Jutustelevasti antroposofiasta

04.12.2021

Kotirinta, Pirkko. Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa. EU 2021.

Suoritettu ensimmäinen kauden hiihtolenkki. Suorittaminen on oikea termi, sillä Sortavala-suksiemme pohjissa olivat viime kevättalven suvikelivoiteet – sukset eivät siis luistaneet lainkaan.

Käviköhän Hilma af Klint (1862–1944) ikinä sivakoimassa?

Luin tuossa Pirkko Kotirinnan teoksen Hilma af Klintin arvoitus. Kirja on kirjoitettu sillä tavalla minä-muodossa, että kirjoittaja kertoo puuhistaan selvitellessään Hilman tarinaa. Minua olisi ehkä kiinnostanut Hilma af Klint enemmän kuin Pirkko Kotirinta, mutta kyllä tämän loppuun luki.

En itse pidä Hilma af Klintin teoksista. Minusta ne ovat banaaleita ja pikemminkin luonnoksia tekstiilitöihin, verhoiksi tai pussilakanoiksi, kuin maalauksia. Taiteen ja taideteollisuuden välistä kuilua pyrittiin jo 1800-luvun puolesta välistä lähtien kuromaan Arts and Crafts Movementin toimeista umpeen nostamalla käsiteollisuuden/taideteollisuuden arvostusta taiteen ja arkkitehtuurin arvostuksen tasolle. Ensimmäinen isku kultasuoneen tapahtui Bauhausissa. Sinne opettamaan 1922 tullut Kandinsky, vakiintuneesti abstraktin taiteen isänä pidetty, olikin huolissaan sitä, että joskohan abstraktiosta tulee jotain halpaa dekoraatioita kuten solmio tai matto. Ja tosiaan, Kotirinnan kirjassa paljastetaankin, että Hilma af Klintin teoksista on tehty nyttemmin arvomattoja, joita myydään CFHILL-galleriassa Tukholmassa.

Vähiten kiinnostavaa tässä aihepiirissä on taidehistorioitsijoiden kilpajuoksu sen nimeämisessä, kuka sen ensimmäisen abstraktin taideteoksen prykäisi. Hilma af Klintiä ei olla aina kelpuutettu edes koko kisaan, vaikka on tiedossa, että hänen ensimmäinen abstrakti maalauksensa syntyi 1906, siis hitusen aikaisemmin kuin Kandinskyn, sillä Hilma ei esitellyt töitään julkisesti elinaikanaan. Ja se nyt sattuu olemaan taiteilijuuden kriteereitä. Hilma af Klint ei siis joidenkin mielestä ollut taiteilija huolimatta taiteilijan koulutuksestaan ja työskentelystään taiteen materiaalisilla välineillä, koska hän ei esitellyt tuotantoaan, ja siksi hänen tuotantonsa ei voi olla taidetta. Tämä on linjassa Heideggerin teoksen määritelmän kanssa. Heigeggerille taideteoksen pääkriteeri on, että teosta vaalitaan taideteoksena, mikä yleensä tapahtuu julkisen esittelemisen myötä.

 

Toisaalta minä esitän Karjalaisuuksia kirjassani ensimmäisen abstraktin taiteen filosofiaa käyttävän kaupallisen lehti-ilmoituksen vuodelta 1903, ja sitä taas ei kelpuuteta maailman ensimmäiseksi abstraktiksi visuaaliseksi teokseksi siksi, että se on mainos...

 

Tuntuu olevan todella vaikea sietää, että abstrakti ilmaisu oli niin sanoakseni ilmassa, ja sitä käytettiin joka puolella, myös kaupallisessa viestinnässä, ja siellä aikaisemmin kuin maalaustaiteessa. Maalustaide siis luultavasti sai vaikutteita kaupalliseta mediasta.

