Viime viikonloppuna olivat jälleen jokavuotiset Uukuniemi-juhlat.
Juhlien konseptia on hiljalleen muutettu. Evakko-aiheesta on sen verran hellitetty, että enimmäisenä päivänä eli lauantaina käsitelään jotain muuta alueeseen liittyvää teemaa – tänä kertaa Laatokan Karjalan luontoa, lähinnä kasveja, perhosia ja lintuja.
Kukista ja perhosista kertoi sopivan leppoisasti Hans Colliander, jonka luontoharrastus on aikanaan syttynyt Ahvenanmaalla, mutta joka on vuodesta 2000 asuttanut Kesälahden puolella Totkunniemen vanhaa koulua. Ahvenanmaata ja Uukuniemeä yhdistää ainakin yksi kasvi, nimittäin lehtomaitikka, jota olen monesti tällä blogilla mainostanut, joten siksi ei enää kuvaa siitä kukkasesta.
Äänestin pitäjän kukaksi takavuosina juuri tätä lehtomaitikkaa, mutta jostain syystä kurjenkello voitti kisan. Epäilen syyksi sitä, että lehtomaitikka, vaikka sitä ei juuri muualla Suomessa esiinny, sattuu olemaan Laatokan Karjalalle niin tunnusomainen ja Uukuniemellä niin yleinen, että se on paikkakuntalaisten mielestä pelkkä tienpenkkojen rikkaruoho, johon ei kiinnitetä huomiota. Me, jotka sitä jaksamme vuosikymmenestä toiseen ällistellä, olemme yrittäneet siirtää sitä eri menetelmin kotikonnuillemme muualle Suomeen, mutta se ei onnistu. Se nimittäin haluaa, että sen siementen siirtämisen hoitavat muurahaiset – ihmiset eivät kelpaa sille alkuunkaan.
Yllä olevassa kuvassa kurjenkello ja sen keralla tavallinen kissankello havainnollistamassa kokoa. Vaikka lehtomaitikka ei ole suostunut lähtemään juuriltaan minnekään, kurjenkellon onnistuimme mökin pihasta saamaan savolaiselle pihamaalle, ja hyvin kasvaa ja leviää.
Clliander kertoi, että päiväperhoset vähentyvät, kun enää ei ole niittyjä. Perhoset ovat siis kulttuurieläimiä.
Useimmat niistä vaeltavat meidän nurkillemme pitkiä matkoja. Vain muutamat päiväperhoset talvehtivat Suomessa, ja tällainen on mm. sitruunanperhonen. Se ei alustajan mukaan ole munintapaikkojensa suhteen ronkeli vaan munii paatsamalle, jota kuulemma on joka paikassa. Collianderilla oli mukana mm. paatsaman oksa, ja hän kertoi sen olevan helposti tunnistettavissa vaaleista marjoista.
En ollut ikinä kiinnittänyt huomiota moiseen kasviin, ja minua epäilytti suuresti, onko sitä tosiaan joka paikassa. Kotimatkalla pitikin mökkitienvasia oikein päivystää. Ja eikö tosiaankin löytynyt omalta tontilta tämä esimerkki! Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää.
Uusia perhoslajeja leviää Suomeen nimenomaan Laatokan rantojen kautta. Olin sattunut ottamaan iPadillä huonon kuvan valtavasta, tropiikin perhosia muistuttavasta olennsota Värtsintien varreta. Kas, sen Colliander tunnisti haapaperhoseksi, joka on yksi uusista Laatokan kautta levinneistä lajeista. Colliander kehoittikin ihmisiä ajelemaan nyt haapaperhosen lentoaikaan varovasti autolla, sillä haapaperhoset tykäävät oleilla porukalla teillä; jos tällainene parvi jää auton alle, se voi olla merkittävä tappio koko populaatiolle.
Muita Laatokan kautta levinneitä, suomalaistuneita lajeja ovat mm. nyt jo erittäin yleinen pihlajaperhonen ja keisarinviitta. Jotkut lajit eriytyvät meille tullessaan omiksi lajeikseen kuten on tapahtunut apolloperhoselle, josta on kehittynyt oma laatokankarjalanen apollonsa. Apollon asettumita näihin maisemiin on edistänyt se, että se syö isomaksaruohoa, jota on näillä main saatavissa.
