1.
Meillä on kesä mennyt sellaisessa haipakassa, että kotona ollaan vietetty silloin tällöin maksimissaan kolme paivää, ja sekin on sitten mennyt pesukoneen pyörityksessä. Kuitenkaan emme ole edes käyneet missään ulkomailla, ja kun rupesi näyttämään, ettei meillä ole edes aikaa sellaisen reissun suunnittelemiseen, päädyimme samaan ratkaisuun kuin viime vuonna saman ongelman edessä. Läksimme käymään entisessä kotikaupungissamme Heinolassa.
Heinolassa vieraileminen on sen verran eksoottista, että olemme nyt pari kertaa yöpyneet Juliana-yhteisön siinä kaksiossa, joka on varattavissa matkailijoille vähän vanhaan luostaritapaan. Se huoneisto alkaa nykyään olla jo niin suosittu, että sinne ei niin vain mennäkään. Olimme itse asissa yrittäneet päästä sinne jo alkukesästä, mutta se oli täysin buukattu, ja nytkin vanha ystävämme vanhoilta Heinolan ajoiltamme, nykyisin po. yhteisön emäntä Tarja, kertoi, että heti meidän peräämme oli tullut kaksi uutta varausta. Eksotiikkaa lisää, että Juliana-yhteisö sijaitsee ortodoksisen kirkon yhteydessä. Heinolan orodoksisessa seurakunnassa ei palveluksia voida ihan joka pyhä järjestää, mutta nyt sattui olemaan lauantaina liturgia. Odotan jännittyneenä, onnistunko kuolinpäivääni mennessä oppimaan ne ortodoksest liturgian kuviot…
Yksi syy tälläytyä Heinolaan tänä ajankohtana oli se, että siellä vietettiin torstain ja perjantain välisenä yönä tai ehkä tarkemmin sanottuna torstai-iltana Sivistyksen yötä.
On hyvin vaikea ajatella mitään muuta kaupunkia kuin Heinola, jossa voitaisiin edes kuvitella pidettävän sellaista yleisötapahtumaa kuin Sivistyksen yö. Syy piilee siinä, että tapahtuman oli järjestänyt Setlementtiyhdistys. Heinola saattaa näyttää idylliseltä pikku kaupungilta, mutta sillä(kin) on epäkohtansakin, ehkäpä jopa äkkinäisen mielestä odottamattomat, jos niihin joutuu tutustumaan.
Sikäläinen Setlementtiyhdistys on onnistunut pitämään kiinni setlementtitoiminnan alkuperäisestä ideasta auttaa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa eläviä ihmisiä parjäämään paremmin niissä oloissa, joissa elävät. 1800-luvun lopussa Lontoossa liikkeen työntekijöiden oli pitänyt itse muuttaa asumaan niille alueille eli slummeihin, joiden ihmisiä halusivat auttaa, sillä muuten nämä hyväosaiset yliopisto-opettajat ja -opiskelijat eivät olisi kyenneet virittämään apua sille taajuudelle, mikä oli oikeasti apua autettavien ihmisten omalta kannalta. Esimerkiksi kun ihmisiä opetettiin vaikkapa nyt lukemaan, sitä ei tehty heidän painostamisekseen tavoittelemaan jotain ulkopuolelta määriteltyä "parempaa elämää" vaan nimenomaan selättämään sillä hetkellä elettävänä olevan elämän vaikeuksia ja sitä kautta auttamaan itse itseään. Minä nostaisinkin setlementtiliikkeen pääasaillisesti ajamaksi asiaksi rohkeuden uskoa itseensä.
Tällä on ollut välillä erikoisia seurauksia. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat olleet herkkiä haistamaan, milloin alemmat ihmiset ovat pyrkineet parantamaan elämäänsä tavoilla, joita nämä ylemmät eivät erikseen ole suunnitelleet. Eliittiä ei aina olla onnistuttu hämäämään toiminnan nimeä muuttamalla eikä edes toiminnasta vastaavan tahon muuttamisella, mutta joskus on. Sortavalassa kaupunginisiä ja muuta vallasväkeä jallitettiin, kun aivan selkeää setlementtitoimitaa alettiin harjoittaa Puikkolassa. Kyseessä oli Sortavalan maalaiskunnan puolelle omia aikojaan eli kaupungin asuntopulan takia syntynyt työläisten asunalue. Puikkolassa päätettiin, että heille tulee vesijohdot ja sähköt, vaikka Sortavalan kaupunki pyrki päinvastoin kaikin keinoin pääsemään eroon koko Puikkolasta – siitä huolimatta siis, että se ei edes kuulunut kaupungin alueeseen. Kuinka ollakaan, vesijohto ja sähköt saatiin puikkolalaisten oman aktiivisen neuvottelun, oman suunnittelun ja oman konkreettisen työn tuloksena. Tyypillistä setlemettitoimintaa siis, vaikka setlementti-sanaa ei käytetty ja rohkaisua asioidensa hoitamiseen puikkolalaiset olivat mitä ilmeisimmin saaneet tuomiokapituin alaiselta Suomen kirkon sisälähetysseuralta – joka ei siis osallistunut itse vesi- ja sähköjohtoprosessiin mitenkään.
