähdä.

Lin esittää kyllä suoraan paitsi Alkulauseessa myös romaanin ikään kuin kehyskertomuksessa agendansa. Tarina esitetään erään Tang-prinssin kertomuksena isoäidistään, tästä puheena olevasta keisarinna Wusta, ja lukuohjeeksi määrätään, että "näin siinä käy, kun naiset saavat vallan". Lin toki muistuttaa, että naiset ovat mukavia eikä heitä saa alistaa, mutta hän myös korostamalla korostaa, että politiikkaan näitä ei pidä päästää. Hän siis väittää, että keisarinna – ennen pitkää itse asiassa keisari, mitä titteliä hän vaati, koska keisarinna oli hänestä vähättelevä – Wu oli hirviö siksi, että oli nainen. Lin on vähän niin kuin sitä mieltä, ettei yksikään mies olisi ikinä yhtä julma, vaikka juuri ennen tämän kirjan kirjoittamista (alkuperäinen on julkaistu 1965) oltiin aivan vastikään päästy Hitleristä ja Stalinista, eikä se hänen kotimaansa edelleen valtaa pitävä Maokaan mikään Herran enkeli ollut. Itse asaissa Linin kertomat keisarinna Wun manööverit tulivat toistumaan Maon toteuttamina jokseenkin samanlaisina.

Länsimainen nykylukija ei tietenkään suostu lukemaan tätä Linin märäämällä tavalla, jos kohta nykylukutavallakin keisarinna Wu on kyllä dramaattinen tapaus. Lin ei kyökkipsykoloi päähenkilöään, mutta mainitsee, että tällä oli ankarat kotiolot, mutta kenelläpä tuon ajan eli 600-luvun Kiinassa ei olisi ollut. Kun puhutaan Kiinasta, pitää myös muistaa, että "kiinoja" on aina ollut monta, omia alueitaan hallinneita, keskenään sotivia sanottakoon nyt vaikka päädynastioitakin usein viitisen kappaletta yht'aikaa, joskin pitkiä ajanjaksoja on voinut olla erilaisia kuningaskuntia parikinkymmentä samanaikaisesti. "Kiina" on siis oikeastaan suurimman osan historiaansa ollut monista valtiosta koostuva, ja Kiina-tietoisuus onkin vähän samantapainen kuin eurooppalaisten tietoisuus Euroopasta.

Mutta lopulta itse asiaan: tämä romaani ajoittuu vuosistaan, jona uusi dynastia, Tang, pyrkii vakiinnuttamaan juuri valtavasti laajentuneen valtakuntansa ja uuden hallitsijasuvun aseman. Jälkimmäisen keisarinna Wu pyrki estämään.

Olot olivat sekavat tuliterässä suurvallassa. Ensimmäinen Tang-dynastian keisari, Taitsung, lujitteli asemaansa osoittamalla eri tavoin suosiotaan hänelle palveluksia tehneille, ja eräältä armeijansa komentajalta hän tällaisena suosionosoituksena otti 14-vuotiaan tyttären mukansa palatisiin. Tytöstä tuli näin osa keisari Taitsungin haaremia. Tässä yhteydessä tyttö sai uuden nimen Meiniang – muinaisilla kiinalaisilla oli usein monta nimeä, ei vain peräjälkeen vaan yhtaikaakin, eri tarkoituksia varten, ja itse asiassa on jossain määrin edelleenkin. Haaremiuran alkuvaiheesta asti aika pitkällekin Lin käyttää tytöstä nimitystä rouva Wu – Kiinassa naiset eivät naimisiin mennessään välttämättä ota miehensä sukunimeä, ja keisarin taloudessa alkuperäinen sukunimi oli myös käytännöllinen, kun erilaisia rouvia oli melkoinen määrä.

Haaremin naiset oli luokiteltu arvoasteisiin. Ykkönen oli varsinainen keisarinna, keisarin ensimmänen eli päävaimo, mutta siten oli neljä kapaletta toiseksi korkeimmanasteisia varsinaisia jalkavaimoja. Näiden alapuolella oli reilu parikymmentä muuta keisarin käytössä olevaa vakionaista eri ryhmissä. Näistä alinta, ns. valittuja eli tsaireneita edusti rouva Wu Meiniang vielä 24-vuotiaanakin eli kymmenen vuotta palatsissa vietettyään.

Tämän kismitti Meiniangia.

