Vanhuus
06.05.2025
blogi/etusivu >>

Kun nuorena sai flunssan, se oli siinä, kun kuume laski. Elämä jatkui eteenpäin samalla tavalla kuin se oli sujunut kolme päivää sittenkin. Nyt flunssa kestää vaikka miten kauan ja jälkitaudit ja väsymys vielä pidempään. Nyt minulla on ollut huhtikuun alussa olleen lenssun seurauksena hirmuinen yskä kuukauden.

Voi olla, että olen pitkittymiseen itse syyllinen. Rupesin nimittäin "jo" pari viikkoa sitten joogailemaan. Jooga luonteensa mukaisesti käy vähän hengityselimien päälle. Saattaa olla, että aloin tehdä kävelylenkkejäkin liian varhain nykyisen ikäni huomion ottaen.

Vanhana ruumiin ja mielen väsymys kulkevat eri tahtiin. Kun eilen aamulla rupesin varovasti taas tekemään vähän jotain joogan tapaista, se tietenkin virkisti mieltä, ja sehän on se perimmäinen syy, miksi ylipäätään joogataan. Mutta ruumiillinen väsymys ei lähde samalla menetelmällä, ja tämä on vanhuudelle ominainen piirre: mieli voi olla vaikka miten virkeä, mutta ruumis on lähestulkoon vainaa. Päinvastainenkin on mahdollista: jaksaisi fyysisesti melkein mitä tahansa, mutta päässä ei liikahda mikään.

Lisäksi on kaikenlaista kremppaa. Milloin koskee käsivarteen ja milloin polveen ja milloin molempiin, ja nojatuolista nousemisen jälkeen menee vähintään minuutti, että saan selkäni edes siinä määrin suoraan kuin minun selkäni nyt ylimalkaan suora on.

Minulla on ollut pikkulapsesta saakka pakkomielteenä tehdäröhveltminen. Pienenä röhvelsin etenkin piirtämällä, ja kirjoittamalla heti kun viimemainitun taidon opin. Mutta teeskentelin ja teeskentelen edellleen kaikenlaista muutakin käpäläpelissä, vaikka minulta puuttuu käsityöläisen luonne. Oikeiden käsintekijöiden tuotokset ovat kauhean siiistejä. Kuin mekaanisella koneelle tehtyjä. Minun eivät ole, mikä johtuu jo siitä, että lopputulos ei kiinnosta minua lainkaan siinä mielessä kuin se kiinnostaa käsityöihmisiä. Käsityöläisnäkökulmasta tekeleeni epäonnistuvat aina, ts. niistä ei tule sitä, mitä mielessäni siinsi, kun ryhdyin tekemään, sillä minusta on vastenmielistä vain kopioida päässäni oleva juttu konkreetiseen maailmaan – miksi toistaa jotain aineelliseen muotoon, jos se jo on mielikuvana olemassa? Koko homman idea on minun näkökulmastani siinä, että matkan varrella syntyy ennakoimattomia ideoita, joita voi lennosta kokeilla.

Olen viime aikoina sen, minkä krempoiltani ja sairastelultani olen jaksanut, tehnyt omanlaistani kuolinsiivousta. Muut kuolinsiivoavat viemällä tavaroitaan kirpputorille, lahjottamalla niitä pois tai toimittamalla kaatopaikalle. Minun kuolinsiivoukseni on asioiden kierrättämistä johonkin toiseen tarkoitukseen niin pitkään kuin niissä "henki pihisee". Esimekkejä: olin jo äidin kuoltua kierrättänyt hänen vanhoja langaloppujaan, purkamiani äidin virkkaamia pitsiliinoja yms japanilaistyylisen sekalaisiksi, paikoin jopa sotkuisiksi huiveiksi. Jakelin normatiivisimmat kaikille, jotka vain eivät kieltäytyneet ottamasta niitä vastaan, ja jätin itselleni "taiteellistisimmat". Niistä suurimman ja näyttävimmän ja hataruudessaan zenbuddhalaisimman ompelin vastikään puseroksi. Jouduin käyttämään paikoin vähän tukikangasta, että sain sen pysymään ompeleiden tienoilta jotenkin kasassa, eikä se näin ollen tule vaikkapa nyt pesua kestämään. Mutta käytän sitä jo lähes kymmenen vuotta huivina pidettyä puseroa sen, minkä se kestää, ja sitten ne kaikenkirjavat ja kaikenlaatuiset langanpätkät saavat lopullisesti mennä. Vanhasta, itsestään kaapissa kutistuneesta, yöpaidasta, jonka kangas on väriloistokas, tein helmaosasta mökkipuseron ja kireähköstä yläosasta joogatopin. Äidin marttaharrastukseen painamastani pöytäliinasta, joka jo alun alkujaankin oli vanha lakana, olen aikeissa tehdä hameen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Iän puolesta kuolinsiivouksella ei sinällään, tilastollisessa valossa, olisi vielä kiirettä. Mutta lähettyviltäni on jo kuollut koko joukko porukkaa, ja olen havainnut, että juuri ennen kuolemaa kohtalo tai joku muu sellainen kostaa kuolijalle pettämällä tämän jonkun sellaisen asian, ihmisen tai okuolijan oman ominaisuuden suhteen, mihin tämä elämänsä loppua kohtaava on ollut erityisen luottavainen – minkä pettämistä tämä ei ole osannut ottaa lukuun. Olenkin pohtinut, mikä minun kohdallani voisi olla tällainen, ja olen tullut siihen tulokseen, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä minut pettävät silmät. Näköni sitäpaitsi onkin heikentynyt. Joten on tehtävä nyt hyvän sään aikaan silmillään se, minkä vielä pystyy.

Olin jo likemmäs pari vuotta sitten sitten kaivanut esille vanhoja taidetta, viestintää ja kuvallisen viestinnän (teknologistakin) kehitystä liippaavia tekstejäni. Niitä on kauheasti. Hyydyin tuolloin aivan täysin niiden äärelle. Nyt aloin taas vähän vilkuilla noita lehtijuttuja, erikoisempia luentoja ja ehkäpä tavanomaisempiakin luentosarjoja kiinnostavimmilta osiltaan, blogijuttuja ja kaiken maailman härpää, ja se tekstin määrä saa kyllä uuvuksiin. Elämää on ollut niin paljon! Enhän minä saa mitenkään sortattua sitä tekstimäärää edes noilla edellämainituilla kriteereillä miksikään järkeväksi kokonaisuudeksi (– tekstejähän on muistakin aiheista kuin juuri noista mainituista, ja ne ylimääräiset on jo valikoitu pois...)

Niitä tekstimassoja vilkuillessa sitä huomasi, siitäkin, miten vanhaksi on elänyt. On pitänyt elää vanhaksi, että on voinut tuottaa niin järjettömän määrän kirjoitusta.