Heinolassa setlementtiyhdistys pyörittää mm. kansalaisopistoa. En tiedä, miten yleistä tämä on, mutta useinmiten kansalaisopistot taitavat olla kaupunkien tai erilaisten kuntayhteenliittymien ylläpitämiä. Heinolan settelmenttiyhdistyksellä on tietenkin muutakin toimintaa, ja se muu vie settlementtiyhdistyksen rakennuskompleksin tiloista silmämääräisesti arvioituna sellaisen 80%.
Kun järjestävä taho on tällainen, on syytä ilmaantua paikalle, kun siellä puhutaan sivistyksestä eri aloja edustavien alustajien taustoittamana. Kaikkia esityksiä en kuullut, sillä ohessa oli erilaisia sivistykellisiä työpajoja.
Viimemainituista kävin ikigai-työpajassa. Ikigai kuulemma merkitsee tarkoitusta. Näitä tällaisia sisaisiä elämän tarkoituksen avaimia on monia aika samantyyppisiä. Tässä yksi neljästä tarkoituksellisuuden pääympyrästä oli "mistä joku on valmis maksamaan", missä on havaittavisa hitusen setlementtilikkeen haituvia tyyliin jotain hyötyä hommasta pitää olla.
Alustajista ensimmäinen Minna Repo esitteli erilaisia sivistyksen määritelmiä. Eritoten meille isännän kanssa jäi mieleen sitaatti Juha Hurmeelta: "Sivistys on eloonjäämistekniikka. Ilman sitä kuolemme kaikki ja tapamme ison osan muustakin elämästä."
Seuraavana puhui etnologi (ent. "kansatieteilijä") Pia Olsson sivistyksestä suhteessa kulttuuriperintöön. Omaan tieteenalaansa liittyen hän huomautti, että ennen haettiin kulttuurisesta ilmiöstä kuin ilmiöstä vanhinta, ikään kuin "alkuperäisintä", "autenttisinta" muotoa; nykyisin pyritään tutkimaan ja tallentamaan tämänhetkistä välitöntä kokemusta ja sen mahdollisesti paljatavia aiempia kulttuurisia kerrostumia. Esimerkkinä hän kuvasi juuri valmistunutta tutkimustaan siitä, miten Ukrainan sota on herättänyt suomalaisten muistista esiin viime sotien kulttuurisen trauman. Aineisto koottiin varsin pikaisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan SKS:n tavanomaisena kirjoituskeruuna.
Sivistykseksi Olsson määrittelikin nykyisyyden kerroksellisuuden ymmärtämisen ja korosti tässä sivistyksen affektiivista aspektia: toisaalta muistojen henkilökohtaista ruumiillisuutta ja toisaalta yhteiskunnallista kontekstisidonnaisuutta.
Hän itse muistutti otannastaan, että se ehkä on jonkun mielestä pieni, 70. Mutta varsinkin menetelmältään etnografissa tutkimuksissa otanta voi olla jopa yksikin henkilö, jos on sellainan tutkimusongelma. Enemmän minua häiritisi se, että otanta, joka nyt kuitenkin koostui joukosta henkilöitä, koostui pääosin kohtalaisen iäkkäistä naisista. En jostain syystä usko, että kaikki suomalaiset kokevat Ukrainan sodan tiimoilta saman kulttuurisen muiston aktivoitumisen kuin nämä naiset, en usko ollenkaan. En usko, että SKS:n keruisiin ylipäätään osallistutaan likipitäenkään kaikista sosiaaliryhmistä. Olisikin ehkä ollut parempi käyttää aineistona vaikkapa joitain someryhmiä, joissa käsitellään Ukrainan sotaa. Näin olisi saatu ihan eri tulos siitä, minkälasia affektiivisia muistoja ihmiset ilmaisevat suhteessa Ukrainan sotaan. Minullakin on seinänaapuri, jonka mielestä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on riemukas asia.
Kolmanneksi kuulin paikallislehti Itä-Hämeen päätoimittajaa Ari Viuhkoa, joka oli huolissaan lehtensä tulevaisuudesta. Sanomalehdillä on ollut Snellmanin päivistä sivistävä rooli. Viuhko tarttuikin vähän siihen, mikä Olssonin puheesta puuttui. Sanomalehdet ovat pääsääntöisesti edustaneet jotain poliittista kantaa, minkä voisi ilmaista niinkin, että ne kenties ovat ajaneet erilaisia käsityksiä sivistyksestäkin; ainakin lukemalla eri lehtiä on ollut mahdollista luoda kuvaa siitä, millaisia maailmankuvia ja pyrintöjä eri yhteiskuntaryhmillä on ollut ja sitä kautta hakea yhteisiä nimittäjiä.
Eritoten Viuhko suri sitä, miten heidän pitää alati pienenevällä toimituksella tehdä koko ajan enemmän pitääkseen lehden elossa – tehdä nykyisin viideksi viikonpiväksi paperilehteä ja koko ajan uutisvirtaa nettiin.