Rouva Wu oli ilmeisesti jo lapsena ollut kiinnostunut historiasta ja kirjallisuudesta ja sen sellaisesta tytöille sopimattomasta. Palatsissa hän hoiti seksiorjan hommansa, mutta ennen kaikkea häntä kiinnosti, miten systeemi toimi, ja hän lienee päässyt siitä selville aika hyvin. Tämä voitanee päätellä jo siitä, että häntä ei oltu päästetty etenemään haaremin hierarkiassa, mutta etenkin siitä, että keisari Taitsungin kuolinvuoteella keisarin neuvonantaja vaati keisaria lähetyttämään tytön takaisi kotiinsa, mitä tyttö tai nyt jo pikemminkin nainen ei halunnut.

Meiniang nimittäin oli jo suunnannut katseensa kruununperilliseen, joka oli niin heikko, että Meiniang laskeskeli pääsevänsä pääleskeksi aika pian syrjäyttämällä tämän kruununperillisen, Gaotsungin, päävaimon, joka oli tyhmä.

Keisari Taitsungin kuoltua kaikki hänen haarminsa naiset kuljetettiin luostariin. Uusi keisari Gaotsung kävi luostarissa tapaamassa isänsä vanhaa vosua Meiniangia sen verran perusteellisesti, että tämä haettiin takaisin, koskapa oli uudelle keisarille raskaana. Asiaa paheksuttiin jonkin aikaa, sillä pojan ryhtyessä isänsä naiseen katsottiin kyseessä olevan sukurutsa, vaikkei tuo nainen olisikaan pojan varsinainen äiti. Mutta ei se mitään, tästä kuitenkin alkoi rouva Wun voittokulku.

Tähän aikaa valtakunnan pääkaupunki ja palatsin sijaintipaikka oli Linin translitteroinin mukaan nykyinen Sian, nykykäytännön mukaan kirjoitettuna Xi'an, joka kertomuksen aikoihin oli Linin käyttämässä latinalaistetussa asussa nimeltään Tšangan, nykykäytännön mukaan Chang'an. Tämä Tangin pääkaupunki oli tuon ajan koko maailman suurin kaupunki nykytytkimuksen mukaan. Kyseessä on siis se kaupunki, josta käsin turistit käyvät katsomassa terrakottasotialaita. Chang'anissa oli kaikkea ja se kaikki oli komeaa, myös rotat, myös palatsissa, ja koska rouva Wu inhosi kissoja, keisariperhe siirtyi viettämään yhä enenevässä määrin aikaansa jonkin matkan päähän Linin mukaan Lojangiin, josta nykyisin käytetään translitterointia Luoyang.

Rouva Wu oli kiinnostunut mitä ihmeellisimmistä asioista. Kiinan perinteiset uskonnot kiehtoivat häntä vuorollaan, ja yksi hänen rakastajistaan keksi, että rouva Wu, nyt jo leskikeisarinna, oli uudestisyntynyt Buddha. Linin mukaan – minkä uskon pitävän paikkansa paikkansa – rouva Wu olisi ollut nimenomaan uusi Maytrea Buddha (käytän tässä nykyisin yleisempää kirjioitusasua – eli niin kutsuttu Naurava Buddha).

Keisari(nna) Wu (nyt annetulta nimeltään) Zetian lahjoittikin suuren summan rahaa Luoyangin Longmenin luolastoon rakennettavaa Fengxianin temppeliä varten.  Se valmistui yli seitsentoistametrisine Vairocana Buddhineen vuonna 676. "Luolasto" tosin on harhaanjohtava sana, sillä pikemminkin kyse on vuoren seinämään louhituista syvänteistä. Tämä Fengxianin temppeli on oikeastaan eräänlainen terassi, ja siitä on ohessa omaottamani kuva.

Netissä saattaaa törmätä väitteeseen, että tuon vasemmalla laitimmaisena olevan Vairocana Buddhan mallina olisi ollut keisari(nna) itse. Luoyang sijaitsee Henanin maakunnassa, jonka pääkaupunki on Zhengzhou, ja siellä sjaitsevassa provinssin museossa oli planssi, jossa oli puhetta tästä Wu Zetianin rahoittamasta Fengxianin temppelistä. Planssissa hänestä käytetään nimenomaan titteliä Emperor, eli siis maskuliinista muotoa. Siitä sitä vastoin ei mainittu mitään, olisiko keisari ollut itse mallina…Eikä mainitse Linkään. Mutta tällaiseen huhuun saattaa törmätä.

