Miten päästä käsiksi onneen? |
| 13.10.2025 |
Vaikka tässä on jo pitkään päästy tarkasteelmaan Saksojen Wenden huonoja seurauksia kuten AfD:tä ja tutustumaan niin kauno- kuin tietokirjallisuutena siinä kuin tv-sarjoinakin – jopa Wende-arkkitehti Angela Merkelin muistelmia myöten – siihen, että kaikki itäsaksalaiset eivät suinkaan olleet edes tapahtumahetkellä innoissaan yhteiskuntansa suistamisesta kapitalismiin, tämä Jenny Erpenbeckin romaani Kairos kyllä pysäytti. Minulta on mennyt nyt kaksi vuorokautta kirjasta toipumiseen.
En tähän hätään muista, kuka se mahtoi sanoa, että kaikki luovat ratkaisut vaativat syntyäkseen risitiriitaa, mutta minä olen taipuvainen jatkamaan ajatusta siten, että luovien ratkaisujen merkityksen ymmärtämiseen "pakottaminen" vaatii kaunokirjalllsuudessa huomattavan kokoluokan ristiriitoja. Olen monestikin todennut tällä blogillani, että ihmisiillä on pakkomielteenomainen tarve tulkita hyvinkin poikkeukselliset ajatukset sovinnaisiksi ihan vain oman mukavuutensa tähden. Aiheesta on tehty sosiaalipsykologisia kokeita, esim. pallopelin seuraajat, jotka ovat keskittyneitä omaan vinkkeliinsä kentän tapahtumii, eivät huomaa, kun pelikentällä juoksentelee gorilla. Erpenbec on luonut käsillä olevaan romaniinsa rakenteellisia ja sisällöllisiä jänniteitä, jotka pyrkivät varmistamaan, että lukijalta riistettäisiin eväät tällaisiin mukaviin huomaamattajättämisiin. Luulenpa, että minä en ole ainoa, joka en suoraan lukiessani älynnyt sivuilla vilistäviä suoranaisia gorillalumoja.
Lukijan elämää on helpotettu tietynlaisella dekkarimaisuudella. Rakennelma kasautuu vaikeasti havaittava palikka kerrallaan odottamattomaksi. Motiivikin on monille dekkareille typillisesti jotain omaneduntavoittelun, häpeän ja salailun sekaista. Tässä romaanissa ei sivistyneiden ihmisten kesken tietenkän murhata ketään, 'sus siunatkoon, mutta tässä joudutaan loukkuihin omasta halusta. Romaania markkinoidaan takannessa sanoilla "Haikea, tummasävyinen romaani kerrostaa kahden itäsaksalaisen tasapainotonta rakkaussuhdetta ja Saksan historian suuria käänteitä". Unohtakaa siis tuo soopa.
Juoni alkaa heinäkuusta 1986. Takana on jo kolmen vuoden takainen katastrofi, kun DDR oli ryhtynyt toimenpiteisiin täysin varmana, että ihan justiinsa Yhdysvallat hyökkää ydinasein heidän maahainsa. Tämä osoittautui valtavaksi tieduselun virheeksi – vieläkään ei taideta tietää, miksi tai kenen oli syy, mutta seurauksena oli globaali hälytystila ja varovaisuutta popaganda- ja tiedustelumenetelmiin molemmin puolin rautaesirippua: ettei moista harhakäsitystä enää pääsisi syntymään. On jo tapahtunut sekin, että Neuvostoliitossa on noussut valtaan Gorbatšov. Tätä kaikkea ei itse romaanissa kerrota, ja vasta suomalaisen käännöksen toiseksi viimeisellä sivuilla todetaan, että romaanin toinen päähenkilö on ollut Bundesrepublikin puolen vakooja, joka juuri tuona vuonna 1986 on alkanut epäillä omia vaikuttimiaan ja jonka kanssa seuraavana vuonna eli 1987 yhteistyö on lopetettu.
Mutta yhtä kaikki, tuolloin kesällä 1986 eräs 19-vuotias sivistyneistöperheen typykkä, ainoa lapsi, tapaa rankkasateessa samalla bussilla matkustaneen, itseään 34 vuotta vanhemman miehen vailla huolen häivää. Vaikka tätä ei typykkä vielä tiedäkään eikä koko romaanissa tulla koskaan edes manitsemaan, romaanihenkilömies oletettavasti jo tietää, että Saksojen tilanne on dramaattisesti muuttumassa: Gorbatšovin vaikutuksesta Saksojen välejä ruvetaan liennyttämään ja kenties oli vakoilijan silmin jo hyvinkin nähtävissä, että tapahtuisi se vuoden 1987 historiallinen Honeckerin ja Kohlin tapaaminen ja pian DDR olisi mennyttä. Tuotkaan historian faktaa vuodesta 1987 ei romaanissa mainita, mutta kun tuosta vuodesta puhutaan, kerrotaan Honeckerin ottamista jättimäisistä lainoista, joilla hän yritti mielistellä kansaansa.
Seuraa reipasta sadomasokistista seksiä, mutta Hans varoo aina, ettei satuta Katharinaa, ja Katharinan pitää aina vasiten suostua kaikkeen, mitä Hans haluaa. Eihän hän, Hans, voi viedä Katharinan tahtoa, sillä tokihan Hitlerikin valittiin valtaan vapailla vaaleilla.