Itse edustan sitä kantaa, että sanomalehti saisi minun puolestani olla kuin muinaiset nelisivuiset lehdet, joissa oli mahdollisimman pikälti pelkkää raakaa asiaa. Minä en kaipaa sanomalehtiin ruokareseptejä, henkilöjuttuja enkä kvasianalyysejä joistain toisarvoisista "ilmiöistä" tyyppiä muoti. Tämä käsiteltävien substanssien kapea skala ei välttämättä ole ristiriidassa lehden poliittisen sitoutumisen kirjona kanssa, sillä kuten sanottua, lehdet ovat aina olleet ideologioitten äänitorvia. Sitä paitsi ripaus ideologiaa sivittää kynää. Otan esimerkin sanailusta, jollaista on aika vaikea löytää nykyisestä uutismediasta. Kuujo, Tiainen ja Karttunen kuvaavat kirjassaaan Sortavalan kaupungin historia sortavalalaisen työväenlehden Rajavahdin sanoja siteeraten silloista äänioikeustilannetta, joka perustui omistukseen:
“Porissa on ajuri Nenonen. Nenosella on hevosluuska Polle. Pollen kanssa yhdessä rehkiessään Nenonen ansaitsi v. 1907 1200 mk, josta pantiin 4 veroäyriä. Mutta Polle kuoli. Nenonen ei ansainnut enää edes 800 mk, joten hänellä ei kunnallisvaaleissa ollut yhtään ääntä. Kun Polle käveli maan päällä, oli Nenosella ja Pollella 4 ääntä, mutta kun Polle muutti “toiseen elämään”, ei Nenosella ole yhtään ääntä. Polle vei äänet mennessään. Kumpaisellako on äänioikeus: Pollella vaiko Nenosella?”
Keskustelussa kyllä sivuttiin sitäkin, että nykyisin ei saa kirjoittaa juuri mitään. Viuhkon mukaan Itä-Hämeessä voi kirjoittaa korkeintaan, että henkilö pahoinpitelin henkilön Heinolassa, ja siinä se.
Jossan vaiheessa keskustelua esitettiin, että ehkä sanomalehti pitää keksiä uudelleen, kunhan tästä mobiilin internetin ja sosiaalisen räyhämedian aiheuttamasta yksityisyydensuojan liioittelusta, median viihteellistymisestä ja tiedon halveksunnasta toivutaan.
Viimeisin näistä on ehkä lopulta se kaikkein onnettomin seikka. Individualismi on mennyt niin ylettömiin, että jokainen vaatii oikeutta valita oman todellisuutensa, jota kaikkien muiden jotenkin ihmeellisesti pitää ainutlaatuisuudeessaan kunniottaa, vaikka kukaan muu ei jakaisi kyseistä kvasitodelisuutta. Viuhko ei muistaakseni suoranaisesti esittänyt mitään sivistyksen määritelmää, mutta ehkä se näitä hänen käsittelemiään asioita vasten olisi "yhteisesti jaettu käsitys todellisuudesta ja sen tapahtumista, oltiin niiden ongelmallisuudesta/ongelmien ratkaistavuudesta mitä mieltä tahansa"? (30.9.2024)
2.
Sivistyksen yötä seurasi sadepäivä ilman etukäteen suunniteltuja aktiviteetteja, mutta sattumalta paljon tuli suoritettua silloinkin.
Nimittäin kun olimme paikalliseen elämänmenoon hyvin integroituneen ystävämme Tarjan kanssa syömässä, puheeksi tuli se, että Heinolassa toimii edelleen sellaisen nykyään jo eksoottisen ammatin harjoittaja kuin suutari. Itse asiassa kyseinen henkilö on yhdistetty suutari ja pitokokki, ja kun viime vuonna teimme tällaisen vastavan reissun, nautimme suutari-pitokokin tekemää poikkeuksellisen maukasta lohikeittoa. Sitä siemaillessame sain häneltä muutaman hyvän neuvon nahan ompelun helpottamiseksi – noihin aikoihinhan minulla oli meneillään kolme eri laukuprojektia, joihin kaikkin kuului nahkaosia. – Kokonaan en halua laukkujani nahasta, sillä nahka on suoraan sanottuna aika painavaa.
Nyt siis kuulin, että suutari Reponen pitää yhä verstasta, vaikka hänelle tulee vielä tämän vuoden puolella kahdeksankymppiä mittariin.
On jonkin verran ongelmallista teettää töitä tuonikäisillä ihmisillä. Pohdin jotain eettistä strategiaa, miten voisin vaivat tätä ammattimiestä, sillä nyt oli sillä tavalla, että reppuni oli rikki. Asiaa ei muista, kun reppua ei tarvitse, ja sitä paitsi nykyisellä asuinpaikkakunnallamme ei ole suutaria. Jos joutuisin viemään repun korjattavaksi muualle, se merkitsisi kahta reissua sille toiselle paikkakunnalle – ensin viemään ja sitten hakemaan.
Ihminen voi toki myös ostaa uuden repun. Heinolan Lidlissä oli pariakaa reppuja kaupan, eivätkä paljon maksaneet, olisiko ollut 24 € tai jotain. Mutta se nyt matkassa ollut reppuni, vaikka onkin vanhahko, on suunniteltu läppärin kuljetteluun, joten siinä on rakenteita, joiden takia tavarat kuin tavarat saa pakattua niin, etteivät ne täysin mutruunnu. Jos nyt joku huono puoli pitää mainita, niin se on jo sinällän noiden rakenteiden tähden aika painava, ja nytkin, koska oli sateiset säät, piti olla mukana mm. toiset kengät.
