Sain tietää tästä Sanna Ryynäsen Meri Genetz -elämäkerrasta vasta Maria Petterssonin kirjasta Suomen historian jännät naiset, ja sitä pitää kyllä vähän ihmetellä, sillä olen ollut jonkin verran Genetzeistä intresseerattu heidän karjalaisen taustansa tähden ja kirjoitin heistä aika paljon Karjalaisuuksiini (2021). Yksi selittävä tekijä voi olla, etten satu pitämään Meri Genetzin maalauksista – ne ovat mielestäni cézannemaisia tehtynä sisäistämättä Cézannen pointtia. Toinen syy saattaa olla se, että tästä teoksesta ei kertakaikkiaan ole kirjoitettu missään. Kenties siksi että potentiaaliset arvostelijat tai esittelijät eivät ole oikein tienneet, miten suhtautua tähän tekstiin?
Tämä nimittäin on kuin Coenin veljesten elokuva.
Kirjoitaja Sanna Ruunänen on toimittaja. Hän pysytyy kirjoittamaan hyvin neutraalia tekstiä, kun niin haluaa, mutta hän pystyy viemään netraaliuden myös banaaliuden asteelle. Vähän kuin Coeni veljesten elokuvissa, tässä Meri Genetzistä kertovassa kirjassa tanssitaan banaalin ja traagisen rajamailla. Kertomuksessa ehkä tekohetkellä merkityksettömät "asianomistajien omat asiat" kasaantuvat ja alkavat mennä koko ajan pahemmin ja pahemmin pieleen, eivätkä asianomistajat itse näe sitä. Tämän silmät sidottuna etenevät kertomuksen lomassa kulkee sitten se banaali juonne. Toimittajana Ryynänen on tottunut ottamaan lukuun se kaikille toimittajille tutun Pihtiputaan mummon, ja nyt hän kirjoittaa Meri Genetzin tarinan väliin sitä kaikkein banaaleinta, sitä kaikkein yleisimmin hyväksyttyä versiota 1900-luvun alun Suomen historiasta vähän kuin tikkukirjaimilla ja tavuviivoin vrustettuna. Tätä vasten Meri Genetzistä muodostuu vähintäänkin satiirinen, mutta ehkä jopa mustan koominen – Sanna Ryynänen kun nyt on nimeltäänkin Sanna Ryynänen – paremman väen naispuolinen Ryynäs-Topi. Jos tätä ei riittävän aikaisessa lukemisen vaiheessa snaijaa, lukeminen saattaa lopahtaa, sillä se rupeaa tuntumaan jotenkin kiusalliselta.
Meri Genetzin (1885–1943) vanhemmt olivat jo itse yhteiskunnallisesti aktiivisia, myös äiti, mutta säätyynsä sopivalla tavalla. Meri oli perheen ainoa lapsi. Ainoat lapset ovat ehkä yleensäkin aika omapäisiä, kun ovat aina saaneet kaiken, mitä tahtovat, ja kun koostumuksessa oli vielä se puolikas Genetziä, ts. aivan poikkeuksellista omapäisyyttä, yhdistelmästä syntyi aika uhmakas tyyppi. Meri Genetz mm. yritti opiskella kaikenlaista kuten taidetta, mutta häneltä jäivät kaikki koulut, jokaikinen, aina kesken, ja näin luultavasti ihan vain siksi, että jossain vaiheessa kohdattiin piste, jossa asiat eivät sitten sujuneet aivan hänen pillinsä mukaan.
Mutta hämmästyttävän pitkän ne hänen elämässä niin sujuivat.
Meri nai iisalmelaisen Ignatiusten pappissuvun vesan. He asustelivat parissakin paikassa Karjalassa ja sitten Pietarissa. Pariskunta tuntui muodostavan hyvän tiimin keräten mm. taidetta. Ryynänen ei spekuloi heidän valintojensa motiiveista, mutta kun perheenlisäys ilmoitti tulostaan, tälle päätettiin antaa nimeksi Surma. Syytä ei siis Ryynänen kerro, mutta kertoo toki sen, ettei Meri ollut mikään äitityyppi, eikä varmaan ole kaukaa haettua kun aprikoin, että tulevan lapsen arveltiin tuhoavan vanhempiensa elämän. Kun tyttövauva sitten ilmaantui maailmaan, Surma-nimestä luovuttiin sillä erää. Lapselle annettiin hevosen nimi. Toteavalle tyylille uskollisena Ryynänen ei mainitse, että kyseessää olisi ollut nimenomaan hevosen nimi, mutta kyllähän Virma nyt sellainen on. Kun toinen lapsi syntyi, Surma oli vielä mielessä, mutta siitä päätettiin jätää S alusta pois, joten jäljelle jäi Urma. Poikaa ei kuitenkaan koskaan kutsuttu tällä nimellä vaan Ponuksi – joka sekin tietysti on hevosen nimi. Kaiken tämän Ryynännen kirjoittaa toteavasti, hevosilla tai millään muullakaan spekuloimatta, ja jättää tapahtumat lainehtimaan omaan traagiseen tahtiinsa – kuin Coenin veljeksillä.