Vuoden kuluttua tapaamisesta eli juuri 1987 Katharina päättää, ettei hänestä tulekaan latojaa, mihin ammattiin hän on käynyt kaksi vuotta oppisopimuskoulutusta – jotenkin derkkumaista, että akateemisten vanhempien lapsi saattoi siinä maassa ihan mukavasti ruveta hankkutumaan sen tyyppiseen dunari-duuniin kuin latojaksi. Mutta siitä hän nyt lsiis uopuu ja on hommannut itselleen opiskelupaikan hakemisen edellytyksenä olevan harjottelupaikan Frankfurt an der Oderin ( = se Saksana ja Puolan rajalla sijaitseva "toinen" Frankfurt) teatterista. Tähän johtopäätökseen hän tulee, sillä alistumalla Hansin seksuaalisiin vaatimuksiin hän on ostanut tällä sivistystä, taiteen ja ylipäätään länsimaisen kulttuurin tuntemusta kuten ruokailutapoja ja sen sellaista länsitietämystä. Tässä yhteydessä tulee esiin se, että Hansin isä oli natsi ja Hans oli kuulunut Hitler Jugendiin. Kun suhdanteet vaihtuvat, isä heitti Hansin Hitler Jugend -kamppeet piha-aiden yli naapurin puolelle. Natsi-isä sai professorin viran Götingenin yliopistosta, perhe muutti sinne ja elämä jatkui ikään kuin mitään Kolmatta valtakuntaa ei olisi ollut olemassakaan.
Tämä kieltämättä on vähän outoa, joskin monissa yhteyksissä mainittua, miten entiset natsit sijoituivat heti vanhoihin asemiinsa kuin tyhjää vaan lukuunottamatta niitä aivan isoinpia kihoja, jotka tuomittiin Nürnbergissä. Tätä on selitetty sillä, että muuta pätevää väkeä virkoihin ei ollut, koska korkeampi koulutus ei ollut vielä ollut kovin yleistä, ja yhteiskunta piti saada taas pyörimään normaalisti.
Ja siitä tässä kirjassa onkin lopulta kyse: kun DDR kaatui, sen virkamiehet eivät säilyttäneet asemiaan tosin kuin kaatuneen natsi-Saksan virkamiehet. DDR:n jokseenkin jokainen professori, toimittaja, tiedemies- ja nainen ja jopa tavan työläinen "tuomittiin", vaikkei olisi ollut missään puolueen tehtävässä, menettämään työpaikansa. Tai joutui reilusti alempaan tehtävään. Tällaisia ovat romaanissa päähenkilöttären vanhemmat, hänen isistään niin biologinen isä kuin isäpuoli, Hansin vaimo sekä Hans itsekin – hän kylläkin on erikoistapaus – sekä Hansin työyhteisö radiossa… Heitä ei suoranaisesti aina korvattu länsisaksalaisilla vaikka sitäkin tehtiin, vaan heidän tehtävänsä vain lopetettiin, eikä niiden entisille haltijoille ollut tarjolla mitään. Katharinan professori-isä päätyy polttamaan verhot kiinni pikkusikareita päivät pääksytysten, sillä yhdistyneellä Saksalla ei ollut käyttöä DDR:n valtiotieteilijöille.
Tämä on siis eräänlainen DDR:n puolustuspuhe. Tämä ei ole suoranainen hyväksynnän osoitus AfD:lle, mutta tässä tuomitaan ankarasti se, miten Länsi-Saksa kohteli Wenden jälkeen Itä-Saksan puolen kansalaisiaan, ja ennen kaikkea tässä tuomitaan se, miten maailmalla alkoi levitä käsitys, että ylivoimainen enemmistö DDR:n kansalaisista olisi kannattanut maansa lakkauttamista. Näin ei tämän kirian mukaan ollut, vaikka enemmistö halusi toki uudistuksia. Viimeistään siinä vaiheessa, kun muuri murtuu, lukija alkaa epäillä, mikä heppu tämä Hans oikein on, sillä hän ei lähde mukaan uudistusten ajamiseen, mitä hänen vaimonsa hänelle ääneen ihmettelee.
Me menimme lännessä vipuun, koska meille näytettiin kuvia reimuissaan Berliinin muurilla kiipeilevistä ihmisistä ja autojonoja ylittämässä rajaa. Me arvelimme, että niissä kuvissa oli DDR:n enemmistö tai ainakin edustava otos siitä. Ilmiön nimi kuvalllisen viestinnä teoriassa on metonymia. Katsoja kuvittelee, että maailma kuvan rajauksen ulkopuolella jatkuu samanlaisena kuin kuvassa. Tätä hyödynnetään usein. Hyvä esimerkki koto-Suomesta takavuosikymmeniltä on se, kun verkkoviestintä koki nousuhuumaansa. Satama Interactive -niminen yritys listautui Suomessa ensimmäisenä alan firmana pörssiin. Olin silloin töissä Satama Interactivessa, ja katselimme ikunasta, kun jopa kunnianarvoisan Ylen kuvausporukka roikkui firman edustalla listautumispäivänä. Illalla uutisissa kerrotiin, että osakkeita oltiin massoittain jonotettu, ja kuvassa oli televisioruudun laidasta laitaan porukkaa Sataman edustalla aina ulko-ovelle asti – paitsi että kyseessä olivat tosiasiassa muutamat firman omat työntekijät tupakalla.
Erpenbeckin Kairos – sana tarkoittaa kreikkalaista onnen jumalaa – ainakin pyrkii osoittamaan, että Länsi-Saksa oli tulkinnoissaan väärässä siihen mittaan, että tilanne voidaan tulkita tilanteen hyväksikäytöksi, vaikka olisikin niin, että itäsaksalaiset tykkäsivät länsimaisesta roinasta. DDR:n kansalaisia ei siis millään muotoa puhdisteta omasta osuudestaan syntiin, mutta tehdään selväksi, että tilanne oli monimutkaisempi ja perustui ahneuteen, jäkikäteen tarkasteltuna vääristyneeseen haluun, molemmin puolin.
Viimeksi muokattu: 13.10.2025 13:16:43
Kommentit
Lisää kommentti