Olin tietoinen, että suutari ei helposti sano ei, vaikka olisi syytäkin…
Menimme verstaan tietämille. Äkkäsin sen vieressä Abloyn lukkoliikkeen ja sitä myötä tilaisuuden vihdoin ja viimein saada kopion yhdestä vanhasta avaimesta. Sitä avainta oli vain se yksi kappale, ja ikävä kyllä, vanhetessaan sitä huomaa, että vara-avain saattaa olla tarpeen. Kävin ensin teettämässä sen avaimen, ja olin erinomaisen tyytyväinen, sillä vaikka en saisikaan reppua korjautetuksi, olin saanut hoidetuksi tämän toisen iäisyyskysymyksen luonteisen asian.
Sitten rohkaisin mieleni ja astuin sisään tilaan, josta oli käynti suutarin verstaaseen. Suutari kiipesi ylös kellaristaan. Hän on hämmästyttävän hyväkuntoinen, kun vertaa omiin ja appivanhempiini samanikäisinä. Aloitin tiedusteluni kysymällä, onko hänellä ylipäätään aikaa, sillä tarvitsin reppuni aika nopeasti eli siihen mennessä, kun lähdemme kotia kohti. Suutari halusi nähdä repun, joten kipaisin sen Juliana-yhteisöltä, joka oli siinä parin kortelin päässä.
Repusta oli irronnut toinen pää rinnan yli kiinnitettävästä remmistä. Se remmi on tarpeen, kun reppu on painava ja sen kanssa pitää taapertaa joltisenkinmoinen matka. On suorastaan hämmästyttävää, miten paljon reppu kevenee, kun sen remmin kiinnittää. Olin tästä matkasta selvitäkseni väsännyt siihen virityksen kengännauhasta, mutta se ei ollut järin toimiva ratkaisu.
Suutari tutki irronnutta kiinnitystä, joka vaikutti minustakin jo alunalkujaan vähän löperöltä. Suutari totesi, että hän tekisi siihen lähelle vielä lisäksi varmistustikit. Hänellä kuulemma oilsi jopa aikaa tehdä se tällä minun rajallisella aikataulullani ja että vitosen maksaa.
Kun tuon edellä antamani korjauskuvauksen lukee, jokainen käsittää, että se on kyllä enemmän kuin vitosen väärti. Koska olimme koko ajan menossa, suutari lupasi jättää valmiin repun Juliana-yhteisölle, ellemme olisi "kotona", ja minä jättäisin vastaavasti sinne maksun, joka olisi vähän enemmän kuin se viisi euroa.
Tulin saamaan reppuni ajoissa. Olin todella iloinen.
Suutarin hinnoittelusta tuli mieleeni äitivainaani, joka yritti tienata kolmilapsisen yksinhuoltajaperheensä elatukseksi, pikkuruisen palkkansa lisäksi, tuloja ompelemalla vaatteita (mihin hänelle oli koulutus) ja leipomalla karjalanpiirakoita (mihin hänellä oli perimätieto). Ompeluhommat tietenkin vähenivät vähenemistään – viimeinen tilaustyö taisi olla joku vanhainpäiväpuku. Ompelusta ihmiset älysivät maksaa aina vähän enemmän kuin äiti hinnaksi määritteli, mutta piirakoista eivät muistaakseni koskaan, vaikka äiti teki niitä halvemmalla kuin mikä oli kaupan massatuotteiden kappalehinta. (1.10.2024)
3. Käkisalmi-Säätiön Juuret-seminaari 28.9.2024
Lauantaina kävimme kuuntelemassa Käkisalmi-Säätiön syysseminaariluentoja Heinolan komealla WPK-talolla. Tähän meitä oli kirvoittanut se, että olimme saaneet tietää Heinolaan perusteilla olevasta Käkisalmi museosta.
Lehtitietojen mukaan museo keskittyisi Karjalan kannaksen kaupunkeihin ja kuntiin. Seminaaripaikalla oli kuitenkin jaossa kirjaa, joka viittaa siihen, että toisenlaistakin rajausta lienee joskus harkittu. Kyseessä on Marja Huovilan kirjoittama Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811, ja kirja on kirjaan merkittyjen tietojen mukaan "syntynyt Marjatta ja Eino Kollin -säätiön ja Käki-säätiön tuella ja ymmärryksellä". Karjalastahan on moneksi, myös erilaisten alueellisten ryhmittelyjen muodossa. Tässä kirjassa, kuten minun Karjalaisuuksia-kirjassanikin, on Käkisalmen läänin perustaksi otettu 1600-luvulla vallinnut tilanne, jolloin lääni käsitti Pohjois-Karjalan, Laatokan Kajalan ja pätkän Laatokan rantaa Laatokan Karjalan alapuolelta kuten juuri mm. Käksisälmen. Ja akselilla Laatokan Karjala – Karjalan Kannas Käkisalmi siis kuuluun Kannakseen.
En ole lukenut vielä kirjaa kokonaan, mutta olen usein ajatellut, että sellainen karttaesitys tästä maailmasta vielä puuttuu, missä olisi kaikki Suomen eri itärajat ja missä siis näkyisi, miten ne kaikki risteävät Uukuniemellä. Nyt kävi ilmi, ettei sellainen kartta ole suinkaan puuttunut vaan se on ollut olemassa ainakin nyt tuosta Huovilan kirjan ilmestymisvuodesta 1995, ja se on sivulla 125.