Naispuolisella keisarilla oli joissain suhteissa miespuolisten vastineittensa käytännöt kuten esimerkiksi haaremi. Wu Zetianin haaremia kutsuttiin Haikara-instituutiksi. Tämä nimitys viitaisi Linin mukaan taolaoisuuteen, sillä taolaiset viisaat lensivät Linin kirjan mukaan haikaroilla tuonpuoleiseen. Tässä kohden epäilen käännösvirhettä, sillä minun aiempien  tietojeni mukaan kyseessä olisivat kurjet.

Mutta olipa mikä lintulji hyvänsä, tämäntyyppiset seksuaalisuuteen liittyvät seikat eivät aiheuta Kiinassa samanlaista moraalista närkästystä kuin meillä, ja länsimaiselle lukijalle Lin selittää asiaa. Keisarinna oli näihin aikoihin jo 73-vuotias: "Onhan lisäksi täysin sopivaa, että keisarinna nauttii vastakkaisen sukupuolen seurasta ja pitää haaremissaan kauniita nuorukaisia. Huvittelevathan vanhat keisaritkin usein nuorten tyttöjen seuralla, vaikka olisivatkin jo sukupuolisesti kykenemättömiä". Keisarinnan miesmaku oli varsin laaja alkaen härskistä katupainijasta, josta keisarinna teki paitsi joksikin aikaa päärakastajansa myös apotin luostariin (= "hullu apotti"), jonne tämä kokosi "munkeiksi" ammattinyrkkeilijöitä ja muita tappelupukareita. Toista laitaa edustivat meikkaavat pojat kuten keisarinnan erityissuosioita nauttivat (Linin translitteroinnin mukaan) Žangin veljekset. Viimemainittua lajia keisarinna keräsi nimenomaan tuohon Haikara-instituuttin, mistä ilmiöstä Lin toteaa myös: "Se tuli tunnetuksi homoseksualistien kokontumispaikkana". Sinne pääsemiseksi tuli oikein hakemuksia ellei suorastaan vaatimuksia. Kuulemma eräskin kirjelmöi: "Vaatimuksensa perusteeksi hän esitti, että hän oli hyvin kaunismuotoinen vyötäröstä alaspäin".

Linin kritiikki kohdistuukin siihen, että keisarinna suosikkeineen syyllistyi terroriin. Ihmisiä tapettiin mielivaltaisesti, heitä karkotettiin perheineen trooppisille alueille etelään, heille määrättiin uudet halventavat sukunimet, heitä pakotettii itsemurhiin, korkeita virkamihiä syöstiin orjiksi… Uusista, luovista kidutusmenetelmistä on kirjassa runsaasti kuvauksia. Haikara-instituuttilaiset ja hullu apotti munkkeineen piinasivat huvikseen myös tavallisia kaupunkilaisiakin, ja siinä vaiheessa, kun yksi Žangin veljeksistä otti haltuunsa erään maanvljelijän tilukset noin vain, alkoi oikeastaan hidas kierre siihen, että keisarinnan ja hänen suojattiensa toimintaa alettiin vaatia hillittäväksi.

Lin antaa selitykseksi järjettömälle väkivallalle sen, että keisarinna halusi lakkauttaa Tang-dynastian ja perustaa omansa, mutta jos näin oli, siinä oli kyllä kiinalaisia erityispiirteitä. Kertojana toimivan prinssin sanomana: "Isoisällä [Taitsung] oli kahdeksn poikaa, joista rouva Wu oli synnyttänyt neljä. Yksi pojista kuoli nuorena, isoäiti [= rouva Wu] tappoi viisi, joukossa kaksi hänen omaa poikaansa, ja jäljelle jääneitä kahta hän piti vangittuna toistakymmentä vuotta – puhumattakaan vastasyntyneestä tyttärestään, jonka hän omin käsin kuristi".

Koska meillä on paraikaa maailmassa aimo määrä autoritaarisia, mielivaltaisia diktaattoreita, mm. jälleen kerran Kiinassa, sitä rupeaa miettimään, että mitkä olot johtavat tähän, että valtaan pääsee sujahtamaan despootti huolimatta siitä, että on olemassa instituutioita, joiden pitäisi estää moinen. Alkuun despotiasta nimittäin ollaan säännöllisesti suorastaan innoissaan, vaikka despootti tuhoamalla tuhoaa koko yhteiskuntaa.