Kasveista kiinnostavimmilta kuulostivat ne, joihin on liitetty lääkinnällisiä ja/tai myyttisiä merkityksiä. Tienpintareet ovat tähän vuodenaikaan täynnä kaikenalisia keltaisia röyhöttäjä, ja kun Colliander esitteli kimpullista särmä- tai mäkikuismaa, minun piti oikein pyytää hän olemaan heiluttamatta sitä, että saan siitä kuvan, jonka perusteella voin erottaa sen kaikesta muusta keltaisesta röyhötyksestä. Ja tosiaan, kyllähän kasvin heinikosta näillä keinoin onnistui hyvinkin tunnistamaan. Yhtenä apuna oli sekin, että kun nuppua hieroo sormien välissä, saa sormensa punavioleteiksi. Kyseessä on perinnerohtokasvi, joskaan Colliander ei kehottanut kokeilemaan eikä hän edes maininnut, mihin se puree. Joten katsoin netistä, missä väitettiin, että sillä pääsisi eroon masennuksesta. Mytologisella puolella kuisma on pahuuden torjuja.
Samassa kuvassa – onko tämä nyt särmä vai vai mäki-? – kuisman kanssa ruusuruoho, joka on Collianderin mukaan itäinen kasvi, mutta kyllä sitä minun käsittääkseni on jokseenkin koko maassa.
Kasveja on tunnetusti käytetty myös tekstiilien värjäykseen, ja kuulemma pietaryrtin nupuista saa voimakasta keltaista kasvivärjäysväriä. Pietaryrttiä on kuulemma käytetty Egyptissä balsamoinnissa ja muuallakin lihan säilyttämisessä. Onpa sillä maustettu oluttakin.
Alueen lintuja esitteli Matti Lötjönen lähinnä kuvin ja muutamin ääninäyttein. Laatokan Karjalan erityispiirre on eri vuodenaikoina bongattavissa olevien lintulajien runsaus, mikä johtuu alueen osumisesta muuttoreiteille. (4.7.2024)
Vielä Uukuniemi-juhlien tiimoilta
Uukuniemi-juhlien toinen päivä, sunnuntai, on se varsinainen pääjuhla jumalanpalveluksineen, sankarihautakäynteineen sun muineen.
Iltapäivän puolella seuraa juhlapuheita.
Juhlapuheista on vaikea sanoa sitä tai tätä, ja varsinkin ulkopaikkakuntalaisten puheet ymmärrettävästi varta vasten laaditaankin niin, ettei jälkipuheita tule. Mutta vähän paikkakuntalaisemmat ottavat paremmin kantaa. Nyt pääsin kuulemaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta virassa ollutta Parikkalan nuorta ja simpsakkaa kunnanjohtajaa, Mervi Pääkköä, jolla tuntuisi olevan napakka ote tehtäviinsä. Hän myönsi, että monista vanhoista alkujaan itsenäisistä kunnista kasaan kursittu nyky-Parikkala kärsii ristivedosta, mutta totesi, hänen tavoitteensa on yhtenäinen Parikkala.
Mihinkäpä joutuisimmekaan ilman ihmisiä, joilla on tavoitteita?
Uukuniemi-juhlilla viljellään järjestävän Uukuniemi-seuran lippua ja siinä olevaa versioita vaakunasta (kuvassa puhujanpöntön etupaneelissa) = entisen Uukuniemen kunnan vaakuna + viidentoista Uukuniemen kylän symbolit ympärillä. Ja kyllä sen kanssa uusi kunnanjohtaja hyvin yhteen sopi valkoisine leninkeineen, kuten kuvasta näkyy.
Minun ei pahaisena mökkeilijänä kuulu puuttua sellaisen kunnan asioihin, joihin en maksa muuta kuin kiinteistöveroa. Mutta jos se osa, jolla mökkini sijaitsee, sattuu olemaan se kunnan osa, jossa vuosisadat on tehty nyky-Parikkalan alueen kaikki kulttuuri, jätetään yhtäkkiä ilman ainoaa vielä sillä kulmakunnalla olevaa palvelua eli kirjaston sivupistettä, minua vähän hämmästyttää. Se asettaa kyseenalaiseksi kunnanjohtajan väitteen, että hän tavoittelee yhtenäistä Parkkalaa. Pikemminkin tämä viittaa siihen, että hän haluaa lietsoa vastakkainasetteluja sulkemalla kunnan ainoan kulttuurihörhöalueen kirjaston, alueen jossa ei sitä paitsi ole enää mitään, siis mitään, muuta kunnallista palvelua.