Ensimmäisenä seminaarissa puhui kenraalimajuri evp Jukka Pennanen aiheenaan Jääkärit ja talvisodan henki, heijastuksia nykypäivään. Itse olen ollut erityisen kiinnostuntu Uukuniemen lähiseutujen kuten juuri Sortavalan historiasta, ja Sortavalaan perehtyessää sortakausilta ja jääkäreiltä ei voi välttyä. Sortokausia Pennanen taustoitti 1800-luvun lopulta Venäjällä valtaan nousseella panslavismilla, jonka mukaan Länsi-Eurooppa oli henkisesti ja kulttuurisesti rappiolla. Tätä on tässä sittemminkin kuultu.
Kun jääkärit vuonna 1918 palasivat Saksasta kouluttautumasta, he kohtasivat sisällissodan lisäksi Venäjän vallankumouksen jäljiltä työttömäksi jääneen "ryssän upseerin" Mannerheimin. En ollutkaan koskaan ajatellut tätä tältä jääkärikannalta… Tosin olimme Heinolaan tullessamme pysähtyneet Mikkelissä katsomassa Sodan ja rauhan keskus Muistin 18.6. avattua uutta Mannerheim-osuutta. Siinä esiteltiin mm. Mannerheimin urakehitystä, ja etenkin sisällissotaplanssi sai minut melkein järkyttymään. Sisällissota koski planssissa olevan kartan mukaan aika pientä osaa, ts. etelä- ja kaakkoisosia, Suomesta. Ajatella, että kaikki muu – niin iso osa Suomesta – on sellaista, että siellä ei ihmisen tarvitse tietää, kenen tyttöjä tai poikia on lähtien vuodesta 1918!
Pennanen sivusi taannoista Sivistyksen yön teemaa kuvatessaan jääkäreiden Saksassa oppimaa taktiikkaa, jonka mukaan alipäällystölle ei pitänyt antaa kuin tehtävän päämäärä ja jättää menetelmät sen saavuttamiseksi alipäällystön omaan harkintaan. Tämän Pennanen sanoi edellyttävän alipäällystöltä korkeaa sivistystasoa, joka Pennasen mukaan merkitsi hyvää kykyä hahmottaa kokonaisuuksia.
Seuraavana oli vuorossa Maria Lähteenmäki, professori Itä-Suomen yliopistosta. Aihe oli Urbaani karjalaisuus, ja odotukseni olivat suuret. Ja silloin, kun odotukset ovat suuret, aina pettyy.
Minä nimittäin oletin, että Lähteenmäki puhuisi urbaaneista karjalaisista. Oletus oli mahdollisimman väärä.
Hänen lähtökohtansa oli, että siirtoväen historiassa olisi ollut neljä vaihetta, joita enimmäinen olisi agraarikausi. Noin vain. Vaikka Karjalassa oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Viipuri ja koko joukko eloisia pikkukaupunkeja vähän niin kuin omilla erikoisaloillaan kuten Sortavala, missä oli Suomen suurin opettajaseminaari ja kansainvälistäkin eturintamaa edustavaa hoitotyökehitystä silloisen kielenkäytön mukaan "äänetöntä hätää kärsivien" parissa. Impilahdella oli merkittävä teollisuutta, harjoitettiin rahdinajon uutta versiota kuljetusbisneksessä jne. Karjalaisia ei ole maanvijelys kauheasti kiinnostuanut ihan niin kuin Topelius jo Maamme kirjassa totesi.
Vuosien 1940-50 ajan Lähteenmäki nimeää agraarikaudeksi. Hmm... Itse näen, että ongelma ehkä oli siinä, että karjalaisia jouduttiin sijoittamaan maaseudulle, osittain siksi, että Viipurin ja Sortavalan kanssa kilpailemaan pysytviä kaupunkeja oli aika vähän ja osittain varmaan Vennamon ideologiasta johtuen. Enkä ole varma, oliko tämä Fennanderin poika itse läheskään niin maalaispoika kuin esitti olevansa.
Tässä yhteydessä eli heti alkuunsa Lähteenmäki pilasi vähän osakkeitaan. Hän näytti kartan ja jotenkin voitonriemuisen innokkaasti julisti, että tässä on kartta, joka esittää, mihin karjalaisia muka sijoitettiin, mutta tämä on ihan väärin – tämä kiertää kirjasta kirjaan, mutta älkää uskoko tätä karttaa. Koska yleisö koostui Karjala-harrastajista, useimmat olivat kartan nähneet, mutta iso osa luennon jatkosta meni hukkaan, kun ainakin minä rupesin miettimään, että onkohan ihan vamaa, että tuo kartta esittää sitä, mihin karjalaiset asettuivat, kun tosiasia kuitenkin on – minkä kaikki karjalaistaustaiset omista vanhemmistaan tietävät – karjalaiset eivät olleet järin innokkaita pysymään paikallaan. Joten miten kukaan olosi ylipäätään suostunut tekemään muka kartan, jossa väitettäisiin karjalaisten olleen tillilleen jossin? Minunkin äitivainajaltani on säilynyt sellainen vuodesta toiseen koululaisen mukana seuraava arvosteluviho, jossa on todistuksia eri kouluista Pohjanmaalta, Etelä-Karjalasta ja Hämeestä. Ja sitten matka jatkui edelleen Uudenmaan kautta Savoon.
