Villi informaatioteknologian maailma |
| 26.09.2025 |
Alussa tämä Eva Doun teos House of Huawei (kirjalla on myös alaotsikko, joita inhoa ja pidän kustannustoimittajien lahjakkuuden puutteena; se kuuluu nyt: Inside the secret world of China's most powerful company – tämäkin siis lähinnä halpa mainoslause…) vaikutti vähän höperöhkösti kiinalaismieliseltä. Tässä esimerkiksi viime päivinä muualtakin kuultuun tapaan väitetään toisen maailmansodan alkaneen siitä, kun Japani hyökkäsi Kiinaan. Toinen maailmansota lienee nyt kuitenkin länsimainen termi jo siksikin, että kyseessä on 'toinen' maailmansota eli jatke ensimmäiselle, eikä mitään 'ensimmäistä' maailmansotaa liene käyty Kiinassa päin…
Mutta kirja pääsee kyllä vauhtiin. Vauhtia jarruttaa lukijan silmissä se, että tekstin lomassa on ikään kuin viitenumerot, mutta ei missään mitään, mihin ne viittaisivat.
Koska en ymmärrä tekniikasta enkä taloudesta mitään, minua kiinnostavat tässä kirjassa etenkin kiinalaiset erityispiirteet ja niiden ero tai eron puute läntiseen elämänmenoon nähden. Niinpä minua olisi kiinnostanut lähde esimerkiksi seuravaan, missä oltiin pantu jopa lainausmerkein vahvistettuna sanoja joidenkin ihmisten suuhun kertomatta, mistä kirjoittaja muka tietää, että juuri näin on sanottu. Esimerkki liittyy amerikkalaisten ankaraan suhtautumiseen siihen, että Briteissä käytettiin Huawein kamppeita joissain verrattain vaatimattomissa laitoksissa:
"Look, Ambassador," one senior UK security official said, levelly addressing US national security adviser John Bolton during a meeting, "what we can't understand is why, out of all things – chips, AI, rare earth metals, whatever it is, out of all things, your administration has decided that a modest amount of base stations on hilltops in England is the epicenter of your new declared tech war with China. Why?" (ja sitten viitenumero 27, joka ei viittaa minnekään;)
"You gotta pick something," Bolton replied.
Eikö teitä muita kiinnosta kauheasti, mistä ja miten Eva Dou on saanut tietoonsa tämän sanatarkan keskustelun? Semminkin kun koko kirja aika suurelta osin käsittelee juuri Yhdysvaltojen ja Kiinan kamppailua uusilla internetiin pohjautuvilla telekommunikaatiomarkkinoilla.
Yksi kipukohta läntisestä näkökulmasta on ollut se, että jokaisessa muutamaa työntekijää isommassa kiinalaisfirmassa pitää olla puolueen eli käytännössä valtiovallan valvova elin. Vuonna 2011 Huawein 140 000 työntekijästä 30 000 oli puolueen jäseniä. Puolueen jäsenistä muodostetu yrityksen puoluekomitea on tehnyt välillä merkittäviäkin päätöksia yhtiössä kuten osallistunut johtajien valintaan, myös veto-oikeudella.
Puoluekomiteoissa oli hyvätkin puolensa, eivätkä ne Huaweissakaan kaikki johdu siitä, että perustaja ja pääjohtaja Ren Zhengfei tunsi lukkarinrakkautta puoluetta kohtaan sen autettua häntä uransa alussa. Puoluekomitea firman johdossa on etu, sillä kuten hyvin tiedetään, korruptio on Kiinassa kansantapa. Vaikka Ren on ollut aina monien mielestä sankarillinen johtaja, ei tämä ole koskaan merkinnyt täyttä lojaalisuutta firmaa kohtaan. Huaweilla väärenneltiin hotellilaskuja siinä kuin kaikissa muissakin kiinalaisfirmoissa, ja puoluekomitea oli mainio orgaani tällaisten sotkujen selvittämiseen, ettei varsinaiselta liiketoiminnan harjoittamiselta tuhraannu aikaa niihin. Sotkut kun voivat olla monimutkaisiakin ja riippuvaisia suhdannevaihteluista. Kun lakikin on Kiinassa hädin tuskin suositus, korruptiokin on korruptiota milloin on ja milloin ei ja kenen vinkkelistä. Huawei kuulemma oli vuonna 2012 maksanut parin vuoden kuluessa 144 000 dollaria Britannian parlamentinjäsenten matkoja mm. Shanghaihin ja Hongkongiin, ja joskus oli vaimotkin mukana.