Hilma ei esitellyt töitään julkisesti, sillä hänen ei tarvinnut. Hilma af Klint oli aatelineito, jolle oli aina niin henkistä kuin taloudellistakin tukea ollut tarjolla. Kun hän alkoi nousta maailman maineeseen 1980-luvulla minun nuorna ollessani, hänen ympärilleen yritettiin kutoa narratiivia köyhänä, väärinymmärrettynä naistaiteilijana. Kertomus on sittemmin osoittautunut mahdollisimman epätodeksi. Tässä kirjassa kerrotaan, miten Hilma af Klint tunnetusti jo elinaikanaan esitti päättäväisen toiveen (eli vaatimuksen), että hänen teostensa pitäisi pysyä koossa hänen kuolemansakin jälkeen. Kun hänen vanha tuttunsa Tyra Kleen tarjosi mahdollisuutta koota ne saamansa perinnön turvin Sigtuna-säätiölle sen uuteen kulttuurikeskukseen, Hilma kieltäytyi ja ihmetteli, miksei Tyra Kleen antaisi tuota perintörahaansa suoraan hänelle, Hilmalle, vaan halusi rakennutta kulttuuritalon. Tuollainen ei ole köyhän taiteilijan puhetta. Hilma nimittäin tiesi, että kun hän testamenttaa työnsä rikkaalle aateliselle veljenpojalleen, hän saa ne pysymään koossa ilman minkään suvun ulkopuolisen kanssa nöytistelyä. Hilma oli ylpeä luonne ja ehkä vähän ahnekin. Ja kuoli ihan itse saamiensa perintöjen takia varakkaana naisena.

En siis pidä Hilma af Klintin tekeleitä hyvinä enkä häntä itseäänkään – aatelineidot ovat aika harvoin hyviä ihmisiä –  mutta se minua kiinnostaa, miten teosofia ja sittemmin antroposofia spiritismin säestyksellä saavuttivat jalansijaan sivityneistön tai itseään sellaisena pitävän ihmisjoukon keskuudessa perinteisen kristinnuskon menetettyä asemansa. Kristinuskoahan kohtasivat 1800-luvun kuluessa ja jo aiemminkin monet herätysliikkeet, eli perinnettä kyllä haastettiin. Suomessa teosofiaa ja antroposofiaa spritismiä harrastaen kannattivat uudet sivistyneistön edustajat, joiden asema perustui kaupalliseen toimintaan (esim. Minna Canth). Mainitut aatteet olivat suosittuja etenkin upouusien bisnesnaisten parissa, sillä kristinuskon, edellisen henkisen valtavirran, piirissä naisille ei ollut sijaa. Heille oli ehkä tarjolla jonkinlaisia marginaalisia palvelutehtäviä, mutta nämä uudet naiset halusivat johtaa ja olla aktiivisesti mukana luomassa uutta henkisyyttä – joko kehittämässä kristinuskoa uuteen suuntaan tai luomassa jotain kokonaan uutta maailman kaikkien koskaan olemassaolleiden uskonnollisten traditioiden pohjalta.

Jo heti kirjan alussa kerrotaan, miten Suomi oli tässä aatevuossa huomattavassa osassa Pekka Ervastin ansiosta, mikä on toki ollut hyvin entuudestaankin tiedossa. Kotirinta kirjoittaa, miten itse madame Blavatsky, teosofian grand old lady, oli todennut: "Kaikki tuntuu pettävän jalkojen alta ja pimeys vallitsee maailmassa. Muistakoot teosofit silloin kääntää katseensa Pohjolaa kohti, sillä Suomesta tulee valo. Niin sanoo madame Blavatsky".

Aihepiiriä koskeva kirjallisuus on pitkälti naisten kirjoittamaan, myös tieteellinen tutkimus, ja jostain syystä naiset mielellään vain kuvailevat, eivät analysoi. Itse kaipaisin seuraavaksi tilastoja siitä, millaisesta porukasta spiritismin, teosofian ja sittemmin antroposofian järjestöjen jäsenkunnat koostuivat. Tämä tieto luultaavsti kertoisi reippaasti enemmän liikkeiden sisällöstä – tosiaankin, sisällöstä – kuin yksittäisten henkilöiden elämänkulkujen kuvailut. Ihmiset ja heidän ajatuksensa kun ovat usein pitkälti heidän yhteiskunnallisten ryhmiensä tuotoksia, ja sitä on näin ollen myös heidän oman ryhmänsä vakiintuneiden ajattelutapojen haastamisensakin.

 

Ja tämän blogikirjoituksen otsikko on Jutustelevasti antroposofiasta siksi, että Kotirinta ei analysoi Hilma af Klintin teoksia lainkaan jos kohta ei analysoi hänen edustamiaan henkisiä virtauksiakaan. Vain vähän kuvailee joitain maalauksia selittäen, mitä niissä pintapuolisesti on, joten kirjan nimi on hieman harhaanjohtava.

Viimeksi muokattu: 04.12.2021
Kommentit (0)
1 / 40 Seuraava sivu »