Minulta meni tästä johtuen siis paljon ohi korvien. Seuraavan kerran kiinnitin huomiota luennoitsijan sanoihin, kun hän mainitsi vihdoin ja viimen urbanisoitumisen. Kuulemma karjalaiset urbanisoituivat 1960–80-luvuilla "askeleen edellä" muita suomalaisia. Minkä verran on askel? Esimerkkinä hän manitsee urbanisoitumisesta viipurilaisten omat kerrostalot Meilahdessa. Mutta viipurilaisethan olivat kaupunkilaisia jo alunalkujaan!
Luennon lopussa pyysi juuri tuon edellämainitun kartan tiimoilta puheenvuoron eräs karjalayhdistysaktiivi ja ilmoitti, että se luennoitsijan esittämä kartta ei esitä sitä, mihin karjalaiset olivat sijoittuneet – sellaista karttaa kun tuskin on edes mahdollista laatia – vaan kyseessä on vuoden 1945 maanhankintalain mukainen sijoitusuunnitelma. Siis suunnitelma. Joka ei tiettävästi kenenkään mielestä ole sellaisena toteutunut.
Kolmantena puhujana oli televisiosta tuttu Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro. Otsikkona hänellä oli Talvisodan henki idässä ja lännessä. Talvisodan henki on tunnetusti myyttiset mitat saanut ilmiö, ja vaikka Kangaspuro manitsi talvisodan hengen kansinvälisestäkin käytöstä, olisin mielelläni kuullut jonkun lyhyen yhteenvedon siitä, miten kansainvälinen lehdistö oli mukana myytin luomisessa. Kangaspuro muistutti myös, että vaikka talvisota oli meille suomalaisille dramaattinen tapahtuma, Neuvostoliitolle se oli pelkä rajakahakka. Siitäkään, mikä Mainilan laukauksia seurasi, ei puhuta Venäjälä sotana eikä sitä lasketa mukaan Suureen isänmaalliseen sotaan. Pääosan luennosta veivät Hesarin talvisotaa käsittelevien juttujen vertailu eri aikoina, minkä olisin ehkä mieluummin lukenut paperilta. Nyt minulle ei jäänyt siitä mieleen mitään.
Mutta Kangaspuro kertoi koko seminaarin ainoan vitsin. Kun hän oli ollut takavuosikymmeninä tukijain reissulla itärajan takana, hänen silloiselle professorilleen huomautettiin usein, että mitä tämä Karjalaa tutkii kun ei edes ole itse Karjalsta. Joku oli sitten lohduttanut häntä, että älä välitä, eivät tähtitieteilijätkään ole avaruudesta.
Käkisalmi museosta vielä sen verran, että sen tiloihin on tulossa mm. arkistoja, näyttelytilaa, Käkisami-Säätiön toimisto ja kahvila. Avajaisten pitäisi kuulemma olla vielä ennen kuin lehti putoaa puusta. Aloitteentekijänä on ollut jo aikoinaan käkisalmelaissyntyinen teollisuusneuvos Eino Kolli, joka oli pitkään Heinolan maalaiskunnan suurin työllistäjä omistamansa Vierumäen Teollisuus Oy:n (sahateollisuutta) kautta ja itse henkilökohtaisesti kunnan suurin veronmaksaja. Alussa jo mainitsinkin Marjatta ja Eino Kollin säätiön Huovilan kirjan yhteistyökumppanina. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että museoon tulee Käkisalmen maalaiskunnassa sijainneen Ampialan kartanon kausteita kuten piano, muutama tuoli ja pöytä. Vieressä Museoviraston kokoelmista kuva Ampialan kartanosta. (2.10.2024 )
4.a. Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva:
4.b. Jeremy Shaw, Jaksoton järjestelmä, 5.4. 29.9.2024
Palasimme Heinolasta kotiin Lahden kautta kiertäen. Lahdessa nimittäin on jo jokusen vuoden toiminut Malvaksi nimetty visuaalisten taiteiden museo, joksi on yhdistetty entiset Lahden taidemuseo ja Julistemuseo. Emme olleet tähän mennessä tulleet käyneeksi tuossa uudessa taidetalossa.
Sunnuntaina 29.9. oli sitä paitsi viimeistä päivää auki kesän päänäyttely, Jeremy Shawn oikeastaan yksi ainokainen, joskin moniosainen teos Jaksoton järjestelmä.
Shawn teos toi mieleen nuoruuteni, jolloin ihmismielen ja -ruumiin rajojen koettelu oli erityisen muodikasta ja siitä käytettiin nimitystä Body Art. tuolloin 1980-luvulla suunnan suuria tähtiä olivat mm. Abramovic & Ulay sekä Günther Brus. Nyt nähtävillä ollut Shawn kokonaisuus sisälsi useamman kankaan voimin videoita ryhmiin kuuluvista ihmisistä tavoittelemassa kehon ja hengen ääriulottuvuuksia. Sanon tarkotuksellisesti ryhmiin kuuluvista ihmisistä enkä ihmisryhmistä, sillä useimmissa näissä koitoksissa oli kysy henkilökohtaisista projekteista eli ryhmän osuus vaihteli. Joitain ryhmiin osallistujia haastateltiinkin videoilla.