Meissä, jotka tätä peliliikettä vastustavat, on paljon kotikunnissaan ja -kaupungeissaan kunnallsissa luottamustehtävissä toimineita, joten meitä kirjaston lakkauttamista vastustavia kesäasukkaita ei oikein voi syyttää siitä, ettemme muka tajuaisi, että ne säästöt, jotka tästä kirjaston lakkauttamisesta koituisivat, pitää kuitata jostain muusta. Se on selviö.
Vakituisen asujaimiston kannalta ongelma on sitä paitsi laajempi: tarkoitus on sammuttaa lopullisesti valot koko siitä rakennuksesta, entisestä palvelutalosta, nykyisestä vapaa-ajanrakennuksesta. Rakennuksessa on kirjaston lisäksi mm. kuntosali, ilmainen kokoustila, nuorisotila ja tiloja, joissa Simpelejärven opisto on pitänyt kurssejaan. Itselleni kulttuurihörhö-kesäasukkaana on ollut tärkeää paitsi istua kirjaston tutkijanhuoneessa lukemassa aineistoja, jotka ovat helposti saatavilla vain siellä ja kirjoittelemassa omakustannejulkaisujani, myös laskea kunnallistekniikkaan kuulumattomalle mökilleni juomavettä kirjaston/vapaa-ajanrakennuksen seinän hanasta.
Kirkonmiehet ovat taitavia puhujia, ja nytkin se oli rovasti Erkki Lemetyinen se ainoa, joka onnistui kirvoittamaan yleisöstä iloiset naurut jos toisetkin. Mutta hän onnistui myös selittämään sitä, millaista kriittistä taustaa on Parikkalaan yhdistetyn Uukuniemen ja Parikkalan suhteessa. Oleellisena tekijänä Lemetyinen mainitsi sen, että Parikkala kuului ennen sotia Kurkijoen rovastikuntaan yhdessä Harlun ja Jaakkiman ja itsensä Kurkijoen kanssa. Uukuniemi sitä vastoin oli osa Sortavalan rovastikuntaa, johon kuuluivat paitsi Sortavalan kaupunki ja maalaiskunta myös Ruskeala, metsäisyyttään puunjalostusteollisuutta kiinnostava, pinta-alaltaan valtava Soanlahti ja kuuluisa, oppilaita koko Suomesta keränneen kansanopiston sijaintipaikka mutta myös modernin teollisuuden (ja sitä myötä laivaliikenteen) keskus Impilahti. Rovasti Lemetyinen ei sanonut seuraavaa, minä vain tuumaan ihan omaan laskuuni, että verrattuna Sortavalan rovastikunnan kavereihin Kurkijoen rovastikunta eli Parikkala tuon ajan kumppaneineen on aika vähän seksikäs. Ja epäilemättä tämä asenne vaikuttaa nykyistenkin suhteiden tiedostamattomilla perukoilla – ehkä me uukuniemeläi(staustai)set hiukkasen katsomme edelleen Parikkalaa pitkin nenänvarttamme, vaikka eipähän se parikkalalaisten vika ole, että Uukuniemestä neljä viidesosaa jäi viimeisimmässä maaottelussa voittajan puolelle.
Paikkakunnan ulkopuolisista juhlapuhujista toinen oli Sortavala-seuran puheenjohtaja Marja Lampi, kuuluisa lentokoneenjärvestänostoprojetistaan tuolla idässä. Hänen puheessaan kiinnitti huomiotani lyhyt maininta Laatokan kalastus- ja laivayhtiöistä. Niistä on kirjoitettu aika vähän, ja kiinnostaisi, mistä niistä saisi enemmän tietoa.
Karjalan Liitosta oli puhumassa uusi puheenjohtaja Martti Talja. Hän oli lähinnä ammoin kiteytetyn kansatieteellisen perinteen ja sen tekohengityksen linjoilla, mikä ei satu minua kiinnostamaan kuin muutamin osin, eli niiltä, jotka ovat saaneet reippaasti uutta tulkintaa uusissa Karjalaan keskittyneissä bändeissä ja muissa vastaavissa kulttuurituoteissa. Ja niistä ei siis ollut nyt puhetta. (7.7.2024)