Jos kohtelee lapsiaan talouseläiminä tai ainakin antee heille sellaisten nimet, ei voi odottaa, että suhde näihin muodostuisi (siitäkään syystä) kovin hyväksi.
Pariskunta päätti erota. Sitä varten toisen piti hylätä toinen, koska hylkääminen oli pätevä syy eron saamiseksi. Hylkääjäksi valikoitui Meri, joka poistui maasta Pariisiin opiskeleman taidetta. Käytännössä hän oli hylännyt lapsistaan Virman jo aikaisemmin, sillä kuulema Pietarin ilma ei ollut sopinut tälle, ja niin Virma kasvoi isovanhempiensa huostassa. Mutta nyt sai lähteä Merin elämästä se toinenkin kotitalouseläin eli Ponu.
Taiteen lisäksi Meri opiskeli boheemielämää. Meri omaksui tavan antaa pois kaikki tavaransa enemmän tarvitseville, kuten vaatteet. Teosofiaa Meri Genetz oli harrastanut ja aikaisemminki, itse asiassa sitä sivistyneistössä harrasti yksi jos toinen. Vähemmän henkisiä ideologioita kuten tolstoilaisuutta Meri ja Georg Ignatius olivat harrastaneet yhdessäkin. Merin teosofisuus ei tullut Ignatiuksille muutenkaan yllätyksenä, sillä siihen oli heittäytynty toinenkin suvun miniä, Kyllikki Ignatius. Mutta Meri Genetz vei tätä kaikkea pidemmälle, ja vielä yli eli selvänäkemisen, astrologian ja sellaiseen.
Ranskassa Merin mukaan tarttui Kalle, joka itse asiassa tuppautui Merin kämpille taloudellisen hyväksikäytön tarkoituksessa. Mutta Merillä oli mitä käyttää eikä se siis häirinnyt häntä. Hänellä oli suuri peritty omaisuus, joka tuotti hyvin. Meri ja tämä Carl Nyman jopa avioituvat.
Meri ja Kalle palasivat ennen pitkää Suomeen, ja Meri alkoi kerätä heille kotiin kaupungilta kiinnostavia ihmisiä. Käytännössä juopporemmin.
Tässä kohden otan aikalisän Coenin veljeksistä ja Ryynäs-Topista, sillä tässä törmatään asiaan, jota olen pohtinut aikaisemminkin. Nimittäin tuossa viime vuosisadan alussa ylimmät yhteiskuntaluokat kohtasivat alemmat aivan toisella tavalla kuin ennen. Siihen asti alemmat yhteiskuntaluokat olivat olleet lähinnä – niin, tuotantoeläimiä – mutta 1900-luvun ensivuodet saivat alemmatkin oliot näyttyäytymään ylempien yhteiskuntaluokkien yksilöille toisina yksilöinä, ei vain palvelusväkenä. Paremmalla väellä avautui näin aivan uusi maailma. Meri Genetz ei ollut millään muotoa punikki, hän kiinnostui laitapuolen kulkijoista lähinnä esoteerisessa mielessä, mutta koskaan aikaisemmin hän ei olisi voinut toimia näin kuin nyt teki, sillä se ei olisi voinut juolahtaa hänen mieleensäkään.
Ennen pitkää asiat alkoivat kuitenkin menneä pahasti vinoon ja Merin virheet kulminoitua. Hän ei ehkä ollut pitaannut siitä, miten hänen sukunsa, Genetzit ja Topeliukset, häneen mahtoivat suhtautua, sillä molemmissa suvuissa oli originellinsa. Suvut olivat kuitenkin aina pysyneet hyvin kunnioitettuina. Vasta Meri alkoi kohdata omalle yhteiskuntaluokalleen aivan ennennäkemätöntä halveksuntaa.
Kalle Nyman hankkiutui suhteeseen toisen naisen kanssa, ja Meri katsoi, että oli aika erota. Kalle oli kuitenkin taloudellisesti täysin riipuvainen Meristä. Kalle ampui itsensä kolme päivää Suomen taiteilijain vuosinäyttelyn avajaisten jälkeen, näyttelyn, jossa oli töitä myös Meriltä, vuonna 1937, ja hänet löysi entuudestaankin epätasapainoinen ja päihdeongelmainen Ponu.
Nymanien suku oli suuttunut Merille, eikä häntä päästetty hautajaisiin. Meri kirjoitti eräässä kirjeessään: "Hän on sankari ja minä laskeva, itsekäs murhaaja, joka kyllä sai maksaa haudan (Vaasassa) myös arkun y.m. mutta ei huolittu hautajaisiin". Meri oli siis alkanut yks'kaks' kiinnostua siitä, että häntä ehkä käytettiin hyväksi.