Dramaattisin oli mielestäni katsomosta päin oikeanlaitimmaisin kangas, jolla aluksi näytettin kahta pariskuntaa suorittamassa huippuunsa viritettyä toiseen luottamista ja tarkkaa ajoitusta edellyttävää tanssillis-akrobaattista performanssia. Liikkeet olivat sellaisia, että jos joku menisi pieleen, oli ilmiselvästi mahdollista päästä hengestään tai ainakin vammautua vakavasti. Jo varsinaista esitystä katsoessa tuli väkisin mieleen, että sitä harjoiteltaessa ei oltu varmaankaan onnettomuuksilta vältytty, ja vidolla näytettiinkin myös harjoittelua – ei kylläkään loukkaantumisia – ja "pääpariskuntaa" myös haastaeltiin. Video oli kaikilta osiltaan vaikuttava, sillä kyllähän se loppujen lopuksi on niin, että fyysiset rajat meidän eksistensimme viime kädessä määräävät, olivatpa ne mitkä tahansa, joko tuollaiset kun noilla trimmatuilla tanssijoilla tai tai sellaiset kuin jollain syntymästään vakavasti kehitysvammaisella.
Muilla kankailla liikuttiin enemmän tai vähämmän sanottakon nyt vaikka hörhömmillä alueilla, ja ne osat teoksesta tuntuivat ikään kuin yhteenlaskettuina pohtivan antautuvan henkisyyden, kurinalaisuuden ja poliittisuuden ristyskohtaa.
Ja sitten kaikki nämä hajosivat yhtaikaa ja läpi kaikkien kankaiden kulki vähän kuin sähköisenä esitettyä kuolevaa kudosmassaa. Sillä kaikkia psyko-fyysisiä ideologioita edustavat ihmiset kuitenkin lopulta kuolevat. Siinä sitä sitten katsoja kysyy, että mitä tuo kaikki loppupelissä kannatti…
Jeremy Shaw vei yhden Malvan kolmesta kerroksesta, keskimmäisen. Sen alapuolella oli näyttely nimeltä Määränpää. Siinä oli kahdessa huoneessa erilaisia pakolaistarinoita, joista eniten huomiota kiinnitti Joel Karppasen journalistinen = luettavissa ja kuunneltavissa olevan tekstin + seinille ripustetut valokuvat Pitkän sillan tuollapuolen (Metropolis). Isännän kanssa pohdimme, että tekijällä tuntui olevan aika voimakas agenda, mutta jotenkin vaikutti toisaalta siltä kuin itse päähenkilöt eli maahanmuuttaja-Wolt-kuskit eivät olisi itse kokeneet itsään kovinkaan sorretuiksi. En ole analyseerannut, mistä ristiriita mahtoi johtua…
Koskettavin ehkä oli Iranista Suomeen muuttaneen Dzamil Kamangerin valokuvasarja, jossa hän esiintyy itse kadulla Zagrebissa ja Tallinnan Patarein vankilassa tekemässä helmikirjailua, kotimaansa perinnekäsityötä. Kuvissa on ytyä, mutta Kamanger onkin monen taiteenalan ammattilainen.
Kolmas tämän Määränpää-osan huone sisälsi myös vähän löyhemmin teemaan sopivia teoksia. Näistä mieleen jäi teemaan tiukimmin istunut Stefan Bremerin kuvasarja siitä, miten kännykät olivat kotimaistaan lähteneille tärkeitä myös siksi, että niissä oli tärkeitä kuvia taakse jääneistä ystävistä ja sukulaisista. Kuvasarja, jossa maahanmuuttajat esittelivät kuvaajan kameralle kännykältään sitä yhtä valitsemaansa kuvaa herätti aprikoimaan, miten kuvien "taiteellinen" arvo on muuttunut jotenkin tarpeettomaksi. Huom! olen laittanut "taiteellisen" lainausmerkkeihin. Kun olen katsellut sukulaisteni valokuvia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, näissä joko studioissa tai kiertävän valokuvaajan ottamissa kuvissa pyrittiin tavoittamaan sen ajan esteettiset arvot kun taas nykyisissä kuvissa sanottakoon nyt vaikka että riittää aika paljon vähempi. On mietityttänyt sekin, miten verkkoviestinnän myötä kuvallisen ilmaisun taso on "romahtanut". Kun kuvittelin vielä väitteleväni tohtoriksi, väsäsin sitä väikkäriä oikeastaan juuri tästä näkökulmasta: 1960- ja 70-lukujen kaupallisista julisteista lähtökohtanani se, että tuolloin julistetaiteen katsottiin "rappeutuneen". Minua kiinnosti, mikä tarkkaan ottaen tulkittiin rappeutumiseksi. Tässä ajassa on siis vallalla vähän sama juttu: joidenkin kuten minun mielestäni kuvallinen viestintä on nyttemmin "rappeutunut", ja on kieltämättä kiinnostavaa, miksi katson, että se on rappeutunut...Mikä on sitä "rappeutumista"?
Ylimmässä kerroksessa on museon omista kokoelmista koottu otanta. Sillä oli nimenä Juuret kuten edellisenä päivän istumallamme seminaarilla. Esillä oli mm. Lahden taidemuseon ytimen muodostaneet Viipurin taidemuseon kokoelmasta periyneet teokset, jotka olivat aikansa evakossa Rautalammilla; Rautalammilla oli viime vuonna hieman toisenlainen otanta Viipurin taidemuseon säilyneestä kokoelmasta.