Huawein tapauksessa puolueen osuus toiminnassa saatoi olla sitä, että järjestelmiin on ehkä puolueen vaatimuksesta pitänyt rakentaa takaportteja, joiden avulla Kiinana valtio pääsee niiden kautta kulkevaan tietoon käsiksi, oltiinpa laitteet tai ohjelmistot myyty mínne tahansa. Huawei tietenkin kiistää tämän. Britannian entinen kyberturvallisuustutkija, joka alkoi työskennellä Cellille vuonna 2016, on kertonut, että kaikaissa järjestelmissä on virheitä, mutta on vaikea sanoa, mikä on virhe ja mikä ns. 'virhe' eli osa tällaista takaporttia: "Every organization has bugs. And Huawei, at least at the beginning, had a significant amount of bugs – beyond anyone else."
Mutta kuten sanottua, 1944 syntynyt, Chongqingissa opiskellut insinööri Ren Zhengfei aloitti verrattain pienestä. Hänellä oli useampikin työpaikka ennen päätymistääni Shenzeniin, missä sielläkin hän teki töitä ensin muille kunnes Shenzhenissä päätettiin sallia yksityiset teknologiayritykset. Sellaisen Ren sitten perusti syksyllä 1987.
Ren omaksui omien sanojensa mukaan suden taisteluasenteen ja vaati samaa myös alaisiltaan. Ulvoen rynnättiin sinne, missä kulloinkin arveltiin olevan uusia, muilta huomiotta jääneitä mahdollisuuksia, eivätkä Huawein kaupparatsut suinkaan reissanneet mukavasti eivätkä mukaviin paikkoihin – paikat olivat pitkin Kiinan takapajuloita. Myynti- ja johtamistaidot eivät kuitenkaan ole luonnostaan yhtä hyvä kaikilla, minkä Ren joutui huomaamaan jo alta 10 vuotta firmansa perustamisesta. Koska kommunistisessa maassa ei periaatteessa anneta potkuja työläisille, Huaweille nimitetty uusi puoluesihteeri Madam Chen Zhufang keksi näppärän kikan: niiden esimiesten, jotka eivät olleet omasta mielestään – ja itsekritiikithän olivat normimeinikiä kaikissa työpaikoissa, joissa oli puoluerakenteita niitä kuulemassa – riittävän hyviä työssään, kuului erota antaakseen muille mahdollisuuden suoriutua tehtävästä paremmin. Tämä tapahtui siis 1996.
Toinen vähän vastaava liittyi palkkoihin. Senioriteetti on Kiinassa tärkeä asia, ja henkilön aseman ja palkan pitää nousta iän myötä. Huaweilla tämän aiheuttamat taloudeliset ristiriidat ratkaistiin joskus niin, että vanhimmasta ja kovapalkkaimmasta päästä henkilöiden piti irtisanoutua, mutta heidät palkattiin sitten uudelleen, sillä uudelleen palkattuina he olivat menettäneet senioriteettinsa ja heille voitiin uusina työntekijöinä maksaa vähemmän.