600-luvun alussa Taitsungin aikaan Kiina laajeni siis nopeasti, ja vieläpä vieraisiin kultturipiireihin. Yhdestä tällaisesta alueesta tässä romaanissa puhutaan nimellä Turkestan, ja siihen kerrotaan kuuluneen mm. Turpan, eli kyseessä on nykyisin Xinjiangina tunnettu seutu. Tämän suunnan laajentumiseen kuului myös nykyinen Kazakstan. Toisen laidan uuteen laajentumiseen sisältyi Korea. Kiinalle alistuttiin ja ehkä siihen jopa haluttiin kuulua: "Joulukuussa 673 saapuivat Taškentin ja Samarkandin seuduilla sijaitsevien Sulerin ja Guangjuanin turkkilaiset hallitsijat Tšanganiin suorittamaan veronsa ja pyytämään rauhaa. Seuraavan vuoden joulukuussa tuli Persian viimeisen sassanidilaiskuninkaan Jesdegerdin poika Firuz pakolaisena Tšanganiin ja asettui sinne asumaan paettuaan muhamettilaisten lisääntynyttä mahtia". Eli oltiin äkisti jouduttu tekemisiin uusien kulttuurien kanssa, ja valloitetuillakin alueilla oli jo ennen Tang-Kiinan tuloa sotkemaan meneillään kriisejä ihan omastakin takaa. Yksi iso tekijä oli tosiaankin islam, joka alkoi levitä nopeasti heti Mohammadin kuoleman 622 jälkeen.

Noilta uusilta rajaseuduilta levisivät kriisit ja muutkin vaikutteet oman laajentumisensakin kanssa kipuilevaan Tang-Kiinaan. Lin kertookin, että "Pääkaupungissa Tšanganissa (nykyisessä Sianissa) vilisi eri kansanheimojen värikkäitä asuja, niin intialaisten munkkien ja japanilaisten opiskelijoiden, persialaisten Zarathustran kannattajien, manikealaisten ja nestoriolaisten kuin Syyrian juutalaisten. Taitsung oli kohdellut hyvin suurpiirteisesti vieraita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia".

Eli olivat juuri olleet menossa mahtavat globalisaation juhlat, joiden krapula, kulttuurinen sekasotto, ilmeni tilannetta hyväkseen käyttävänä despoottina, keisari(nna) Wuna.

Ja kyllähän se islam Kiinaankin tuli hyvin nopeasti, jo heti siinä 600-luvulla, ja Xi'anissa, tuossa Lin Tšanganissa, on edelleen hienostunut, laaja moskeija-alue. Muslimikortteliksi nimitetään lähinnä basaaria siinä Rumputornin takana, mutta oikea muslimikaupunginosa on sitten vasta tuon basaarialueen takana, ja se on erittäin eloisa ja viihtyisä. Ja nestoriolaisuus on se kristinuskon suunta, jonka kannattajat väärän Kristuksen olemuksen tulkintansa (muka...) tähden ajettiin maanpakon, ja nimenomaan itään päin, ja Kiinassa onkin säilynyt syyriankielisiä nestoriolaisia tekstejä.

Lin antaa ymmärtää, että jossain vaiheessa keisari(nna) olisi itsekin tullut siihen tulokseen, että terrorilla oltiin nyt saavutettu se, voitiin, ja hän alkoi kutsua takaisin niitä korkeita virkamiehiä, jotka karkotuspaikossaan olivat vielä hengissä. Ministerit ja oppineet tuomarit saivat viimein kootuksi rivinsä ja keisari(nna) Wu suljettiin palatsivankeuteen. Hän "antoi anteeksi" monille, jotka eivät olleet alistuneet hänelle ja jotka hän oli kiduttanut hengiltä tai muuten tappanut, ja hän teki jopa sen myönnytyksen, että hänelle sopi, että hänestä käytettäisiin hänen kuolemansa jälkeen arvonimeä keisarinna eikä keisari. Hän kuoli 83-vuotiaana.

Mutta oli kyllä valtavan energinen ämmä, jos puoletkaan tässä kronikoihin perustuvassa romaanissa kerrotusta pitää paikkansa. (26.12.2023)