Kaikissa Kiinaa edes sivuavissa kirjoissa muistetaan muistuttaa, että Kiinassa ei saa antaa kenellekään mitään neljää kappaletta, koska neljää merkitsevä sana ääntyy samoin kuin kuolemaa merkitsevä, ja siksi vastaanottaja kokisi sen loukkauksena. Joskus väitetään jopa, että kuolema olisi Kiinassa jonkinlainen tabu, mikä puolestaan tarkoittaa, ettei siitä saisi puhua.
Tosiasiassa kuolemasta puhutaan hämmästyttävän paljon ja vieläpä aika kevyeen sävyyn. Siitä puhutaan jopa kielten oppitunneilla – en muista kääntäneeni minkään muun kielen tunneilla kuolemaan liittyviä käännöslauseita, mutta kiinan tunneilla monia. Esimerkki: Luulen, että kuolen pian. Kuvitelkaapa moinen lause suomalaiseen kouluun...
Kuolema ei siis ole järin kunnioitettu asia Kiinassa, mikä näkyy siinäkin, ettei ihmishengellä ole siellä juuri minkäänlaista arvoa. Wongin teoksessa Punaisen Kiinan blues kerrottiin Tiananmenin verilöylystä, kuinka ihmiset vetäytyivät aina vähäsen ammuttaessa, mutta hiipivät sitten takaisin, kerta toisensa jälkeen; he häipyivät kokonaan vain, kun puhkesi vesisade, mutta jahka se oli loppunut, he palasivat takaisin luotisateeseen. Kun löytyi tunnistamaton ruumis ja toisaalla puolestaan tiedettiin jonkun kuolleen, ruumista vain ei löytynyt, tuhkattavaksi jälkimmäisenä lähetettiin tuo edellinen. Teloitettujen rikollisten elimillä käydään Kiinassa tunnetusti kauppaa, mutta jotkut elimet on parempi irrottaa elävästä ihmisestä ja tappaa hänet vasta sitten. Kun Kiinaan ilmaantuivat palohälyttimet, niiden toimintaa pyrittiin jopa tarkkailemaan. Kerran tarkastajat ilmaantuivat Wongin asuntoon, puuhailivat aikansa ja ilmoittivat sitten, että hälytin on kunnossa. Kun Wongin mies ihmetteli, että eihän laite ollut päästänyt inahdustakaan, hänelle vastattiin, että se hälyttääkin vain heidän toimistossaan.
Olenkin aprikoinut, että kuolema-sanan kanssa samantapaisesti ääntyvien sanojen kanssa saivartelu on jonkilainen pinnallinen yritys edes jotenkin tulla toimeen sietämättömän arkipäiväisen kuoleman kanssa.
Samoin olen lukenut kymmeniä kirjoja, jossa väitetään, että kiinalaiset olisivat hillittyjä, vaikka jokainen näkee, etteivät he ole. Hillityllä käytöksellä on toki funktio, ja se funktio näyttää minusta vain olevan hieman erilainen kuin meillä lännessä. Kiinassa hillitty käytös vaikuttaa olevan viestintäkeino, jolla välitetään tieto, kuinka vakavissaan ollaan käsillä olevan asian suhteen. Se, joka säilyttää malttinsa, on harkinnut asian pohjiaan myöten ja on tosissaan. Se, joka kimpaantuu, osittaa sillä, että asia ei oikeastaan kiinnosta häntä ja hän on tässä vain koettelemassa lähimmäistensä kanttia lähinnä huvin vuoksi. (5.5.2009)