Myös esoterian rintamalla tapahtui kummia. Kaivettiin haudoista ruumiin palasia ja heitettiin lamppeen enteiden toivossa, mistä tuli vankeusrangaistuksia. Merin ystävä ja myös Risto Rytin ja etenkin hänen Gerda-vaimonsa suosima selvänäkijä alkoi "lähettää" paitsi Rytille myös Hitlerille. Minun silmääni vaikuttaa siltä kuin kansakunnan aluskasvillisuudessa oltaisiin muiden työmahdollisuuskien puuttuessa yhä enenevässä määrin ruvettu hyödyntämään eri ihmisryhmien alttiutta tulla huijatuksi, ja näitä huijattavia löytyi kaikista yhteiskunnan kerrostumista. Sääty-yhteiskunta oli murentunut, joten tilaisuuksia riitti aivan toisin kuin ikinä ennen, ja eniten murtumisesta oli "kärsinyt" pappissääty. Uusia maailmankatsomuksia ja uskonnollisia liikkeitä syntyi kuin sieniä sateella.
Merin elämässä alkoi eräänlainen alamäki, johon hänellä kylläkin oli taloudellisesti varaa. Hänen kaduilta kerätyt seuralaisensa varastelivat häneltä yhä enenevässä määrin, mutta kuten sanottua, hänellä oli siihen varaa. Häntä huijasi "tiibetiläiellä henkivieraalla" jopa oma tytär Virma. Ponu puolestaan oli kiinnostunut henkimaailman jutuista äitinsä lailla, ja hänen mukanaan ateljeeseen tuli lisää päihdeongelmaisia outoja tyyppejä.
Syttyi sota. Ponu kaatui heti tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1940. Ryynänen sanoo, että Meri ei olisi suuremmin surrut Ponua. Voi olla. Mutta näistä Ponunkin hautajaisista tuli jonkinasteinen skandaali, sillä sankarivainajapoikaansa kieltäytyi tulemasta saattamaan tämän isä – paikallahan oli Meri. Virma oli nainut itsensä Ramsaytten aatelissukuun, ja joskus Meri vietti aikaansa heidän huvilallaan. Ei ole tiedossa, minä vuonna tämä tapahtui, luultavasti 1942: Meri oli tullut sisälle suuren kärpässienen kanssa ja sanonut Virman lapsille, että sen syömisestä tulee hyvä olo. Siispä hän pisteli sienen poskeensa ja makasi kuulema sen jälkeen useampia päiviä tajuttomaan. Talonväki antoi hänen maata. Merillä oli kuulema tunnetusti rautainen terveys, joten mitään lääkäriä ei katsottu paikalle tarvittavan. Ehkä oli näin… Yhtä kaikki, Meri tosiaan nousi siitä sitten jalkeille aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Meri oli siis alkanut kiinnittää huomiota siihen, että häntä ehkä kupattiin. Eräs heppu oli varastanut Meriltä kotoa hänen isoäitinsä kultakellon kahdesti. Ensimmäisen kerran jälkeen Meri oli löytänyt sen panttilanaamosta. Vuonna 1943 Meri Genetz teki sitten tästä henklöstä rikosilmoituksen, mutta poliisi kiinnitti kovasti huomiota siihen, miten sama kello oli varastettu samalta ihmiseltä samasta paikasta kahdesti ja epäili, että taustalla oli jonkinlainen huijausyritys, semminkin kun Meri oli poliisille ilmoitusta tehdessään väittänyt tämän Jorma Eeralan olevan poikansa kaveri, mikä oli osoittautunut valheeksi. Niinpä Meri sitten ilmoitti toivovansa, että Eerala päästettäisiin sittenkin vapaaksi. Tämä pyyntökirje on kirjoitettu maaliskuun 30. päivänä 1943. Kaksi päivää myöhemmin naapurit tulivat samassa talossa asuvan Virman ovelle kertomaan, että Merin asunnosta tulee kaasun haju.
Tämä on aivan ihmeellinen juttu kaiken kaikkiaan. Tämä, että joku voimakastahtoinen eksentrinen henkilö pystyy niinkin hyvässä sosiaalisessa asemassa tekemään niin monien elämästä melkoisen helvetin – yhteiskunnan pohjallahan sattuu ihan mitä tahansa eikä kukaan todellakaan voi mitään. Miten kaikki lähtee menemään vikaan, menee koko ajan pahemmin ja pahemmin vikaan, ja päätyy ikään kuin väistämättä perikatoon. Eikä tämän vyöryn kestäessä kukaan mahda sille mitään, edes mämä mahtisuvut.
Osin vaikutelma epäilemättä johtuu Ryynäsen kerrontatekniikasta. En tiedä, onko hän yrittänyt kaunokirjallisuuden alalla, mutta hänellä olisi taatusti menestymisen mahdollisuuksia ollessaan näinkin hyvä valikoimaan, mitä kertoo ja minkä jättää lukijan johtopäätösten varaan. Eli tarpeettoman vähälle huomille jäänyt teos, tämä Sanna Ryynäsen Meri Genetzin elämäkerta. Mahtavaa luettavaa, vaikkei olsi kiinnostunut taiteesta pätkän vertaa. (13.02.2023)
