Käytiin tuossa päivänä muutamana marttaretkellä Valamossa. Siellä nimittäin on menossa Martta Wendelinin tuotannosta näyttely. Mukana on joukko maalauksia, mutta painetuista töistä kuten Kotiliesien kansista ja postikorteista on lähinnä korkeatasoisia kopiota, mikä ei luultavasti kovin monia haittaa.
Yhdestä kaksiväriseksi painettavasta kuvasta on käsin tapahtuvaa värierottelua varten tehdyn mallikuvan kopio – siis siitä maalatusta, joka on tehty sinisellä ja vermillionilla mahdollisimman samanlaiseksi kuin on tarkoitus saada noilla samoilla väreillä painettuna ulos painokoneesta. Kyseessä on kuva Arvid Lydeckenin Metsän satuja -kirjaan. Lopullista kirjaa ei ole näytillä tämän kuvan yhteydessä, mutta kirjaston vitriinissä on. Näyttelytilan ja kirjaston aukioloajat ovat vähän eri, mutta ainakin minulle kirjaston hoitaja suostui antamaan kirjan katottavaksi niin että saatoin nähdä, miltä lopullinen kuva tuli painettuna näyttämään. Tuon tekniikan idea on, että kahdella värillä saadaan monivärinen vaikutelma, kun niitä painetaan eri vaaleusasteisina päällekkäin. Kompakteina päällekkäin painettuinahan niistä tulee umpimusta. Leipäteksti kirjaan on painettu tuolla tummansinisellä niin kuin yleensäkin tätä tekniikkaa käytettäessä. Ja tekniikka oli todella yleinen aikonaan. Olisi ollut fiksua laittaa kirjaston viriiniin kirja auki siitä kohden, missä tuo näytelyn kuva on, mutta toteutetun ratkaisun on varmaan sanellut kirjan värikäs nelivärikansi…
Todettakoon vielä, että Wendelin maalasi otsikot kansikuvan kanssa samaan kuvaan käsipelissä. Itse olen niin vanha, että opettelin tätä Taideteollisessa korkeakoulussa aikoinaan. Siksi vaikkapa sana Kotiliesi on lehden kansissa aina ainakin jonkin verran erilainen. Näyttelyn postikorttipuolella suurennetuissa kuvissa tekstien apu- ja hahmotteluviivat näkyvätkin.
Martta Wendelin (1893–1986) palkattiin aikoinaan WSOY:lle tekemään "rudolf koivuja' erilaisiin kustantamon tarpeisiin. Wendelin tuli tekemään myös hurjan määrän Kotiliesien kansia, ja vaikka niitä on näyttelyssäkin paljon – eivät, muuten valitettavasti ole aikajärjestyksessä – kaikkia ei ole. Esimerkiksi joitain itselläni olevista puuttuu. Näyttelyssä on, muuten, näppärästi ratkaistu se, että on pitänyt saada esille paljon pieniä kuvia. Ne kulkevat spiraalirakennelmassa keskellä tilaa. Spiraali on vieläpä erittäin napakan sininen, kuten ohessa olevasta kuvasta voi havaita.
Martta Wendelinin työt edustavat kitschiä, joka on ehkä taidehistorian toiseksi kiinnostavain ilmiö. Taiteen ja kitschin ero on se, että kun (nyky)taiteessa pyritän esittämään todellisuus tai kokemus siitä mahdollisimman aitona ja rehellisesti sellaisena kuin se on, kitschissä kuvataan maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla. Kitschi on näin ollen problemaattista, ja kun tämä puheena oleva näyttely nyt on Valamon luostarin näyttelytilassa, olisi ehkä voinut kertoa, että samoissa tehtävissä kuin Wendelin yritti ortodoksinakin tunnettu Ina Colliander, mistä kertoo Annina Holmbergin ja Olli Löytyn teos Ina ja Tito – kohtauksia Colliandereitten taiteilijaliitosta. Homma ei sopinut Ina Collianderille. Hän oli taiteilija eikä kuvittaja kuten Wendelin, eikä tässä nyt siis ole kysymys moraalisesta alemmuudesta tai ylemmyydestä vaan kahdesta eri kuvantekemisen genrestä.
Toki kitschin kohdalla joudutaan aina kysymään, kenen mielestä sen maailman nyt sitten pitää olla sellainen kuin esitetään ja miksi. Kotilieden kansien kohdalla vastaus on selvä. Kitsichin luonteeseen kuuluu myös ajattomuus, lähes uskonnollinen vakaumus siitä, että asioiden kuuluu olla niin kuin esitetään, koska niin on tarkoitettu jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen, ikuisuudessa. Propagoitu maailmankuva pyritään esittämään mahdollisimman turvallisena ja siksi myös reaalitodellisuudessa tavoiteltavana. Aika usein kitschissä on kansallisia sävyjä. Ajattomuutta pyritään viestimään myös sillä, että henkilöhahmot ovat ikään kuin klooneja jostain ideaalityypistä, missä auttaa, että nämä ovat kuvissa mahdollisimman ilmeettömiä.
Martta Wendelinin hahamot ovat tosiaankin jokseenkin ilmeettömiä eivätkä missään tapauksessa niin sanotusti "katso kameraan". Mutta paikoin niistä kurkistavat ikuisen ideaalityypin lomasta oman ajan akuutit ihanteet. Olen valinnut tuon otoksen näyttelyn spiraaliseinältä kohdasta, jossa on paitsi tyypillisiä Kotilieden kansia kansallisilla ihanteilla ja satukirjamaisuudella höystettynä, mutta tuossa alakulmassa on piparinleivonnassa aivan joku muu kuin suomalaiskansallisen idyllin emäntä. Sinä on oman ajan muotihahmo, mannekiini. Valon suuntakin on aika erikoinen, pikemminkin ramppivalon mieleen tuova.
Wendelin siis sai vaikutteita aikansa mainospiirustuksesta, mutta ainakaan minä en tiedä, rajoitettiinko näiden vaikutteiden esiintuomista WSOY:llä tai Kotiliedessä jotenkin vai ei.
Wendelin sai vaikutteita myös korkeataiteesta, mutta näitä hän ei ymmärrettävästikään voinut soveltaa varsinaisessa palkkatyössään, tuonnempana maalauksissaan kylläkin, ja hän maalasi hyvin korkeaan ikään etenkin kukkatauluja ja muotokuvia. Viimemainituista näyttelyn opas arveli viimeisen tulleen tehdyksi 1970/80-lukujen vaihteessa, joskaan juuri tuota ei ole näyttelyssä. Hämmästyttävän Helene Schjerfbeck -vaikutteinen on mm. Wendelinin muotokuva ottotyttärestään Helenasta. Koska minua ovat aina kuvantekemisessä kiinnostaneet, varsinkin tuolla graafisen suunnittelun kuten kuvituksen puolella, valtasuhteet ja diskurssit, minulta oli täysin jäänyt pimentoon Wendelinin yksityiselämä ja siis myös se, että hän oli ottanut kasvatettvakseen kolttatytön, johon oli tutustunut Petsamon matkalla.
Wendelin ei tiettävästi tehnyt kuin yhden ulkomaanmatkan, mutta hän reissasi kotimaassa. Mm. vanhassa Valamossa hän kävi 30-luvulla kolmena kesänä, ja siellä postikortteinakin toteuteutetuista kuvista on joitain originaaleina näyttelyssä.
Näyttely on avoinna ensi vuoden puolelle 14.1. asti, joten hyvin ehtii vielä käymään. (8.5.2023)