Huaweista tuli pioneeri alallaan Kiinan rajojen ulkopuolella kuten Libyassa, Irakissa ja eri Afrikan maissa, ja tässä he keksivat aivan ylivoimaisen myyntivaltin, nimittäin välittää järjestelmien lisäksi myös ylläpidon näille valtioille, joissa nörtit olivat harvassa. Tässä ei sitten enää tarvittukaan enää takaportteja tai hakkerointia – viimemainittuunkin Huawei lienee oli välillä tarttunut – sillä heillä niin sanotusti oli jo valmiiksi avaimet torppaan. Iranin tapaus sitten kävi amerikkalaisten hermoon, mikä johti jopa Renin tyttären Meng Wanchoun pidätykseen Kanadassa, joskin Yhdysvaltojen laskuun. Huawei nimittäin oli vastoin pakotesäännöksia toimittanut Iraniin laitteitaan, joissa oli amerikkalaisia komponentteja.
Tässä tuli nyt aika paljonkin makupaloja kiinalaisista erityispiirteistä, mutta uskokaa pois, niitä piisaa tässä kirjassa vaikka miten paljon, joten kannattaa lukea.
Jotain ihmeteltävä tässä on muutakin kuin viitenumerot, jotka eivät viittaa minnekään.
Ymmärrän, että kirjoittaja on halunnut rajata aiheensa tarkasti. Mutta kun tulee puhe Kiinan kasvojen- ja äänentunnistusteknologioitten kehittämisestä, tässä sanotaan, että asialla oli muitakin, mutta oli myös Huawei, mutta ei kerrota, keitä muita. Yleensä tässä kehitystyössä on Huawein sijaan yleensä manittu Microsoft, joka perusti jo 1990-luvulla Beijingiin tekoälyyn sekä kasvojen- ja äänentunnistukseen keskittyvän tutkimuskeskuksen Microsoft Research China, sittemmin Microsoft Research Asia.
Vaikka tässä Doun kirjassa siis on esitelty kiinalaisia erityispiirteitä ihan mukavasti, jotain jää kaipaamaan. Kun Dou kirjoittaa, että Shenzheniin perusteltiin teknologiakehitysyrityksiä, länsimaiselle lukijalle tulee mieleen meikäläiset bisnesparkit ja steriilit tutkimuslaboratoriot. Olisi ehkä ollut paikallaan vihjaista, että tuon ajan Shenzhenissä tuotekehitys oli pikemminkin pimeähköjä autotallimaisia kopperoita, sotkuisia demoja, pikanuudelipakkauksia rutussa nurkissa ja muutenkin vähemmän järjestäytyneitä työympäristöjä. Ren alkoi melko pian palkata porukkaa suoraan Wuhanista. Se on jättimäinen kaupunki, jossa ei ole turisteja; sitä vastoin siellä on joukko yliopistoja ja muita vastaavia – tämän Doukin kyllä kertoo, mutta ei sitä, että Wuhanissa opiskelevat ne, jotka eivät kuulu Kiinan ylimpään sosiaaliseen kerrostumaan eivätkä näin ollen pääse Beijingin hienoimpiin yliopistoihin kuten Beijingin yliopistoon ja Tsinghua-yliopistoon. Rupusakin superlahjakkuudet ohjataan Wuhaniin. Beijingin yliopistossa ja Tsinghuassa ei keksiskellä mitään – sillä opiskelijat lähinnä pyrkivät säilyttämään vanhemmiltaan perityn aseman, ja innovatiivisuudessahan on tämän päämäärän saavuttamisessa vain riskejä. Wuhanissa innovoidaan – sikäläisillä opikeljoilla kun ei ole mitään menetettävää. Tosin yksi nuori innokas wuhanilaislääkäri taisi menettää tarpeettomasti henkensä tuossa covid-19:ta alussa…siis jopa Wuhanissa. Eräs muualta tullut Wuhanissa opiskeleva tyttö kertoi takavuosikymmeninä, että hänenkaltaistensa pitää periaatteessa valmistuttaan palata synnyinseudulle, paitsi tietysti jos heidät rekrytoidaan saman tien.
Viimeksi muokattu: 26.09.2025 20:08:39
Kommentit
Lisää kommentti
