Teologien Venäjä-analyysejä
06.06.2024
blogi/etusivu >>

Lukaisin tuossa kahden teologin kirjat Venäjästä ja sen viimeaikaisista edesottamuksista.

Juha Meriläinen, teologian tohtori ja  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispan teologinen erityisavustaja, on tekijäna teokselle Putinin alttripoika. Kirjan nimi perustuu siihen sanailuun, jota Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan arvonimeä kantava Vladimir Mihailovitš Gundjajev (s. 1946) ja paavi kävivät sen tiimoilta, miten voimakkaasti po. venäläishenkilö kirkkonsa ylimmästä virasta käsin ei vain tue vaan suorastaan lietsoo Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. En käytä po. venäläishenkilöstä nyt kirkollista nimeään, sillä kuten Meriläinenkin aprikoi, ei ole varmaan, onko Gundjajev ollut kristitty ja tullut sitten KGB:n/FSB:n värväämäksi vai onko hänet värvatty ensin  ja solutettu kirkkoon sitten. Viimemainittu on ollut yleistä Venäjän kirkossa, mistä on kertonut vaikkapa nyt Andrew Louth teoksessaan Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä – Ortodoksisia ajattelioita Filokaliasta nykypäivän (suomeksi 2020), joten miksei näin olisi Gundjajevinkin kohdalla.

Kirja on ehkä vähän platku, mutta vaikka Meriläinen ehkä vähän oikaisee Venäjän 90-luvun tapahtumien kanssa, hän selittää joitain muita kuin Venäjää pelkästään koskevia episodeja – kuten Venäjän kaasusimputukset vuosituhannen alussa – aika napakasti: hän toteaa, että Venäjä alkoi yhtäkkiä vaatia Ukrainalta kaasusta tavanmukaiseksi muodostuneen alennushinnan sijaan länsimaista markkinahintaa, kun Ukraina oli osoittanut kiinnostusta Eurooppaan. Venäjä katkaisi muutamaan otteeseen kaiken Ukrainaan virtaavan kaasun, mikä sitten vaikutti myös niihin maihin, joihin se kulki Ukrainan kautta.

Mielenkiintoisesti Meriläinen ottaa esiin sen, että Putin ei uransa alussa ollut mitenkään ärhäkkä sukupuolisten vähemmistöjen teilaaja. Meriläisen mukaan Putin olisi jopa sanonut, että Tšaikovski on kaikkien rakastama säväeltäjä eikä hänen homoseksuaalisuudellaan ei ole siinä osa eikä arpaa. Homovastaisuus saattakin olla Putinin agendalle Gundjajevin ajama asia. Meriläinen nimittäin kertoo, että Gundjajev "joutui" 1974 vain 27-vuotiaana Leningradin hengellisen akatemian rehtoriksi. Meillä on kotomaassa omaa kirjallisuutta noiden aikojen menosta tuossa Hengellisessä akatemiassa. Suomen ortodoksisen kirkon Oulun metropoliitta  Panteleimon on kuvannut sitä teoksessaan Venäläistä teetä (1999). Siinä on mm. puhetta Hengellisen akatemian homoseksuaalisesta harrastuneisuudesta. Niinpä ei voikaan olla juolahtamatta mieleen, josko Gundjajevilla on jokin asiaan littyvä omakohtainen käsittelemätön trauma, jota hän nyt sitten ajaa olemassolemattomaksi homofobioillaan, vaikka se trauma sitten olisi vain se, ettei hän kyennyt muuttamaan asiantilaa Hengellisen akatemian johtajana.

Meriläisen lähteisiin kuuluu Adamskyn Russian Nuclear Orthodoksy (2019), mutta hän ei ota huomioon sen pääväittämää siitä, miksi venäläismallinen ortodoksisuus muutettiin polittiseksi toiminnaksi. Ja Adamskyhan väittää, että Neuvostoliiton romahdettua monet huomattavat tukijat eritoten ydinaseteknologian piirissä huomasivat menettäneensä etuoikeutetun asemansa ja joutuneensa jopa tuolloisen hetkellisesti vapaan median hampaisiin. Oli ilmeinen riski, että nämä etuoikeutetut romahtavat moraalisesti menetettyään vanhan, koko elämänsä lävistäneen ideologisen kommunistisen puolueen tuen ja arvostuksen. Näiden henkilöiden palkkoja jäi maksamatta ja muuta sellaista, ja onnettominta oli, että heidät oltiin asutettu peheineen suljettuihin kaupunkeihin, joista heidän oli mahdotonta päästä pois. Oli olemassa riski, että joku näistä asemansa menettäniestä, halveksituiksi ehkä myös perheensä silmissä joutuneista, köyhtyneistä ja moraalisesti romahtaneista ydinteknologiaasiantuntijoista painaisi jotain väärää nappia. Siksi tarvittiin uusi ideologien perusta kommunstisen ideologian tilalle, joku, joka voisi olla henkilökohtaisena vakaumuksena yhtä voimallinen kuin se, joka jo pikku pioneeriehin aikoinaan istutettiin.