Vähän kuin teemana näyttelylle oli Tervetuoa messuille, ja näyttely olikin koottu takavuosien messujen tapaan. Julistemuseon aarteita esiteltiin vierekkäisillä videotykeillä esitettynä kavalkadina, joka toi mieleen 1980- ja 90-lukujen diaprojektoreilla tehdyt multimediat. Vaikka nykyisin vierekkäisten kuva-alueiden rajakohta varmaan oltaisiin saatu näkymättömäksikin, "saumakohta" oltiin jätetty nyt selvästi näkyviin, mikä lisäsi nostalgista tunnelmaa, vaikka mukana olkin sellaista liikkuvaa kuvaa, jota diaprojektoreilla ei oltisi voitu saada aikaan.
Kolmas iso teema Juuret-näyttelyssä olivat sitten varsinaiset "huonekalumessut", ja pääosassa Asko. Muiltakaan osin ei kerrottu näiden eri sanottakoon nyt vaikka instituutioiden perustajia, ei nyt sitten Askonkaan, mutta sen perustajahan oli Karjalan poikia, minkä varmaan voi tässä blogijuttusarjassa isomminkin mainita, kun Heinolassa oli juuri ollut tämän näyttelyn kanssa samanniminen Karjala-aiheinen seminaari.
Olipa kerran eräs pappissäädystä pudonnut käsityöläinen ja tällä Aukusti niminen poika. Poika kierteli taloissa kaupittelemassa isänsä tekemiä rukkeja. Aukusti halusi itsekin puusepäksi ja hankkiutui oppiin Sortavalan maalaiskunnan Myllykylässä sijainneeseen, Eero Mäkisen tehtaiden yhteydessä toimineeseen nikkarikouluun. Aukusti oli erityisen kiinnostunut Mäkisellä harjoitetusta työn koneellistamisesta. Aukusti oli Mäkisellä vielä silloin, kun firman perinyt Lauri "Eeron poika" Mäkinen, sittemmin Kuoppamäki, pisti siellä pystyyn paikallissosialismikokeilunsa.
Mäkiseltä lähdettyään Aukusti kierteli mm. Ruotsissa, missä pääsi tutustumaan sarjavalmistukseen.
Sisällissodan syttyessä Aukusti oli kolmekymppinen ja Viipurissa Pietisen puusepäntehtaalla työnjohtajana. Kun sota loppui, vapautui Lahdesta isohko puusepänverstas, kun sen tilat vuokrannut, juuri vankileiriltä vapautunut entinen pitäjä sai 35-vuotiaana halvauksen ja kuoli. Aukusti tarttui tilaisuuteen: hänestä tuli tämän Lahden Puusepäntehtaan uusi omistaja.
Aukustin tehtaan ensimmäinen hittituote oli kirjoituspöytä. Niitä häneltä tilasi 500 kpl kuopiolainen huonekalukauppias Juho Konttinen. Kirjoituspöytä oli tuotteena uusi tarpeellinen tavara erilaisia luottamustehtäviä hoitavalle maaseudunkin väelle. Kahden vuoden kuluttua kirjoituspöytäprojektin valmistumisesta Aukustin Puusepäntehtaalla oli toistakymmentä työntekijää. Tällöin hän teki aikakauteen nähden jotain erikoista eli kirjalliset työsopimukset työntekijöittensä kanssa. Vappu määrättiin vapaapäiväksi ja palkat sidottiin reiluin ehdoin indeksiin yms. Tässä näytti vaikuttava Myllykylän henki. Mutta se nyt sitten kesti vain aikansa…
Vuonna 1928 Suomen Puusepänteollisuuden Liitto teki matkan Saksaan. Aukusti, sukunimeltään Avonius (1887–1965), oli mukana mm. yhdessä edellämainitun Lauri (ent. Mäkinen) Kuoppamäen kanssa, ja matka tuli olemaan suomalaisen huonekalumuotoilun ja -markkinoinnin kehityksen kannalta merkittävä. Tähän aikaan Avonius oli huonekaluteollisuudessa jo iso tekijä. Ja Kuoppamäestä, mm. vuosien 1920-25 Suomen Messujen toimitujohtasta, tuli innokas saksalaisen muotoilukoulu Bauhausin alullepaneman funktionalismin puolestapuhuja mm. päätoimittamassaan Käsiteollisuus-lehdessä.
Vuonna 1931 Avonius vaihtoi firmansa nimen. Siitä tuli Asko-Avoniuksen Huonekalutehtaat, koska aikoinaan hänen sitä itse itselleen perustaessaan, 6. syyskuuta 1918, oli ollut Askon päivä. Saman tien hän vaihtoi oman sukunimensä Asko-Avoniukseksi. Vuonna 1940 yrityksen nimi lyheni Askoksi.
Otti aikansa, ennen kuin Aukusti Asko-Avonius kerkesi muilta kiireiltään paneutua perheen perustamiseen. Hänen mukaansa oli kyllä jo tarttunut jossain vaiheessa Arvi-poika, orpo, jonka kasvattivanhemmaksi Asko-Avonius oli ryhtynyt. Hän pani pojan kauppakouluun ja piti tätä viisi vuotta harjoittelijana tehtaallaan, kunnes vuonna 1938 perusti uuden tehtaan, jossa valmistettaisiin (aluksi...) metalliputkikalusteita neljänkymmenen työntekijän voimin. Sen johtoon hän pani tämän ottopoikansa Arvi Tammivuoren, ja tuotanto aloitettiin rautasängyistä. Tehtaalle tuli nimeksi Upo. (05.10.2024)