Luin Adamskyn kirjan heti tuoreeltaan vuonna 2019, ja ostin ed. ajatuksen. Pidän sitä vieläkin järkevimpänä seltyksenä sille, miksi Venäjän ortodoksinen kirkko päätettiin kristityn maailman silmissä lokaan vetämisen riskillä ottaa jopa lopulta hyökkäyssodan välikappaleeksi. Ilmeisesti pahin oli Venäjän johdon mielestä kirkon suhteen jo tapahtunut, kun maailma halveksi Venäjän kirkonmiesten harjoittamaa ohjusten siunailemista sun muuta kristillisestä näkökulmasta outoa toimintaa tuolloin 2000-luvun alussa. Ja juuri siksi, että näin tehtiin, olen taipuvainen olettamaan, että Gundjajev ei ole kristitty vaan yksinkertaissti vain FSB:n maallinen agentti, joka suorittaa selkeää poliittista propagandatehtäväänsä.

Toinen teologian tohtori, Arto Luukkanen, toteaan kirjassaan Putinin perukirja, että järkevien ihmisten ongelma on se, että he kuvittelevat muidenkin olevan järkeviä. Luukkanen on vakaumuksellinen persu. Hän on nyttemmin lieventänyt aiempia Venäjä-myönteisiä kantojaan, ja näitä nykyisiä mielipiteitä on ollut tarpeen esitellä nyt, kun hän on ehdokkaana europarlamenttiin. Teos onkin selvästi lähinnä perussuomalaisen ehdokkaan eu-vaalikirja eikä niinkään tietokirja. Luukkanen ei siis esiinny tässä kirjassaan puolueettomana vaan nimenomaan persuna, millä hän kätevästi välttää tiedeyhteisön mahdoliset iskut – työskenteleehän hän Helsingin yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan yliopistolehtorina. Kirjan lähteistä kun esimerkiksi puuttuu yleensä tämän alan kirjojen lähtisiin itsestäänselvsti kuuluvia tutkijoita kuten Adamsky.

Kirjassa on toistoa,  mutta se on oikeastaan hyvä, sillä siitä voidaan päätellä, mitä mieltä Luukkanen on Venäjän tulevaisuudesta siitä huolimatta, että hänen toistaa, että mitään ei voida ennustaa. Kaksi tulevaisuuden visioita siis toistuu. Ensinnäkin Luukkanen arvelee, että Venäjä hajoaa, mutta kyseessä ei tule olemaan maantieteellsten alueiden itsenäistyminen vaan Venäjän sisällä kilpailevien eri aseellisten ryhmien kilpailu. Kuulemma Venäjällä on mitä ihmeellsimpiä tahoja, joila on omia armeijoita kuten suuryrityksillä tyyppiä Gazprom samoin kuin joillain yksityisillä ihmisillä kuten oligarkeilla.

Toinen toistuva visio on se, että kun keskusvalta eli "Putin" (lainausmerkeissä, sillä tosiasiassa ei tiedetä, onko hän enää edes olemassa aitona henkilönä) ei enää tässä nykyisessä Venäjän uusfeodaalisessa yhteiskunnassa pystykään jakamaan läänityksiä – kaikki kun on jo jaettu – vasallit eivät pysy lojaaleina. Luukkanen arvelee, että Ukrainaan hyökättiin juuri uusien läänitettäviksi kelpaavien alueiden saamiseksi.

Venäjältä ei nyt saada mitään faktatietoa, joten muuta vaihtoehtoa tilanteen kartoittamiseksi ei ole kuin mahdollisimman erilaisten vaihtoehtoisten skenarioiden luominen...

Eräässä yleisötilaisuudessa tässä keväällä kysyin Luukkaselta, miten han arvelee käyvän joillekin entisille Neuvostotasavalloille, nykyisille itsenäisille valtioille, ja minua kiinnosti eritoten hänen näkemyksensä Kazakstanista.

Luukkanen vastasi, että siitä maasta tulee kaikkea muuta kuin kirnupiimää. Se on rikas ja iso, joskin aika harvaan asuttu. Mielenkiintoinen piirre siinä on se, että siellä on turkinsukuinen väestö kuten myös naapurissa, Kiinan Xinjiangissa, josta vielä puoli vuosisataa sitten käytettiin lännessä nimitystä Itä-Turkestan. Tässä päivänä muutamana sattuikin Turkin pääministeri käymään Kiinassa ilmoittamassa maansa vilpittömän halun liittyä BRICSiin sekä vaatimuksensa turkinsukuisten Xinjiangin uiguurien hyvästä kohtelusta. Kazakstanista ja Xinjiangista kulkee koko matkan alas aina Iranin kautta Turkkiin asti turkinsukuisten kielialueiden jono. (06.06.2024)